maanantai 29. joulukuuta 2014

Valmiina SuperMamina suoraan synnäriltä?


Tulevaa synnytystä odotellessani näin viikolla 38+1 on mielessäni luonnollisesti ollut ensimmäinen vierailuni äitipolille. Muistan hämärästi vielä sen hämmennyksen, kun sain esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa. Nyytti ei tuntunut heti omalle, minä en ollut äiti sillä sekunnilla, kun tyttö tuotiin rinnoille. Elokuvat pursuavat lähes maagisia hetkiä, jolloin omaan lapseen rakastuu heti ensisilmäyksellä. Toki olin melkoisen pöllyissäni kaikista minuun pumpatuista lääkkeistä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Koko sen ajan, jonka vietin äitipolilla lapsi tuntui hieman vieraalle. Toki aivot käskivät rakastaa, hoivata ja suojella tuota pientä nyyttiä ja kaiken sen teinkin, mutta tunneside ei heti muodostunut kuin elokuvissa. Ja kuitenkin oletus on se, että me äidit olemme valmiita supermameja suoraan synnäriltä. Miehet saavat kyllä ottaa oman aikansa ja kasvaa isyyteen, mutta samaa ei sovelleta äidin kohdalla. 

Kotona hoidin vauvaa ja ihmettelin sitä tuhisevaa nyyttiä. Pidin sylissä ja tein kaiken sen, mitä minulta odotettiin. Käännekohta tapahtui vasta, kun mieheni lähti viikon kestävälle työmatkalle ja jäin melkein heti lapsen kanssa kaksin. Tunsin aluksi vain pelkoa. Tavallaan ymmärsin kyllä pärjääväni ja suoriuduinkin kaikesta varsin hyvin, mutta pelkäsin koko ajan, mitä jos tapahtisi jotakin odottamatonta. Ajatella jos vauva heräisi yöllä, eikä lopettaisi itkemistä ja en osaisikaan toimia oikein. Pidin huolen, että vaippa oli kuiva ja massu täynnä, nostin syliin ja keinuttelin. Vauvan nukkuessa istuin tupakalla (ja minähän en siis oikeasti edes tupakoi) porstuan rappusilla ja yritin vakuutella, että kyllä minusta tähän hommaan on. Kyllä minä osaan olla äiti ja paniikin sijaan tulee muita tunteita tuota nyyttiä kohtaan.

Äitiyteni alkoi pikkuhiljaa muodostua valvotuista öistä, lohdun tarjoamisesta pienelle käärölle, perushoidosta ja uuden erilaisen arjen sietämisestä. Äitiys vahvistui, kun osasin toimia oikein vauvan itkiessä ja sain hänet tyynnytettyä. Rakkaus syttyi pieni pala kerrallaan yhdessä eletyn arjen keskellä. Mieheni haki omaa rooliaan kauemmin ja kävi läpi vielä aikuistumistaan. Välillä oli hetkiä, jolloin olin katkera siitä, että toinen vieressä sai hukuttautua töihinsä ja haparoida omassa roolissaan ja minun piti yksin kantaa vastuuta 24/7. Uskon, että tässä on syy parisuhdekriisiin ensimmäisen lapsen synnyttyä monessa lapsiperheessä. Paine suoriutua tuntuu valtaisalle. Pitää näyttää ulospäin siltä, että pärjää hyvin uudessa tilanteessa. Olla ihanteellinen ja täydellinen perhe. Kukaan ei halua olla toista huonompi. Turvakaukalon hankinta on se helppo osuus vanhemmuudessa. Todellinen haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. 

Ja voi sitä päivää, kun se jysähtää tajuntaa, että pieni ihminen tuli maailmaan ja muutti sinut sydänjuuriasi myöten. Valtava rakkaus täyttää mielen, joka sopukan. Tunnet todellista onnea ja tarpeellisuutta. Matka sinne on pomppuinen melkein jokaisella. Toki en väitä, että aina olisi näin. Nyt meillä on ollut jo pitkään talossa maailman paras iskä, joka varmasti on aivan eri tavalla valmis ottamaan vastaan tulevan kuopuksemme. Ja sama koskee myös minua. Tällä kertaa olen valmiimpi. Elämä ei myllerry aivan täysin. Tiedän mitä on tulossa. Se helpottaa kummasti. Monet ovat kertoilleet, kuinka ovat rennompia vanhempia kuopuksen kanssa. Kaikki jännittäminen ja pelko siitä, että ei pärjää vauvan kanssa on poissa. Minäkin voin ajatella, että esikoinenkin on vielä hengissä ja hyvissä voimissa. 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Saako jouluna blogata?


Olen monesti tässä joulun tienoilla miettinyt sitä, että milloin on sopiva aika blogata ja milloin ei. Olen päättänyt, että tämä homma ei saa olla pois perheen yhteisestä ajasta, jota on muutenkin ihan liian vähän. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole missannut perheen yhteisiä menoja jäämällä kotiin kirjoittelemaan postauksia rauhassa. Minä bloggaan silloin, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta. Istun sohvalla vieressä ja näpyttelen konetta ja seuraan aina silloin tällöin Ryhmä Haun puuhia. Tytön ollessa vannassa istun kannellisen ankkapotan päällä läppäri sylissäni ja naputan ja kommentoin aina välillä punaisen muovikalan puuhailuja kylpyammeessa. Yritän olla aina samalla läsnä tytölle. Isän ollessa nukutusvuorossa kirjoittelen iltaisin tai joskus öisin, jos en saa nukutuksi. Mietin tuossa, että aika postailuun on varmasti kohta kortilla, kun perheeseen syntyy uusi vauva.

Joulunajan olen rauhoittanut tältä puuhalta päivisin. Olemme tehneet yhdessä kaikkea sitä mikä on tuntunut kivalle ja minä olen kirjoitellut ja käsitellyt kuvia iltaisella tytön mentyä nukkumaan. Välillä sitä tietysti ajattelee miten paljon parempaa blogia sitä varmasti pystyisi kirjoittelemaan, jos tähän hommaan voisi todella keskittyä täysillä. Banneria voisi tehdä hienommaksi ja sivun asetuksia vääntää ja kääntää, sekä tehdä hienot some nappulat. Koodaamista voisi opetella ja tehostaa jakamista. Suorastaan yrittää maksimoida lukijamäärät huippuunsa kaikella mahdollisella. Tällä erää kuitenkin riittää vain puhdas kirjoittaminen ja teidän lukijoiden kommenttien lukeminen ja niihin vastaaminen.

Luulen, että blogi uupumuksen ehkäisyyn auttaa myös se, että esimerkiksi näin jouluna päätin tietoisesti jättää kuvaamatta joulupöytämme antimet, lasten pakettien aukomiset ja muut perheeni yksityiset hetket. Täytyy jättää myös palanen jotakin omaa vain meille kuuluvaa. Tämä postailu ja lukijoiden kanssa vuorovaikutuksessa oleminen on hienoa hommaa. Täällä omassa blogissani saan omaa tilaa ja rauhaa ajatuksilleni ja toisinaan keskellä kotiäitiyttä tämä tuntuu palalta taivasta. 

Vuoden lähestyessä loppuaan voin vain todeta, että tämä on ollut hieno vuosi myös blogin kannalta. Kaksplussan blogiyhteisön myötä olen saanut paljon uusia kavereita ja lukijoita. Omalla blogilla on koti. Blogini on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Jatkan tätä hommaa suurella innolla. Kiitos, että olet ollut mukana! Saako jouluna blogata? Kyllä saa, mutta on hyvä pitää välillä myös blogihiljaisuutta ja elää sitä elämää ihan oikeasti eikä vain kirjoitella siitä muille.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Perheaika tuli tarpeeseen


Takana toinen päivä rauhallista perheaikaa. Toivoisin, että tämä jatkuisi ikuisesti. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä. Tänään näyttäydyttiin sen verran kaupoilla, että saatiin jouluruokien sijaan jotakin muuta syötävää hankituksi jääkaappiin. Toki piti silmäillä hieman aleja, mutta lähinnä vain jouluvalojen osalta. Voi mikä toiveiden täyttymys oli törmätä kauan himoitsemaani valokuitukuuseen. Yritin ennen joulua sellaista googlettaa, mutta turhaan ja nyt törmäsin sellaiseen kotoisessa Cittarissa ja 70% alennuksessa. Minussa on aina ripaus harakkaa ja pientä lasta, joten kuusi oli ihan pakko kiikuttaa kotiin. Tiedän, että moni suorastaan inhoaa kaikkea epäaitoa ja olin itse joskus samoilla linjoilla ja kelpuutin kotiini vain Pentikin hienostuneita koristeita. Noh, mieli on sittemmin muuttunut ja kotimme alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän opiskelijaboxia. Kotona viihtyminen ja hyvä tunnelma ovat sisustamista tärkeämpiä. En myöskään halua itkeä minkään rikkoutuneen esineen perään. Meillä saa elämä näkyä. Tänä jouluna olen jo korjaillut liimalla joulukalenteria ja tontun, sekä possun korvaa. Onneksi kaikki olivat puusta tehtyjä koristeita.


Tytön yllätykset olemme jakaneet useammalle päivälle. Eilen leikittiin uudella nukkekodilla ja tänään tyttö sai avata joulupussukan. Pussukka oli täynnä askartelu hömppää ja mukaan oli laitettu tytön ensimmäinen Pez- automaatti (olen ihan hulluna noihin pieniin vempeleisiin). Tavaraa pussissa oli aika paljon, mutta lähes kaikki on maksanut vain euron kappale. Eksyimme mieheni kanssa ennen joulua todelliseen krääsäkauppaan ja sieltä haalimme lähes kaikki tavarat pussukkaa varten. Lahjansaaja ilahtui suuresti. Tästä tehdään meillä perinne.

Ennen iltapalaa kävimme vielä kaikki ulkoilemassa. Meillä on täällä, niin suloisen valkoiset lumihanget. Matkalla näimme, jopa jäniksen juoksemassa tien poikki metsään. Isä ja tytär laskivat pulkalla mäkeä ja tyttö oli haltioissaan. Sisälle päästyämme keitimme lämpimät kaakaot ja söimme kaikki mummon tekemää piparkakkutaloa. Kaikki oli täydellistä. Toisinaan sitä uskottelee itselleen, että onneen tarvitaan jotakin mieletöntä elämystä, mutta tänään taas muistin, että onni on ihan lähellä. Onni asuu tässä keltaisessa rintamamiestalossa.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kiittämisen tärkeys


Jokaisella perheellä ja suvulla on omat perinteensä sen suhteen kuinka joulua vietetään. Meillä joulu jaetaan kolmelle päivälle. On jouluaatto ja joulupäivä appivanhempien ja oman äitini, veljeni ja kummipojan kanssa ja tapaninpäivänä olemme oman perheen kesken aivan rauhassa. Syömme siis kolmet jouluateriat ja avaamme kolmet setit lahjoja. Joulun juhlintaa pitkällä kaavalla. 

Tänä vuonna pysähdyin miettimään miten olen opettanut kiitollisuutta omalle lapselleni. Olen itse kasvanut 80- luvun tavarapaljouden keskellä. Tuntui, että omassa lapsuudessani lastenlelujen markkinat suorastaan räjähtivät. Kaikkea oli saatavilla ja kaikilla pyyhki taloudellisesti melkoisen hyvin, joten lapset hukutettiin leluihin. Ihmettelin tuossa miksi itselleni ei ole tullut tuosta kaikesta materialismista väliinpitämätöntä asennetta tavaraa kohtaan. En tiedä kuka tai mikä on vaikuttanut siihen, että olen aina kokenut kiittämisen todella tärkeäksi ja ihan tietoisesti siirtänyt tätä asennetta omalle tyttärelleni. Mitään paketteja ei väheksytä oli ne sitten pehmeitä tai kovia. Otetaan aikaa ja ihaillaa miten hieno pyjama joulupaketista oikein kurkistaa. Totta kai toiset lahjat ovat enemmän mieleen kuin toiset. Meillä ei kuitenkaan viskata mitään sivuun ja hyökätä seuraavan paketin kimppuun. Tänäkin jouluna kuvaviestit ovat lähteneet lahjojen antajille kiitokseksi. Kiittämisestä tehdään yhtä iso juttu kuin lahjojen saamisesta. 

Itse olemme hankkineet kolme pakettia tytölle. Olemme sopineet yhdessä mieheni kanssa, että yritämme hillitä tavarapaljoutta jostakin päästä. Pienen tytön lähipiiri ostelee paketteja melkoisella innolla. Itse kuuntelen herkästi tyttöä ja elän mukana hänen jutuissaan, joten tiedän melkoisen tarkkaan, mikä milloinkin kiinnostaa ja on in. Hankimme sitten tytön toiveissa olevat lahjat mahdollisuuksien mukaan. Kaupassakaan kaikkea ei revitä hyllystä. Emme ole opettaneet tytölle, että aina saa jotakin. Toisinaan sitä ihan hymähtää itsekseen, kun tyttö on ihan onnellinen saatuaan kaupasta pussillisen omenoita. Silloin sitä tuntee pienoista onnistumista. Toki voi olla, että kaikki tuo pyyhkiytyy vielä pois tytön kasvaessa isoksi. Tai sitten hän tulee äitiinsä joka aina muistaa kiittää lahjojen antajia tekstiviestillä muistamisesta.

Kiitollisuutta voi toki ajatella laajemminkin ja varsinkin näin joulun aikaan. Siinä minulla on vielä opettelua, että muistaisin arjessa olla kiitollinen kaikesta siitä mikä minulle on suotu. Minulla on ihana perhe, ei täydellinen, mutta tässä nipussa on kaikki minulle tärkeä. Minulla on ihana mies, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopiva. Yhdessä olemme taittaneet pitkän matkan. Kasvaneet kiinni toisiimme. Minulla on ihana tytär, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopivan haastava. Minulla on unelmien ammatti, ei täydellinen rahasampo, mutta saan tehdä jotakin mitä rakastan. Viihdyn myös itseni kanssa, en ole täydellinen, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Kaikki on mallillaan. Kiitos.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Aina erilainen odotus?



Esikoisen ja kuopuksen odotusajat poikkeavat toisistaan, kuin yö ja päivä. Sitä ajatteli, että kerran asian läpi eläneenä sitä osaisi jotenkin ennakoida ja tuntisi oman kehonsa paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään. Esikoisen kohdalla huomasin pienet muutokset omassa kehossani todella nopeasti ja jo ennen testin tekemistä tiesin olevani raskaana. Alkuraskaudesta väsymys painoi kovasti ja kärsin viikolle 16 asti pahoinvoinnista. Alun jälkeen elämä alkoi voittaa. Ruokahalu parani ja jaksoin paljon enemmän. Puuhasin remonttia yhdessä mieheni kanssa ja olin muutenkin virkeä. Supisteluja kyllä oli, mutta ne eivät haitanneet menoa. Loppuraskaus osui kesän kuumimpaan aikaan ja turvotusta oli paljon jaloissa ja nilkoissa. Mieli pysyi kuitenkin koko raskauden ajan suorastaan aurinkoisena. Olin todella rauhallinen koko odotusajan. Minulla oli vahva usko siihen, että luonto hoitaa kaiken kuin itsestään.

Kuopuksen kohdalla koko raskaus pääsi yllättämään. Olin menossa lääkäriin vallan toisesta vaivasta ja sitten tuumin, että pitäisikö ennen lääkäriaikaa kuitenkin tehdä raskaustesti. Ja voi sitä tunnetta, kun tulos paljastui. Huimaa. Alkuraskaudesta en kärsinyt pahoinvoinnista ollenkaan. Jouduin monta kertaa yössä nousemaan ylös sängystä ja hipsuttelemaan jääkaapille kaivelemaan evästä. Nälkä oli ihan hillitön. Taisin todeta jossakin välissä miehelleni, että leukani olivat  ihan kipeät syömisestä. Väsymys tuntui painavalle heti alusta asti ja se tunne on pysynyt mukana loppuun asti. Energia ei tunnu riittävän mihinkään ja mieli laahaa joskus maassa. Supistuksia on ollut paljon viimeisellä kolmanneksella ja pientä häikkää verenpaineen kanssa koko raskauden ajan. Turvotusta ei ole ollut ja talvikengät mahtuvat vaivatta jalkaan. Unettomuus on ollut yksi suurimpia ongelmia. Jalkojen särky ja yliväsyminen valvottavat jokainen yö. Odotan lähestyvää synnytystä sekavin tuntein. Toisaalta tuntuu helpotukselle, että kohta saan vauvan syliini ja oman kehoni ja energiani itselleni ja toisaalta taas olen rauhaton, jos kaikki ei tälläkään kertaa mene hyvin. Ajatus siitä, että luonto hoitaisi kaiken ei oikein enää tunnu niin uskottavalle. Taidan luottaa enemmän lääketieteeseen.

Se, että talossa vilistää vilkas tyttö ja esikoista odotaessani olimme vain kaksi aikuista tuo tietysti huiman eron odotusten välille. Enää ei nosteta jalkoja ylös ja levätä, kun siltä tuntuu. Ei oteta tirsoja tai hiljennetä vauhtia. Masuvauvat ovat olleet aivan erilaisia myös. Esikoinen oli oikea suberpotkija ja kuopus taas paljon maltillisempi. Molemmat ovat olleet ahkeria liikkujia. Mikäli laskettu aika pitää kutinsa niin muutaman päivän päästä alkaa viimeinen täysi kuukausi. Mitä sitten jään kaipaamaan raskaana olemisesta? Onhan tämä huikeaa aikaa. Mitä muuta voi sanoa. Miten sinun odotusaikasi eroavat toisistaan?

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Eilisen herkät tunnelmat


Eilisen tunnelma oli meillä varsin rauhallinen ja harmoninen. Pidin ihan tietoisesti taukoa bloggaamisesta ja keskityin viettämään itsenäisyyspäivää perheeni kanssa. Heti aamusta tyttö haki yhdessä isänsä kanssa pienen pikkujoulukuusen olohuonetta koristamaan. Lämmittelimme saunaa, sytyttelimme kynttilöitä ja tarjolla oli herkullinen illallinen. Omassa uunissa paistettiin myös ensimmäiset joulutortut. Toki katselimme myös Linnanjuhlia. Ulkotulet ja lyhdyt paloivat pihassa yöllisille tunneille asti. Saimme kauniin lumipeitteen koristamaan pihapiiriä, joka myös nostatti samalla tunnelmaa. Yöllä sipsuttelin sukkasillani keittiöön juomaan ja ihastelin pihatulia, lumiukkoa ja Mörköä, jotka olivat päivän tuoksinnasssa ilmestyneet tuijottamaan kohti taloa. Hetki tuntui täydelliselle. Olohuoneessa Mauno nukkui kuusenvalojen loisteessa.

Mietin hetken sitä miten monet juhlapyhät lipuvat ohi saamatta sen pahemmin elämää pysähtymään. Itsenäisyyspäivä ja joulu selkeästi sekoittavat totutun hektisen rytmin ja repäisevät meidän suomalaiset hetkeksi pois oravanpyörästä. Itsenäisyyspäivä merkitsee itselleni paljon. Olen siinä mielessä onnekas, että sodanajan tarinat ovat välittyneet minulle suoraan siltä ikäpolvelta, jotka ovat itse henkilökohtaisesti kokeneet nuo rankat vuodet. Tarinat kietoutuvat osaksi sukuhistoriaani ja ne kuultuaan saa aivan erilaisen kosketuspinnan asiaan. Toivon todella, että jokaisessa suvussa nuo tarinat säilyisivät, vaikka kertojien rivistö hupenee. Meidän muiden tehtävä on muistaa mitä meille on kerrottu ja välittää viesti uusille sukupolville. Jokaisella suvulla ja perheellä on oma tarinansa. Aikanaan minä siirrän tarinat eteenpäin omille lapsilleni. 

torstai 4. joulukuuta 2014

Riesana jatkuva unettomuus

Olen lähes neljän vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta. Olen kai koko elämäni ollut enemmän tai vähemmän herkkäuninen tapaus. Elämän muutokset ja mullistukset sekä mieltä painavat asiat ovat aina valvottaneet minua. Ensimmäisen kerran ongelma nosti kuitenkin vasta häiritsevästi päätänsä esikoisen odotuksen myötä. Jo aivan odotuksen alkuvaiheissa yöt rupesivat olemaan rikkonaisia. Sain nukkua vain tietyssä asennossa ja vauvan liikkeet pitivät myös hereillä. Tämä kaikki tietysti on vielä ihan normaalin rajoissa ja varsin yleistä monella odottavalla äidillä. Odotusajan huonon unenlaadun ja määrän jälkeen rupesin valvomaan pientä vauvaa ja hänen untansa. Neuvolassa todettiin, että tyttö nukkuu, mutta äiti ei. Kaikki vaistot olivat niin pinnassa, että nukkuminen oli todella vaikeaa. Heräsin pienempäänkin vauvan liikkeeseen tai tuhinaan.Tyttöni on ollut pienestä asti todella hyvä nukkuja ja olisin todella voinut myös itse levätä. En vain pystynyt. Jokainen vanhasta talosta kuuluva räsähdys ja pihavalojen syttyminen herätti minut. Valvoin lukemattomia öitä töllöttäen kattoa. 

Unettomuudesta tuli minulle normaali olotila. Havahduin puhumaan siitä neuvolassa vasta viime kuussa ja tajusin, että unettomuutta on kestänyt kohta neljä vuotta. Nukun yössä parhaimmillaan 3-4,5 tuntia. Pieni tyttö talossa ei ole nukkunut päikkäreitä enää 1,5 vuoteen eli päivä mennään melkoisella rallilla läpi ja siihen päälle vielä loppuraskauden vaivat. Olen väsynyt, mutta uni ei tule. Viimeisestä neuvolalääkäristä kävelin ulos unilääke resepti kädessä. Tarkoituksena olisi, että kerran viikossa pystyisin nukkumaan yhden kokonaisen yön, vaikka olohuoneen sohvalla. Resepti on yhä lunastamatta, mutta se helpottaa kummasti, että voin tarvittaessa marssia apteekkiin sen kanssa.

Mihin jatkuva unettomuus sitten on vaikuttanut. Varmasti olen hermostuneempi ja lyhyt pinnaisempi. Helposti alkaa myös parisuhteessa pitämään toista osapuolta vihollisena, joka ei tee niin paljon kotitöitä tai osallistu arkeen tarpeeksi. Unohtelen asioita ja en pysy aina ihan selvillä viikonpäivistä. Mieli on välillä maassa ja tunnen olevani tehoton. Koko kroppa tuntuu kasalle lyijyä. Olen aina ollut pienoisesti suorittaja, joten koti/lapsi/koira on aina hoidettuna ja pyykit pestyinä. Joistakin asioista välillä luistan. Meillä syödään eineksiä, kun en jaksa laittaa ruokaa ja toisinaan jätetään ulkoilu väliin tytön kanssa ja katsotaan piirrettyjä. Ja tietysti pitää sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, että tyttö ei saanut päivittäista annosta raitista ulkoilmaa. Katselen ikkunani ohi lipuvia lastenrattaita ja voin vain ajatella, että jos jaksaisin kävellä leikkipuistoon asti niin nukahtaisin varmasti penkille. Kavereiden näkeminen ja ns. omat menot ovat jääneet pois. Energia ei vain riitä. Olen miettinyt, että jos tuleva kuopus on kova valvomaan niin se ei ehkä tunnu niin rankalle (pienoisesti auttaa ahdistukseeni). Varmasti edessä on jonkinlainen itsensä uudelleen ohjelmointi, että sitä jaksaa porskuttaa kaikki nämä tulevat vauva/pikkulapsi vuodet. Kyllä sen itse nyt ymmärtää, että asiaan tulee saada jokin muutos. Luulen kuitenkin, että aika moni äiti on kanssani samassa suossa.  

Jotenkin sitä ajattelisi, että päivän puuhat riittäisivät tainnuttamaan norsunkin yölevolle, mutta ei. Insomnia on sellainen, että siitä muodostuu helposti noidankehä. Tajuttuani oman ongelmani syvyyden huomaan jännittäväni sitä millainen yö on taas edessä ja kuinka väsynyt aamulla olen. Tunnetusti stressi lisää unettomuutta. Olemme olleet muutamia öitä poissa kotoa hotellissa, jotta saisin hieman levättyä ja tämä on toiminut kyllä. Ilmeisesti vastuun väistyminen harteiltani saa minut nukahtamaan. Lapsiperheen rahoilla hotellissa yövytään vain kerran tai pari puolessa vuodessa ja olen aika huono olemaan erossa tytöstä. Kemiallisen unen kokeileminen kerran viikossa voi ratkaista paljon ja viedä väsymykseltä sen terävimmän kärjen pois. Kokemuksia kehiin rakkaat lukijat!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mennyt marraskuu ja pieni jouluinen DIY-projekti







Aamupäivästä tuli tehtyä pieni muistiainen ihmisille, joka on auttanut minua suuresti näin raskauden loppumetreillä eli omalle äidilleni. Olisin ilman hänen apuaan ison mahani ja jatkuvien supistusten kanssa pulassa arjen pyörityksen kanssa. Kiitos äiti. Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi tein äidilleni pienen jouluisen rasian tuomaan maanantaihin sitä jotakin pientä ja piristävää. Rasiaan sain idean katsottuani eilen vahingossa pienen vilkaisun Strömsöä (rakastan, rakastan). Näiden rasioiden tekemiseen jää taatusti koukkuun. Haluaisin tehdä jokaiselle ystävälleni samanlaisen rasian joulukortin sijaan. Tulitikkurasia on päällystetty tapetilla ja koristeteipillä. Sisällä on pieni enkeli ja sana WISH sekä irtonaisia paljetteja. Vähän kimallusta pitää olla aina.

MiruMarussa ei ole joulukalenteria, kuten monessa muussa blogissa. Syynä tähän on se, että päätin pienoisesti säästää itseäni näin olon ollessa varsin tukala, väsynyt ja särkyinen. MiruMarun Instagramiin laitan, joka päivä uuden kuvan siitä mitä pienen tytön kalenterista paljastuu! Kannattaa seurailla siis. Meillä on melkoisen mahtava kalenteri!

Seuraavassa pienoinen kooste marraskuulta:

Käynti pelkopolilla ja neuvolassa.
Ystävä tuli tervehtimään.
Leikkitreffit.
0 käyntiä kirpputorilla (nyyh).
Ikean reissu ja pienoisesti yhteistä aikaa isännän kanssa.
MiruMaru Instagramiin https://instagram.com/mirumaru2014
Söin ensimmäisen joulutortun.
Glögi.
Toinen ja samalla viimeinen juurihoito.
Liikaa unettomia öitä.
Joululahjat tilattu netistä.
Kaikki hankittu vauvaa varten!!
Yrittänyt löytää ilon ihan pienestäkin.
Raivannut kotia.
Viettänyt ensimmäiset pikkujoulut kotosalla.
Tajunnut miten paljon itselle tuottaa iloa väkertää kaikkea pientä.
Yrittänyt kiristellä vähemmän ja olla enemmän läsnä.
Sisustanut pitkästä aikaa kotia.
Ilahtunut lumesta.
Kaivannut yhteisiä iltalenkkejä koiran ja isännän kanssa.
Todennut jälleen, että ei pidä Light-Colasta.
Olen mahtunut mukavasti kasvavan masuni kanssa alkuraskaudesta tilaamiini vaatteisiin.
Isäntä tekee ihanaa ruokaa.

Biisi: Siivotessa kuunellut masuvauvan kanssa elokuvamusiikkia

Elokuva: Gladiaattori (Ihana Russell)

Tytön lausahdus: "Minulle on kasvanut tissit". Tytön tokaisu lauantaiaamuna.

torstai 20. marraskuuta 2014

Kuka päättää äitiyden arvon mittarit?

Laitan nyt lusikkani soppaan jota on latkittu ja monessa blogissa ja lehdissä. Olen seurannut yleistä keskustelua äitiydestä kohta neljä vuotta. Ennen ohitin aiheen, koska se ei ollut omalla kohdallani ajankohtainen. Oman äitiyden myötä kaikki kommentit tarttuvat hanakammin hihoihin roikkumaan. Olen aika perillä siitä mistä milloinkin keskustellaan, mutta en anna kirjoittelun juuri häiritä itseäni. Olen päättänyt keskittyä vain omaan juttuuni ja se on resepti joka on toiminut aika pitkälle. Keskustelupalstojen jutut eivät saa minua tuntemaan huonoa omaatuntoa. En yritä sovittaa itseäni mihinkään lokoseen oman äitiyteni kanssa. Olen myös ollut arvostelematta muita äitejä. En harrasta vertailua. Olen kokenut äitiyden vapauttavana asiana. Minä osaan ja minä pystyn tähän hommaan sekä teen sen tavallani.

Yhden kerran on osunut silti isku kipeästi minuunkin ja hieman yllättävältä taholta. Taantuman kourissa kamppailevan maamme silloinen pääministeri Katainen toitotti kuinka äidit on saatava kotoaan takaisin töihin nopeammin. Osui ja upposi. Vietin unettomia öitä ja podin huonommuuttani ja lopulta lähdin iltatöihin 6 kuukaudeksi oman alani ulkopuolelle. Saatoin taas tuntea hitusen ihmisarvoa. En siis tunnusta mitään äitiyden mittareita, mutta pääministerin sana painaa. Maailma on muuttunut. Ennen kotiäitiyttä arvostettiin ja nyt olemme tilanteessa, jossa sitä pitää jopa selitellä ja hivenen puolustella. Olen pahoillani moisesta kehityksestä. Tiedän, että kotiäitiys ei sovi kaikille ja en lähde siitäkään tekemään tässä postauksessa mitään ristiretkeä. Toista lasta odotellessani laskeskelen, että meidän perhe pitäytyy kahdessa lapsessa ja äitikin haluaa takaisin työelämään sitten, kun aika on kypsä kuopuksen kohdalla. 

On puhuttu myös paljon siitä kuinka toinen äiti on toiselle äidille susi. Voisiko olla niin, että kaikki äidit ovat jossakin vaiheessa epävarmoja ja tämä epävarmuus heijastuu sitten niillä arvostelevilla puheilla toisista? Oma pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuu väärää kanavaa pitkin syyttömien harteille. Meidät kaikki on opetettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillamme ja yhteisöllisyys on roimassa laskussa. Jokainen on yksin oman kuutionsa sisällä ja näkee vain heijasteita toisten lapsiperheiden elämästä. Itse ajattelen usein, että meillä kaikilla äideillä on varmasi joskus omat mustat hetkemme ja se vain kuuluu elämään. Niihin hetkiin ei pidä jäädä kiinni eikä niitä pidä ruokkia. Äitiys on homma johon sitoutuu koko elämäkseen ja se on pitkä aika harjoittaa itseruoskintaa! Pitää osata nollata ja antaa itselleen hieman armoa. Vähemmän täydellinenkin kelpaa. Toivoisin, että mediassa rummutettaisiin enemmän tätä puolta. En usko, että hyvän äitiyden mittarit ovat sellaisia, että niitä äidit toisilleen säätelevät. Meille syötetään joka tuutista niin paljon sitä huttua mitä meidän pitäisi olla. Rooleja on loputtomasti ja mitä aktiivisempi on sitä parempi: leivo, sisusta, tee itse oma näkkileipäsi, huolehdi kauneudestasi ja pidä itsesi kuosissa, toteuta itseäsi työelämässä, ole läsnä oleva äiti ja vaimo, kanaemo joka pitää huolen kaikista ja vielä täydellinen imettäjä. Mitä jos olisit jotakin tuosta listasta yhden päivän viikossa tai aina silloin tällöin ja muuten ihan tavis?

Minä olen oppinut hidastamaan tahtia esikoisen myötä ja ottamaan rennommin. Aluksi oli vaikea istua tuolissa vauva sylissä paikoillaan, kun oli tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä. Esikoisen kasvaessa olen tietoisesti muuttanut käytöstäni ja ajatellut, että tehdään enemmän yhdessä ja siivotaan vähemmän. Toisinaan annan luvan itselleni viettää tytön kanssa ihan laiskalörttipäivää. Ajattelen, että ketään ei palvele se, että teen, teen hirveästi ja olen sitten ihan poikki. Tyttö ja mieskin tykkäävät, kun äiti kotona on rennommalla tuulella. Oma reseptini on siis, että pitäisi miettiä mihin tekemiseen oman energiansa keskittää.

Mitä, jos se toinen äiti leikkipuiston penkillä olisi vaikka mahdollinen kaveri tai ystävä? Miten olisi ripaus vertaistukea ja ymmärrystä sen pelon sijaan, että tuo toinen varmasti hoitaa homman paremmin. Täydellistä pakettia ei ole kenelläkään ja sen voi varmuudella sanoa (ei edes tällä bloggarilla). Myös me itse rakennetaan tai osallistutaan siihen, että rakennetaan muureja ympärillemme. Ei lähdetä mukaan negaatioon vaan sen sijaan pirautetaan tutulle äitikaverille ja kutsutaan muksuineen kahvittelemaan. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Olen väsynyt ja iso mursu


Viikonloppuna tuli käytettyä aikaa pesemällä ja viikkaamalla vauvanvaatteita kaappiin. Tuli jotenkin heti rauhallisempi olo, kun sai jotakin konkreettista tehtyä vauvan eteen. Laitoskassi on myös komerossa odottamassa ja se auttaa myös saamaan lisää mielenrauhaa. Lauantaina olisi tiedossa reissu Ikeaan (josta olen paniikissa hössännyt miehelleni jo monta viikkoa) ja sunnuntaina olisi tarkoitus huhkia paikat kuntoon. Toivon, että sitten voin loput tästä raskausajasta maata sohvalla täydellisen stressi vapaana. Hahaa.

Olenkin jo täällä blogissa tullut kertaalleen maininneeksi, että olen kamala murehtia. Ajan varmasti mieheni joskus ihan loppuun hätäilemällä milloin mistäkin. Osa huolista on varmasti ihan todellisia ja osa ei niin vakavasti otettavia. Olen aina ollut myös kova tekemään ja raskauden tässä vaiheessa koen oloni jotenkin todella turhautuneeksi, kun en voi enää tehdä ihan kaikkea itse. Sunnuntaina olin tosin salaa vintillä töissä siirtelemässä tavaroita pois leikkihuoneen tieltä. Ei varmasti ollut taas kaikista viisainta hommaa minulta. Onko teillä muilla ongelmia hidastaa tahtia raskauden edetessä?

Yhä ihmettelen näitä omia tunteitani. Katselen potkareita ja bodyja ja ihmettelen itsekseni, että todellako niihin kohta putkahtaa vauva. Samalla kylkiluihin pistelee jatkuvasti tosi ikävästi, kun pienoisella käy tila ahtaaksi masussa. Olen väsynyt ja iso mursu joka ei saa nukutuksi. Vauva on todella tulossa. Haloo nainen. Välillä sitä stressaa, että hommat on ihan levällään, että en ole vielä valmis ja toisena päivänä uppoaa vaaleansinisiin unelmiin ja toivoisi, että vauva olisi jo täällä.

Eiliseen kuului: ulkoilua, helmien näpertelyä, piirtelyä, leikkaamista ja liimaamista, kylpyhetkiä sekä Prinsessa ja sammakko elokuvaa. Paljon ehtii tehdä päivän aikana. Tulevissa postailuissa pohditaan lähenevää synnytystä ja pääsette kurkistamaan viikonlopun aikana valmistuvia projekteja eli tytön huonetta, vauvan omaa nurkkausta ja vintin leikkihuonetta. Noh ehkä en ehdi tehdä kaikkea ihan yhtenä viikonloppuna. Kuvia kuitenkin luvassa.

Laittelen huomenissa MiruMarun Instagramiin kuvia omista äitiyspakkaus suosikeistani! Olen kokenut todella hyväksi tämän uuden rytmin, jossa postaukset ja Instagram vuorottelevat. Näin voin tarjota teille rakkaat lukijat jokaisena päivänä jotakin kivaa. Mitä olette mieltä?

torstai 13. marraskuuta 2014

Uuden vauvan tulo taloon on esikoisen lapsuuden loppu?


Moni juttu on ollut sellainen mitä olen ihmetellyt lapsettomana ja sitten täydellisesti tajunnut saatuani oman lapsen. En ymmärtänyt, kun vasta äskettäin, että tämä sama kehitys jatkuu toisen lapsen odotuksen ja syntymän myötä. Mieleeni tuli jokin pikku pätkä amerikkalaisesta äitiys aiheisesta realitysarjasta, jossa viimeisillään raskaana oleva jo yhden lapsen äiti itki sitä, että uuden vauvan saapuminen kotiin päättäisi esikoisen lapsuuden. Muistan, että olin ihan äimästynyt, että mistä se nainen oikein puhuu ja, että kuulkaas hulluja. En itse sanoittaisi asiaa ihan noin, mutta jotakin tuosta tunteesta voin jakaa. 

On selvää, että perheen dynamiikka menee uuden tulokkaan myötä hetkellisesti sekaisin ja asettuu sitten ajan kuluessa uusille uomilleen. Pieni ihminen jota kaikki on nyt hartaasti odottamassa syntyväksi tuo mukanaan myös hämminkiä. Itse oivalsin, että äidin ja tyttären hempeät hetket kahden täkeistä koostuvan majan alla vähenevät. Meidän kaikkien tulee tehdä tilaa uudelle vauvalle. Toki ajattelen myös niin, että vauva rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja mahdollistaa esikoiselle hyvin toisen tyyppisen roolin mihin hän vielä tässä vaiheessa on tottunut. Se, että tyttö saa olla vanhempi, osaava ja jo osin itsenäinen voi tuottaa esikoiselle myös ylpeyttä omista taidoistaan. Vauvan hoitoon pyrin ottamaan tyttöä mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös puhunut isovanhemmille ja lausunut ääneen toivomuksen siitä, että esikoista huomioitaisiin erityisesti uuden vauvan tullessa taloon. Toivon, että kaikki tuo tasaisi tietämme ensimmäiset kuukaudet. Tärkeää on myös perheen oma aika, että saamme kaikki yhdessä rauhoittua ja vain olla. Jatkossa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että osaisimme jakaa isänä ja äitinä aikaa ja huomiota esikoisen ja vauvan kesken. Isä voi myös hoitaa vauvaa jolloin me "tytöt" voimme tehdä kahdestaan jotakin kivaa.

En etukäteen osannut edes ajatella, että miettisin näitä juttuja näinkin paljon ennen kuopuksen syntymää. Erityisesti hämmästyin sitä pientä surun ailahdusta sisälläni, kun ajattelin, että pieni tyttäreni joutuu kohta jakamaan isän ja äidin pikkuveljensä kanssa. Mullistus on varmasti suuri pienen tytön elämässä. Kaikki voi toki sujua todella hienosti ja tyttö voi taas jälleen kerran yllättää vanhempansa. Olen silti varautunut melkoiseen tunteiden mylläkkään tytön osalta.Elämällä se selviää. Esikoisen lapsuuden päättymiseen en kuitenkaan usko!  Pieni ikäero takaa sen, että yhteisiä puuhia löytyy varmasti. Ja onhan se ihana ajatus, että kulkevat ja kasvavat vierätysten ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten teidän perheessäänne esikoinen on ottanut uuden tulokkaan vastaan? Ja miten olette helpottaneet tilannetta?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän tunnelmia

Isänpäivä sujui meidän talossa ihanan rauhallisesti. Aamulla saimme kaikki nukkua pitkään ja minä ehdin silti keittiöön ensimmäisenä keittämään aamukahvia ja valmistamaan runsaampaa aamiaista. Söimme aamiaisen turhia kiirehtimättä tuikkujen valossa. Isä ja tyttö katsoivat yhdessä Uuno Turhapuro elokuvaa, kun äiti siivosi keittiön kuntoon. Laitoimme takkaan pienet tulet ja suoraan sanoen tunnelmoimme hieman. Seuraavaksi oli vuorossa räiskäleiden paistaminen. Loput aamupäivästä vietimme yhdessä leikkien ja iltapäivällä avustin tyttöä tekemään papalle oman kortin ja valmistin mascarponemoussea anoppilaan vietäväksi, jossa viihdyimme iltaan asti. Päivä oli oikein mukava ja rento. Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Illalla tyttö oli niin väsynyt päivän tohinoista, että uni tuli helpolla.

Käy kurkkaamassa lisää tunnelmapaloja eiliseltä MiruMarun Instagram sivuilta.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Isättömän isänpäivä

Tämä on varmasti henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Lähestyvä isänpäivä herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava juhlistaa oman lapsen isää ja tehdä päivästä yhdessä erikoinen. Toisaalta tiedän, että en ole muistamassa omaa isääni millään tavalla. En lähetä korttia, en soita kertoakseni, että perheemme saa tammikuussa uuden jäsenen. Tunnen vain epämääräistä tyhjyyden tunnetta ja surua. Isäni lähti ollessani noin 2- vuoden ikäinen ja voisi sanoa, että olen elänyt elämäni isättömänä, niin olemattomaksi suhteemme on muodostunut. Ollessani alakouluikäinen hän vielä kävi katsomassa veljeäni ja minua muutaman kerran vuodessa, mutta käynnit harvenivat ja harvenit kunnes loppuivat kokonaan. Muutaman kerran olemme 10 vuoden aikana puhuneet lyhyesti puhelimessa. Varmasti minäkin haaveilin lapsena tovin, että vanhempani palaisivat takaisin yhteen ja saisin eheän perheen, mutta hyvin nopeasti asennoiduin vain elämään ilman isää. Teininä luultavasti ajattelin uhmakkaasti, että jos minusta ei välitetä, niin minäkään en välitä. Vähitellen koko ihmistä ei ollut enää minulle olemassa.

Oman perheen perustaminen ja äidiksi tuleminen on osaltaan tuonut pintaan jotakin sellaista mitä olen vuosia kätkenyt sisääni: ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Oma perheeni on minulle äärimmäisen tärkeä ja iloitsen siitä, että pienellä tytöllämme on elämässään isä, joka rakastaa häntä. Pieni tyttö ihailee ja palvoo isäänsä. Noiden kahden erityisen ihmisen suhteen kehittymistä on ollut ihana päästä seuraamaan. Siinä on ollut mukana myös puoleltani paljon hämmennystä. Olen nähnyt kuinka lujasti oma tyttäreni puristaa isänsä kättä, hakee turvaa ja läheisyyttä. Ilooni sekoittuu paljon omaa kipuiluani sillä näen nyt omin silmin kaiken sen mistä olen itse jäänyt paitsi.

Olen yrittänyt kuvitella vanhempani nuorina perheellisinä ja miettinyt millaisia toiveita tai haaveita heillä on mahdollisesti ollut. Erityisesti olen yrittänyt kuvitella mitä ajatuksia isäni päässä on kenties liikkunut ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, että hän päätti lähteä. Olen kuvitellut hänet pakkaamassa laukkujaan ja irrottamassa kuva-albumista perhekuvia. Millaiselta hänestä on tuntunut laittaa kotinsa ulko-ovi viimeistä kertaa kiinni takanaan. Näen äitini surulliset kasvot ja kaksi pientä lasta, jotka eivät tiedä mitä on tapahtumassa. Pystyn kuvittelemaan paljon ja ymmärtämään.

Tiedän jo nyt, että tarinaani ei ole kirjoitettu mitään onnellista loppua sen suhteen, että saisin tehtyä isäni kanssa jonkinlaisen rauhan. Aikani haaveilin sellaisesta kahden aikuisen ihmisen kohtaamisesta, jossa puhuttaisiin auki muutamia ajatuksia. Molemmat meistä voisi tuntea jonkinlaista helpotusta ja päätöksen saamista asioille. Oikea elämä on sitä, että asiat vain jäävät, niin kuin ne ovat ja jokaisen on itse löydettävä rauha itsensä kanssa. Minun todellisuuttani on, että minulla on isä, joka ei ole halunnut tutustua minuun tai olla osa elämääni. Tämä kirjoitus on omistettu kaikille isättömille lapsille, jotka eivät juhli huomenna omaa isäänsä. Pienemmät lapset kenties muistavat kortilla omaa pappaansa kuten minäkin tein aikoinani. Isättömyys ei tee meistä sen huonompia. Oikeastaan se ei määrittele meitä ihmisinä millään tavalla. Isättömyys kertoo vain yhden ihmisen vastuuttomasta ja itsekkäästä päätöksestä jättää huomioimatta omat velvollisuutensa. Mikään asia tässä maailmassa ei oikeuta hylkäämään omia lapsiaan. Aikuinen on aina aikuinen ja isä on aina isä ovat olosuhteet kuinka haasteelliset tahansa. Isyys on kunniatehtävä. Tämän kaiken sanon ja kirjoitan ilman katkeruutta vain toteamalla, että me kaikki olisimme ansainneet parempaa. 

 Pieni palanen kiinnostusta,
se olisi merkinnyt paljon.
Sinulla on minun silmäni.
Sinä olet tullut minuun.
Pohdiskelet
Ahmit kirjoja.
Rakastat tehdä käsilläsi.

Olet levoton luonne. jonka
on vaikea asettua aloilleen.
Kaipaat maailmalle,
nähdä ja kokea.

Pelkäät olla yksin.
Pelkäät, että
sinut jätetään jälkeen.
Pelkäät, että et ole tarpeeksi tärkeä.

Kuinka samanlaisia me olemmekaan.
Sinut jätettiin ja
sinä jätit minut.

Kuinka rikkinäinen sinä mahdoitkaan olla.
Rikkinäinen teki lapsestaan samanlaisen.
Pieni lapsi uskoo aina, että
syy on hänessä.
Aikuisena ihmettelee mistä oikein on kotoisin.

Hellitkö syvällä sisimmässäsi 
muutamaa muistoa?
Miltä pienen tytön kädet tuntuivat kaulalla.
Vielä hetken luottavainen katse.
Sanat: "Isä älä lähde".

torstai 6. marraskuuta 2014

Tyttö lähtee ja äiti jää...

Eilen tuli koettua jonkinlainen virstanpylväs. Pieni tyttö kapusi mummon autoon ja lähti itsekseen mummolaan muutamaksi tunniksi ja äiti jäi vilkuttamaan kotipihaan. Toki tyttö on mummolassa aikaa viettänyt ihan ominpäin ennenkin, mutta olemme aina itse vieneet. Tuntui jotenkin orvolle jäädä yksin pihaan vilkuttamaan. Onneksi masussa on seuraa. Mieli herkistyi ja kyynel tuli poskelle, kun ajattelin miten nopeasti tyttö on kasvanut ja kerhon aloitukseenkin on enää vajaa vuosi. Ajattelin pidänkö minä meistä kahdesta hanakammin kiinni ja tyttö olisi itse valmiimpi lähtemään maailmaan. Ihanasti hihkaisi äidille: " Älä huoli. Minä tulen takaisin".

Välillä sitä unelmoi, että saisi pienen hetken olla ihan rauhassa ja sitten, kun saa ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa. Katselen kelloa ja vilkuilen ikkunasta ulos. Omituista. Iltasella meidän talossa toisinaan kinastellaan nukuttamisesta, koska olisi joskus ihan kiva jäädä katsomaan jotakin sarjaa töllystä. Ja kuitenkin usein minä menen häätämään isän pois pinnasängyn viereltä ja käyn siihen itse viereen lepäämään. Tuntuu, että vasta sitten osaan rauhoittua. Olen kyllä tietoisesti tehnyt tilaa isälle ja ollut todella mielissäni siitä, että isällä ja tytöllä on ihan omia juttuja johon äiti ei kuulu. Kolmestaan on parasta ja hauskinta olla, mutta tänään tytön lähtiessä pihasta mietin olenko liian kiinni omassa lapsessani.

Omat kokemukset vaikuttavat hurjasti siihen millaisia vanhempia meistä tulee. Jokaisella on varmasti joku juttu mistä ajattelee, että: "Sitten, kun minulla on omia lapsia niin teen sen ja sen jutun ihan toisin". Minun kohdallani se on läsnäolo. Olen itse ollut pienestä paljon hoidossa ja itsekseni. En toki arvostele tai soimaa tästä omaa äitiäni vaan suhtaudun ymmärryksellä. Tiedän miksi asia oli niin ja moni muukin, mutta nyt itse äitinä ollessani arvostan korkealle sitä, että olen aidosti läsnä tytön elämässä. Olen valinnut itse kotiäitiyden ja en ole katunut sitä hetkeäkään. Tämä on hienoa aikaa ja toivoisin, että jokainen äiti ja isä voisi halutessaan tehdä saman valinnan. Raha kuitenkin pyörittää maailmaa melkoisesti ja sanelee monelle sen, miten asiat tulee hoitaa. Ja varmasti perheissä joissa molemmat vanhemmat ovat töissä on myös yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Postauksen tarkoitus ei ole asetella mitään vastakkain. Kirjoittelen vain omia fiiliksiäni ja ne saa jakaa tai olla eri mieltä. Samalla tässä voisin lausua kiitokset miehelleni joka on tukenut valintaani ja mahdollistanut omalla puurtamisellaan sen, että voin olla kotona lapsemme kanssa.

Aika on kuitenkin rajallista ja sen ymmärtää, kun tyttö lähtee ilman äitiä omasta pihasta vaikkakin vain kohti mummolaa. Päiväkerhon alkaessa tämä pieni kupla särkyy ja oman lapsen elämään tulee uusia ihmisiä: lisää pieniä ystäviä ja kerhotäti joka on monelle lapselle melkoisen rakas. En voi olla ajattelematta, että joudun luopumaan jostakin, vaikka samalla varmasti on hurjan ylpeä siitä, että tyttö pärjää hienosti ja nauttii olostaan. Pieni potku masussa muistuttaa, että: " Hei minä olen tulossa täältä maailmaan ja sinun syliisi". Välillä se oikein räjähtää tajuntaan, että elämä on pian taas muuttumassa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

MiruMaru ja 2+


Vihdoinkin voin paljastaa teille kaikille, että MiruMaru kaikessa vaatimattomuudessaan on valittu Kaksplussan uuteen blogiyhteisöön! Olen super, super onnellinen ja kiitollinen tästä hienosta mahdollisuudesta, joka blogilleni on suotu. On mahtavaa päästä mukaan upeaan porukkaan. Odotan ja toivon kovasti uusia ystäviä ja teidän lukijoiden kommentteja! MiruMaru pysyy omalla paikallaan täällä tutussa osoitteessa, mutta näkyy nyt myös osoitteessa http://blogit.kaksplus.fi/blogi/mirumaru

Yritin tässä miettiä oikein oivan keinon, miten voisin hieman kertoilla itsestäni, perheestäni ja elämästäni siten, että tultaisiin kaikki tutuiksi. Mitä keltaisessa rintamamiestalossa oikein tapahtuu? Millaista elämää siellä vietetään ja millainen perhe siellä asuu? Perheeseeni kuuluu siis hieman yli 3- vuotias Pikku Neiti, aviomies (jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo ikuisuuden), tammikuussa syntyvä masuvauva ja äkäinen Mauno corgi. Belgianpaimenkoira Martti on myös täysvaltainen perheenjäsen meille, vaikka asuukin nyt appivanhemmilla. Kaikki meillä rakastaa pitkäksi venyneitä aamuja, pitää sunnuntaita viikon parhaana päivänä ja ovat sitä mieltä, että pannari pelastaa usein tiukassa tilanteessa.

Tervetuloa mukaan kaikki uudet ja vanhat lukijat. Tiedossa kaikkea vanhaa ja tuttua: sisustamista, kädentaitoja, leipomista, kirjoja ja elokuvia, koiraelämää ja tavallista arkea. Pieni muutos tulee varmasti siihen, että kirjoitan rohkeammin lapsiperheen asioista.Tuntemuksista, mitä omassa päässä vielä näin odotusajalla liikkuu, sekä tulevasta uudesta elämänvaiheesta vauvan saavuttua taloon. Periaatteeni kuvauksen suhteen pysyy ennallaan eli en kuvaa perheenjäseniä tunnistettavasti. Meidän perheen julkkis taitaa olla Mauno corgi. Toivon, että moni tavallani ajattelisi, että kelpaan porukkaan, vaikka blogini ei ole täynnä kuvia perheestäni. Elämästämme kirjoitan kuitenkin aidosti ja rehellisesti.

Tätä bloggaamista voisi kutsua minun kohdallani tule ulos kuorestasi projektiksi. Tiedän, että moni minut tunteva ei käyttäisi minusta ikinä sanaa ujo, mutta se on se syvin olemus minussa, jonka olen aina ollut erittäin hyvä kätkemään. Huomaan, että pikku hiljaa uskallan täällä blogimaailmassakin enemmän. Onneksi me ihmiset kehitytään ja mennään eteenpäin jokainen tavallaan. En oikein osaa pitää itseäni ns. bloggarina. Bloggari on joku muu tyyppi. Minä olen minä. Minusta ei tehdä juttuja lehtiin, enkä minä kulje kutsuilla, tuote-esittelyissä tai palkintogaaloissa. Se maailma on jotakin sellaista, mitä itsekin katselen kuin lasin takaa. Minulle riittää, että saan kirjoittaa. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Valmistautumista ja varustelua tulevaan

Kyllä nyt voi olla itseensä tyytyväinen. Sain tänään tehtyä nimittäin vaatekaappien siivouksen. Olenkin kirjoitellut tuossa aikaisemmin, että minulla on kamala vimma järjestää talon joka kaappi kuntoon. Tänään tuli siis tehtyä se ehdottomasti isoin urakka pois mielestä vaivaamasta. Lajittelin vaatteet ja vuodevaatteet kahteen kasaan: osan laitoin suoraan roskiin ja osan vien kierrätykseen. Saa paremman mielen. Samalla katsastin tulevan vauvan vaatteita myös ja osan pesinkin tänään puhtaaksi ja huomenna viikkaan kaappiin odottamaan. Tein myös listan laitokselle tarvittavista tavaroista ja perjantaina olisi tarkoitus käydä tarvittavat hommat ostamassa ja pakata laukku laitokselle valmiiksi. Esikoista odottaessani olin ehdottoman luottavainen siihen laskettuun aikaan ja päivämäärään ja nyt tuntuu, että kaikki pitää saada kiireellä valmiiksi. En tiedä mistä paniikki johtuu?

Edessä on vielä reissu Ikeaan ja tänään ajattelin katsella kaiken valmiiksi jo etukäteen tuolta nettisivuilta. Vauva tarvitsee uuden reunapehmusteen pinnasänkyyn ja tyttö taas isomman patjan/sijauspatjan uuteen sänkyynsä. Lisäksi muutama lipasto tarvittaisiin taloon lisää. Vauvalle ajateltiin tällä kertaa hankkia pullonlämmitin (saattaa säästää hermoja varsinkin yölliseen aikaan) ja lisäksi tarvitsemme uuden itkuhälyttimen rikkoutuneen tilalle.

Vielä on edessä huoneiden vaihto eli vanhempien makuuhuone ja tytön huone vaihtavat paikkaansa, jotta saadaan paremmin nukkumarauha koko perheelle vauvan saapuessa kotiin. Tyttö saa isomman huoneen itsellensä, kun puramme huoneesta edellisen omistajan vaatekaapit. Toivon, että seinässä olisi kipsilevyt valmiina ja muutenkaan ei ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä, vaan homma saataisiin nopeasti toteutettua. Tytön pitää saada ensin totutella rauhassa uuteen huoneeseen. Ajattelin hankkia uuden yövalon huoneeseen, jos se helpottaisi sopeutumista. 

Meillä on nyt hieman haasteellista ollut tuo nukuttaminen. Kaikki meni hienosti 1,5 vuoden ikään saakka. Tyttö rauhottui omaan sänkyynsä ja jäi kuuntelemaan soittorasiaa ja katselemaan yövaloja ihan rauhassa ja nukahti. Sitten tyttö varttui ja rupesi näkemään paljon unia. Oli vaikea rauhoittua yksin. Nyt tyttö vaatii joka ilta nukuttajan huoneeseen ja toisinaan heräilee öisin uniinsa ja äiti nukkuu useimmiten vieressä. Nukuttajaksi kelpaisi vain äiti ja vain suuren taistelun jälkeen toisinaan isä. En tiedä vielä yhtään miten hoidan kahden lapsen nukuttamisen vauvan saavuttua. Vai onko niin, että vauvan nukuttaa isä ja isomman tytön äiti. Vinkkejä ja kokemuksia jakoon!! Seuraavassa muutama yövalo jota olen harkitsemassa. Eivät ole mitään töpseliin laitettavia Aku Ankka valoja. Taas näitä omia traumoja.


lauantai 18. lokakuuta 2014

Dont' Miss a Bite


Ihastuttava kirja kaikille hyvästä ruoasta pitäville! Pitkästä aikaa sukelsin ihanien reseptien ja makujen maailmaan. Sain kirjasta roimasti uutta inspiraatiota viikonlopun kokkailuihini. Veran uusi kirja on raikas, nuorekas ja helposti lähestyttävä opus kokkailun ihanaan maailmaan. Kirja on suber visuaalinen ja reseptien lisäksi lukija saa herkutella ihanaisilla kuvilla, joista osa on myös Veran itsensä ottamia. Kirjasta välittyy selvästi se, että sitä on tehty suurella rakkaudella ja intohimolla. Kansien väliin on tallennettu paloja Veran sukuhistoriasta, matkoista ja lukijalle tuleekin olo, että on päässyt reissuun maailman eri kolkkiin yhdessä Veran kanssa. Tarinoita lukiessa istahdetaan välillä myös ruokailemaan Veran oman perheen kanssa. Pöydässä vallitsevan ilosen ja välittömän tunnelman sekä puheensorinan voi kuvitella helposti. Tämä kirja on enemmän kuin vain kasa reseptejä.


Omaksi suosikiksi kirjasta nostaisin aamiainen ja brunssi osion. Rakastan pitkäksi venyviä viikonlopun aamiaisia, joissa juodaan useampi kuppi kahvia ja poristaan viikon kuulumiset ja syödään hitaasti kiirehtimättä. Lisäksi erilaiset leivät, keitot, munakkaat ja pastat olivat mieleeni. Kirjasta löytyy myös ohjeita muutamiin säilykkeisiin! Luulen, että syksyn ja talven suosikiksi meidän perheessä nousee persikka-pekoni-possupannu. Koska olen melkoinen herkkujen ystävä olisin toivonut, että kirja olisi tarjonnut hieman enemmän makeita reseptejä. Ensi viikolla mies pitää pienoista lomaa ja ajattelin leipoa kirjan ohjeella Sidneyn kakkua. Ilmojen taas hieman lämmitessä ja aikuisten kesken kokeiluun lähtee myös Coctailmehujäät. Kyseessä on niin hauska resepti, että jos kesäjuhlia ei ole muuten tiedossa, niin tämän reseptin takia ne kannattaa järjestää itse. Kirjasta lisää infoa löytyy täältä. Käy ihmeessä kurkkaamassa!

Kirjan tarjosi luettavaksi WSOY

torstai 16. lokakuuta 2014

MiruMaru eli Mira-Marie esittäytyy


Tuli tuossa mieleeni, että en ole vielä oikeastaan esittäytynyt. En tehnyt sitä koskaan Vuodatuksenkaan puolella. Osin varmasti ihan harkittu juttu ja osin taas ei. Varmasti minusta on jonkinlainen kuva piirtynyt kaikkien blogitekstieni kautta. Blogi on kuitenkin esitellyt vain valittuja paloja sieltä ja täältä. Mietinkin miksi olen pysynyt niin taka-alalla ja etäällä. Tuskin kukaan tulee ja puraisee, jos itsestään hieman kertoilee ja oman naamansa näyttää rohkeasti. Tulen nyt siis ulos blogikaapistani.

Olen siis 35- vuotias kotiäiti Etelä-Suomesta. Perheeseeni kuuluu pieni hieman yli 3- vuotias tyttö, aviomies ja äksy corgi. Asustelemme keltaisessa rintamamiestalossa. Olen ollut kotosalla tytön kanssa ja nyt odotan tammikuussa syntyvää perheemme kuopusta. Olen aina kirjoittanut. Nuorena päiväkirjaa ja runoja ja nyt vanhempana blogia. Valokuvaus on tullut mukaan harrastuksiini blogin myötä. Olisi ihana kehittyä hyväksi valokuvaajaksi, mutta siihen on vielä matkaa. Rakastan värejä, mutta se ei juuri näy pukeutumisessani. Kotini on huvikumpumainen keltaisine keittiön seinineen. Olohuoneessa roikkuu riipputuoli ja kalustus on melkoisen mummolaa. Koti on ehdottomasti minulle se tärkein paikka. Meillä on suuri piha, mutta en ole viherpeukalo (toivoisin, että olisin). Rakastan syksyä ja talvea. 

Tykkään näperrellä käsilläni kaikkea pientä. Minusta on kiva luoda ympärilleni jotakin hauskaa ja värikästä. Muita harrastuksiani ovat kirjat ja elokuvat. Luen enimmäkseen elämänkertoja vanhoista Hollywoodin kulta-ajan tähdistä. Elokuvissa voisin käydä, vaikka joka viikonloppu. Tykkään myös kuunnella klassista elokuvamusiikkia.

Käyn aivan liian harvoin parturissa ja en osaa juuri meikata. Oma tyylini on melkoisen simppeli. Rakastan mustia vaatteita, joita sitten maustan koruilla. Minussa asuu oikein pieni harakka, joka pitää kaikesta kiiltävästä ja kimaltavasta. Nuorempana toiveammattejani olivat arkeologi, Neiti etsivä ja myöhemmin radiojuontaja. Minusta tuli kuitenkin isona nuoriso-ohjaaja ja olen valintaani tyytyväinen.

Haaveilen matkustamisesta ja olen ihan liian syvällinen ja pohdiskeleva. Oikea super murehtia. Toivoisin, että osaisin elää enemmän hetkessä. Parasta minussa on sarkastinen huumorini ja ruskeat silmäni. Rakastan: merilasia, autiotaloja, kumisaappaita ja villasukkia, kynttilöitä, sadetta, tuulikelloja, majakoita, suklaata, sulkia, sipulikasveja ja tanssimista. Inhoan ydinvoimaa. Tärkeintä maailmassa on oma perhe.Tulevaisuudelta toivoisin rohkeutta voittaa oma ujouteni. Lapsilleni haluaisin antaa juuret ja siivet. Haluaisitko sinä kysyä minulta jotakin?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Syksy etenee ja tulossa kaikkea kivaa


Mauno ja minä. Taustana syksyinen Helsinki. Yksi suosikki kuvistani. Love it. Kerrankin olen kameran edessä enkä aina sen takana.

Takana viikonlopun miniloma. Tuossa mietiskelin, että pienoinen alakulo seuraa noista breikeistä. Toisaalta, kun on poissa kotoa niin kaipaa tänne takaisin ja on tyttöä hirmuinen ikävä ja puhutaankin vain tytöstä ja mitä mahtaa puuhata. Kotiintulo tuntuu helpotukselle ja sitä aikaistetaan sovitusta muutamalla tunnilla. Seuraavana päivä arki tuntuu entistä painavammalle ja suree sitä, että nyt en pääse mihinkään todella pitkään aikaan. Ristiriitaista tosiaan. Luulen, että ajatukset ovat melkoisen tuttuja monelle äidille. Ja pienoinen suru myös siitä, että la onnistuin näyttämään hetken omalle itselleni uusissa vaatteissa ja kammatussa tukassani. Olin jopa ehtinyt meikata hentoisesti. Hyvästi taas se ihminen ja ties kuinka pitkäksi aikaa ja tervetuloa takaisin sinä väsähtänyt kotiäiti takkuisine hiuksinesi.

Sunnuntaina minulla oli tarkoitus ottaa muutama asukokonaisuus kuva tänne blogiin, mutta olin niin hyydyksissä reissusta. Lupaan ja vannon, että ensi sunnuntaina homma toteutuu!! Kampaan hiukseni ja laitan ohuelti meikkivoidetta ja huulikiiltoa ja sonnustaudun kivoihin vaatteisiin ja tadaa MiruMaru on näyttäytynyt. Äitiyspakkaus saapui pe ja siitäkin ajattelin teille kirjoitella ja nostaa sieltä omat suosikkini. Pakkaus itsessään on niin tuttu monelle, että siitä en ihan perinteistä postausta teille tee. Tulevana viikonloppuna haetaan pieni vaatekaappi vauvanvaatteille ja matkan varrelle osuu myös junamuseo. Meillä ei siis ilmiesesti kasvateta tyttölasta, vaan lasta yleensä ja tehdään sitä mikä kiinnostaa. Meillä rakennetaan nyt junaratoja. Olen itse ollut melkoinen poikatyttö lapsena ja minusta on enemmän kuin luonnollista, että tytössä tuntuu olevan tätä samaa. 

Lähiaikoina on tulossa pienoista leivontaa ja tutustumista Vera Jordanovan uuteen kirjaan. Makusteluja ja fiiliksiä siis siitä myös. Tästä tulikin nyt tämmöinen mitä kaikkea on luvassa postaus. Syksy etenee hurjaa vauhtia ja sen myötä myös MiruMarussa on luvassa muutoksia. Tiedottelen niistä vielä ihan omalla postauksella. Paljon on tehty työtä ja pakerrettu, että MiruMaru nousisi siivilleen ja nyt se näyttää tapahtuvan. Tsemppiä kaikille teidän omiin projekteihin ovat ne sitten suuria tai pieniä!!

Pohdintaa väsymyksestä ja muusta raskauteen liittyvästä


Joku on sanonut, että väsymys kuuluu alkuraskauteen, mutta minulla se on ollut ihan pysyvä olotila. Toki se, että olen viikolla yksin tytön kanssa iltaseitsemään tai myöhempään voipi olla jokin syy yleiselle hyytymiselle. En kuitenkaan oikein osaa ottaa asiaa niin, että kotona olisi rankkaa tai, että pienen ihmisen perässä juokseminen olisi se joka minua väsyttää. Kotiäitiys on mielestäni mukavaa hommaa josta nautin. Noh, toki se on joskus haasteellista ja raskaus ja tytön uhmis yhteenlaskettuna varmasti tuntuut toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Lisäksi kuljettelen piuhan päässä äkäistä corgia. Siinä se on talon herra joka eniten taitaa perheen äitiä määräillä oikuillaan. Joku viisas on sanonut, että koiranomistajan väsymys heijastuu suoraan suhteessa perheen koiraan. Allekirjoitan. Yleinen neuvo on myös, että väsymykseen auttaa ulkoilu ja reippailu, vaikka perheen koiran kanssa. Pah. Ei jaksa. Perus lenkitys. Mauno on myös melkoinen vinkuja, ulvoja, huokailija joka ilmaisee yleistyytymättömyyttään yhtä selvästi, kuin ihminen ja se ärsyttää välillä suunnattomasti.

Ennen kuuluin ehdottomasti siihen joukkoon joka tuhahteli, kun lapsiperhe ilmoitti luopuvansa koirasta. Nyt ymmärrän paremmin. Uuden vauvan syntymän myötä meilläkin taas elämä rytmeineen muuttuu ja koiruudenkin pitää sopeutua taas uuteen tilanteeseen. Mauno ei ole suuri lapsien fani. Voisi jopa sanoa, että lapset ärsyttävät Maunoa. Nähtäväksi jää mikä tämä meidän perheen kuvio tulee olemaan tulevaisuudessa. Perheen parasta ja myös koiran parasta ajatellen. Olen punnertanut kolmisen vuotta tämän asian kanssa ja nyt tuntuu, että ne viimeiset hetket ovat käsillä. Tähän sattaa vaikuttaa myös se, naapurin koiran puraisu jonka jäljet ovat ikuistettu jalkoihini. En sen jälkeen ole osannut suhtautua koiriin samalla tavalla, kuin ennen.

Reipastumisen yrityksiä on ollut lukuisia. Minulla olisi kamala tarve järjestää tavarat uudelleen talon joka nurkassa ja olenkin muutaman kaapin siivonnut. Olen kasannut huutopaketin ja laittanut sen myyntiin, ottanut yhteyttä divariin päästäkseni eroon Aku Ankan vuosikerroista, tehnyt suunnitelman huonejaosta vauvan saavuttua ja selaillut Ikean kuvastoa ja tehnyt hankintalistoja. Pesänrakennusviettiä? Olen tuskaillut kolmisen vuotta sitä, että minä niin tehokas ja aikaansaava ihminen en ehdi tehdä enää mitään. Se on ollut suurempia ongelmia noin henkilökohtaisesti. Välillä minusta tuntuu, että haluaisin seinälle sellaisen ison valokyltin, jossa lukisi mitä kaikkea olen päivän aika tehnyt, jotta tulisi sellainen fiilis, että jotakin olen todella tehnyt. Valokyltissä lukisi joka päivä samat asiat: aamupalan tekeminen, koiran syöttäminen, astianpesukoneen purku ja täyttäminen, sänkyjen peittäminen, pesukoneen täyttäminen ja purkaminen, lattioiden siivoaminen, lelujen lajitteleminen, koiran ja tytön ulkoilutus, ruoan valmistaminen,  koiran syöttäminen, piirtely/maalaus, palapelin väsääminen ja leikkiminen lattialla hankalassa asennossa, tytön nukuttaminen...ja blogin vääntäminen jossakin välissä, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta tai on kylvyssä.

Odottelen postipaketteja kotiin saapuvaksi, että pääsen käymään läpi mitkä hankinnoista ovat sopivan kokoisia. Viikonloppuna olisi tarkoitus ottaa muutama kuva asukokonaisuuksista tänne blogiin. Olemme menossa vihdoinkin viikonloppuna minilomalle läheiseen kaupunkiin ja elokuviin. Kyseessä on varmasti viimeinen kerta, kun ennen vaavin syntymää pääsemme miehen kanssa mihinkään kahdestaan. Toisinaan on niin riipaisevaa kuinka ikävä voi toista olla.

Taas pitkä raapustus. Sorry.

PS: Vanha kuva uusilla mausteilla. Tuli taas jostakin mieleen syksyinen Helsinki.

Blogi kasvaa kirjoittajansa mukana


Tänään tulin ajatelleeksi, että voi sentään minä vuonna 2009. Silloin siis aloitin MiruMaru blogin kirjoittamisen. Lähtökohdat elämällä oli kovin toiset, kun nykyään. Olin melkoisen tuore pääkaupunkilainen, joka asusti ensimmäistä omaa kotiaan ja sisusteli sitä innolla miehensä kanssa nenä sisustuslehdessä kiinni. Perhe kasvoi parilla koiruudella ja vietettiin vapaa-aikaa Koirasaaressa ja koirapuistoissa. Oli jotenkin kiire saada paljon ja kaikkea. Vanha auto vaihtui uuteen ja kotiin raahattiin design- valaisimia, sekä tehtiin reissuja ulkomaille. Saatiin molemmat siinä vaiheessa tehdä töitä johon olimme koulutuksen saaneet ja itse olin todella unelmatyössä jota kaipaan vieläkin. Oli aikaa kierrellä viikonloppuisin kirpputoreja ja varhaiset postauksenikin taisi käsitellä juuri niitä löytöjä. Ja kuitenkin ajattelen, että mitä minä mistään tiesin? Toisaalta pitäisi varmasti tarkastella mennyttä itseään kaikella hellyydellä ja lempeydellä.

Miten blogi sitten on muuttunut? Vai pitäisikö sanoa miten minä sitten olen muuttunut noista ajoista? Luulen ainakin, että yritän löytää nykyisin jotakin syvyyttä näihin postauksiin. Toisaalta olen aina ollut kamalan yksityinen ja arka ihminen paljastamaan mitään omasta maailmastani ja blogin pitäminen on ollut hyvää harjoitusta. Olen varmasti tarkasti rajannut mistä kirjoitan ja mistä en. Mitä kuvissa näytän ja mitä en. Trendi on, että kaikki pitäisi paljastaa ja en varmasti jatkossakaan kuulu tähän joukkoon. Blogin kategoroiminen on myös tuntunut melkoisen haastavalle. Tuntuu olevan vaatimus myös siihen, että blogin pitäisi olla jotakin tiettyä ja olenkin miettinyt mitä MiruMaru on nyt tänä päivänä. Sujahtaako blogi lifestyle/mammablogiksi? Elän aika omassa rytmissä "lasteni" kanssa enkä seuraa liikaa sitä mitä ympärillä tapahtuu. Lifestyle kuulostaa siltä, että pitäisi ratsastaa trendien perässä..noh tarkka suomennos on varmasti elämäntyyli ja meillä se on verkkainen ja hiljainen. Olemme lapsiperhe ja odotan perheemme kuopusta, mutta en tänne päivitä raskauttani viikko viikolta, vaan se kulkee mukana siinä missä jokin muu teema. Olen äiti, mutta olen myös muuta. Tunnustan, että olen ajatellut tässä postauksia tehdessäni, että joku lukija ehkä nyt tuskastuu äitiys/odotus höpinöistä, jos on seurannut blogia alusta asti ja ollut kiinnostunut erilaisista jutuista. Blogi kulkee kuitenkin minun matkassani ja kertoo minun elämästäni sellaisena, kun sitä kulloinkin elän.

Bloggaamisesta on ollut niin hirveästi juttua joka puolella. On puhuttu paljon kiusaamisesta ja siitä miten keskustelupalstat täyttyvät kommenteista, kun suurten blogien pitäjiä arvostellaan. Uusia blogiportaaleja syntyy ja blogien ympärille on kehittynyt kattava mainosbisnes. Puhutaan myös verotuksesta koskien bloggaajien saamia tuotelahjoja tai rahallista korvausta. Pitkään yhteistyökuviot ja palkan saaminen on ollut vain tiettyjen isojen blogien pitäjien etuoikeus. Monet kysyvät ovatko yhteistyöblogit arvokkaampia tai parempia kuin sellaiset blogit joiden lukijavoluumit eivät riitä moiseen puuhaan. Monesti vastaus on varmasti, että eivät ole. Itse olen suhtautunut asiaan niin, että jos jokin juttu tuo minulle itselle iloa ja innostusta tähän touhuun niin se tuskin on pahasta. Bloggarin täytyy vain itse muistaa miksi alunperin alkoi blogata. Mitä olette mieltä? 

Paljon myös puhutaan minkä kokoisia kuvien tulisi blogissa olla ja kuvienkäsittely alkaa olla ihan pakollista touhua. Toiset kommentoivat, että eivät jaksa lukea pitkiä raapustuksia vaan haluavat mielellään vierailla kuva painotteisissa blogeissa. Noh tämä postaus on kaikkea muuta. Pilkkusääntöjen unohtaminen ja yhdyssanavirheiden tekeminen on syntiä somessa. Noh, noh. Ei se elämä siihen lopu. Muiden blogeja lukiessani kiinnitän enemmän huomiota siihen kiinnostaako aihe minua vai ei.

Bola-koru



Sain eilen postista haettua paketin, joka sisälsi Bola-korun (sekä vähemmän hohdokkaan raskausajan tukivyön ja masutuubin). Itselle tämä juttu on uusi. En tiennyt esikoista odottaessani koko korusta mitään. Muutamassa blogissa törmäsin tästä korusta kirjoitettuihin postauksiin ja siitä se ajatus sitten lähti. Pakko oli saada oma. En ole pitkään aikaan hankkinut mitään itselleni, joten siksikin oli kiva laittaa tilaus menemään. Olenhan minä nyt jotakin kivaa ansainnut, kun olen puurtanut läpi alkuraskauden vaivat. Eikös juu. Hemmottelun pitäisi olla lakisääteistä. Ja jos kukaan ei hemmottele sinua, niin hemmottele itse itseäsi! 

Parisen viikkoa sitten tein jotakin todella poikkeuksellista ja istahdin kahvilan pöytään Kirkonkylällä. Olin tulossa labrasta ja menossa vielä neuvolaan ja välissä oli pieni tauko. Kipaisin kaupasta hakemassa uuden sisustuslehden ja lueskelin sitä sitten kahvilan pöydässä ja join kupin kahvia ihan rauhassa. Pieni juttu, mutta kotiäidille se tuntui niin luksukselta. Haaveilen aina vain siitä omasta kapselikeittimestä. Toivoisin voivani omassa keittiössä leikkiä olevani kahvilassa. Kaupungissa asuessani oli usein tapana istua kahviloissa ja ostaa kotiin erilaisia leivoksia ja töissä ollessa syödä lounasta ulkona. Täällä maalla kaikki tuollaiset tavat on karisseet pois.


Olen todennut aivan rehellisesti itselleni, että minulla on tullut täydellinen väsyminen tähän rintamamiestalossa asumiseen. Jos joku jossakin tarjoisi minulle mahdollisuuden päästä täältä maalta pois nyt ja heti niin tarttuisin siihen. Remontit ei jaksa innostaa juuri nyt yhtään ja syksykin tietää valtavan määrän pihatöitä. Omenapuutkin tuntuvat ihan vinoilevan minulle ja tuottavat satoa ihan liikaa. Puolet pihasta on omenien vallassa ja en todellakaan halua nyt ruveta hilloa tekemään. Epätoivo iskee. Tällä hetkellä kaipaisin suuresti sellaista ihanan pientä rivitalon pihaa. Pieni piha olisi siinä mielessä kiva, että se mahdollistaisi tytön kanssa pienoisen puuhailun, mutta ei tarvitsisi raataa itseään tainnoksiin. Maunokin pääsisi makaamaan ruohikolle muun perheen viereen eikä tarvitsisi olla yksin aitauksessa. Helpotus olisi myös, jos tyttö pysyisi omassa aidatussa pihassa. Pihan tulisi olla vain niin suuri, että sinne voisi siirtää leikkimökin. Haaveilen myös yhdestä lisähuoneesta vauvalle, jotta olisi sitten helpompi järjestää kaikille nukkumisrauha vauvan synnyttyä. Kokemuksesta, kun tietää miten väsynyt aluksi voi olla ja kaikki uni tulee tarpeeseen. Toivoisinkin, että joku haukkuisi nyt minulle kommenteissa pystyyn rivarissa asumisen, niin minun ei tarvitsisi pitää kiinni siitä ajatuksesta, että se ratkaisisi kaikki minun pulmani. Raskauteen kuuluva pesän rakennus vimma tuntuu saaneen minun päässäni ihan ihme vinoutuman (vali, vali, vali ja ihan kaikesta mahdollisesta).