maanantai 29. joulukuuta 2014

Valmiina subermamina suoraan synnäriltä?

Tulevaa synnytystä odotellessani näin viikolla 38+1 on mielessäni luonnollisesti ollut ensimmäinen vierailuni äitipolille. Muistan hämärästi vielä sen hämmennyksen, kun sain esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa. Nyytti ei tuntunut heti omalle, minä en ollut äiti sillä sekunnilla, kun tyttö tuotiin rinnoille. Elokuvat pursuavat niitä maagisia hetkiä jolloin omaan lapseen rakastuu heti ensisilmäyksellä. Toki olin melkoisen pöllyissäni kaikista minuun pumpatuista lääkkeistä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Koko sen ajan, jonka vietin äitipolilla lapsi tuntui muukalaiselle. Toki aivot käskivät rakastaa, hoivata ja suojella tuota pientä nyyttiä ja kaiken sen teinkin, mutta tunneside ei heti muodostunut kuin elokuvissa. Ja kuitenkin oletus on se, että me äidit olemme valmiita subermameja suoraan synnäriltä. Miehet saavat kyllä ottaa oman aikansa ja kasvaa isyyteen, mutta samaa ei sovelleta äidin kohdalla. 

Kotona hoidin lasta ja ihmettelin sitä tuhisevaa nyyttiä. Pidin sylissä ja tein kaiken sen mitä minulta odotettiin. Käännekohta tapahtui, kun mieheni lähti viikon kestävälle työmatkalle ja jäin melkein heti lapsen kanssa kaksin. Tunsin aluksi vain pelkoa. Tavallaan ymmärsin kyllä pärjääväni ja suoriuduinkin kaikesta varsin hyvin, mutta pelkäsin koko ajan tuon oudon uuden nyytin reaktioita ja sitä, jos vauva heräisi yöllä eikä lopettaisi huutoa ja en osaisikaan toimia oikein. Vauva tuntui pelkästään vieraalle ei palaselta minua itseäni. Pidin huolen, että vaippa oli kuiva ja massu täynnä, nostin syliin ja keinuttelin. Vauvan nukkuessa istuin tupakalla (ja minähän en siis oikeasti ole koskaan polttanut) porstuan rappusilla ja yritin vakuutella, että kyllä minusta tähän hommaan on. Kyllä minä osaan olla äiti ja paniikin sijaan tulee muita tunteita tuota nyyttiä kohtaan.

Äitiyteni alkoi pikkuhiljaa muodostua valvotuista öistä, lohdun tarjoamisesta pienelle käärölle, perushoidosta ja uuden erilaisen arjen sietämisestä. Äitiys vahvistui, kun osasin toimia oikein vauvan itkiessä ja sain hänet tyynnytettyä. Rakkaus syttyi pieni pala kerrallaan yhdessä eletyn arjen keskellä. Mieheni haki omaa rooliaan kauemmin ja kävi läpi vielä aikuistumistaan. Välillä oli hetkiä, jolloin olin katkera siitä, että toinen vieressä sai hukuttautua töihinsä ja haparoida omassa roolissaan ja minun piti yksin kantaa vastuuta 24/7. Uskon, että tässä on syy parisuhdekriisiin ensimmäisen lapsen synnyttyä monessa lapsiperheessä. Paine suoriutua tuntuu valtaisalle. Pitää näyttää ulospäin siltä, että pärjää hyvin uudessa tilanteessa. Ihanteellinen, täydellinen perhe. Kukaan ei halua olla toista huonompi. Turvakaukalon hankinta on se helppo osuus vanhemmuudessa. Todellinen haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. 

Ja voi sitä päivää, kun se jysähtää tajuntaa, että pieni ihminen tuli maailmaan ja muutti sinut sydänjuuriasi myöten. Valtava rakkaus täyttää mielen joka sopukan ja tunnet todellista onnea ja tarpeellisuutta. Matka sinne on pomppuinen melkein jokaisella. Toki en väitä, että aina olisi näin. Ja nyt meillä on ollut jo pitkään talossa maailman paras iskä joka varmasti on aivan eri tavalla valmis ottamaan vastaan tulevan kuopuksemme. Ja sama koskee myös minua. Tällä kertaa olen valmiimpi. Elämä ei myllerry ihan täysin, kun tietää mitä on tulossa edes osittain. Se helpottaa kummasti. Monet ovat kertoilleet kuinka ovat rennompia kuopuksen kanssa. Kaikki jännittäminen ja pelko siitä, että ei pärjää vauvan kanssa on poissa ja sitä ajattelee, että esikoinenkin on vielä hengissä ja hyvissä voimissa. Laittakaa omia ajatuksianne jakoon!!

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Saako jouluna blogata?

Olen monesti tässä joulun tienoilla miettinyt sitä, että milloin on sopiva aika blogata ja milloin ei. Olen päättänyt, että tämä homma ei saa olla pois perheen yhteisestä ajasta, jota on muutenkin ihan liian vähän. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole missannut perheen yhteisiä menoja jäämällä kotiin kirjoittelemaan postauksia rauhassa. Minä bloggaan silloin, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta. Istun sohvalla vieressä ja näpyttelen konetta ja seuraan aina silloin tällöin Ryhmä Haun puuhia. Tytön ollessa vannassa istun kannellisen ankkapotan päällä läppäri sylissäni ja naputan ja kommentoin aina välillä punaisen muovikalan puuhailuja kylpyammeessa. Yritän olla aina samalla läsnä tytölle. Isän ollessa nukutusvuorossa kirjoittelen iltaisin tai joskus öisin, jos en saa nukutuksi. Mietin tuossa, että aika postailuun on varmasti kohta kortilla, kun perheeseen syntyy uusi vauva.

Joulunajan olen rauhoittanut tältä puuhalta päivisin. Olemme tehneet yhdessä kaikkea sitä mikä on tuntunut kivalle ja minä olen kirjoitellut ja käsitellyt kuvia iltaisella tytön mentyä nukkumaan. Välillä sitä tietysti ajattelee miten paljon parempaa blogia sitä varmasti pystyisi kirjoittelemaan, jos tähän hommaan voisi todella keskittyä täysillä. Banneria voisi tehdä hienommaksi ja sivun asetuksia vääntää ja kääntää sekä tehdä hienot some nappulat. Koodaamista voisi opetella ja tehostaa jakamista. Suorastaan yrittää maksimoida lukijamäärät huippuunsa kaikella mahdollisella. Tällä erää kuitenkin riittää vain puhdas kirjoittaminen ja teidän lukijoiden kommenttien lukeminen ja niihin vastaaminen.

Luulen, että blogi uupumuksen ehkäisyyn auttaa myös se, että esimerkiksi näin jouluna päätin tietoisesti jättää kuvaamatta joulupöytämme antimet, lasten pakettien aukomiset ja muut perheeni yksityiset hetket. Täytyy jättää myös palanen jotakin omaa vain meille kuuluvaa. Olen vain tavallinen rivibloggari en sen enempää tai vähempää. Tämä postailu ja lukijoiden kanssa vuorovaikutuksessa oleminen on hienoa hommaa. Täällä omassa blogissani saan omaa tilaa ja rauhaa ajatuksilleni ja toisinaan keskellä kotiäitiyttä tämä tuntuu palalta taivasta. 

Vuoden lähestyessä loppuaan voin vain todeta, että tämä on ollut hieno vuosi myös blogin kannalta. Kaksplussan blogiyhteisön myötä olen saanut paljon uusia kavereita ja lukijoita. Omalla blogilla on koti. Blogini on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Jatkan tätä hommaa suurella innolla. Kiitos, että olet ollut mukana! Saako jouluna blogata? Kyllä saa, mutta on hyvä pitää välillä myös blogihiljaisuutta ja elää sitä elämää ihan oikeasti eikä vain kirjoitella siitä muille.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Perheaika tuli tarpeeseen


Takana toinen päivä rauhallista perheaikaa. Toivoisin, että tämä jatkuisi ikuisesti. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä. Tänään näyttäydyttiin sen verran kaupoilla, että saatiin jouluruokien sijaan jotakin muuta syötävää hankituksi jääkaappiin. Toki piti silmäillä hieman aleja, mutta lähinnä vain jouluvalojen osalta. Voi mikä toiveiden täyttymys oli törmätä kauan himoitsemaani valokuitukuuseen. Yritin ennen joulua sellaista googlettaa, mutta turhaan ja nyt törmäsin sellaiseen kotoisessa Cittarissa ja 70% alennuksessa. Minussa on aina ripaus harakkaa ja pientä lasta joten kuusi oli ihan pakko kiikuttaa kotiin. Tiedän, että moni suorastaan inhoaa kaikkea epäaitoa ja olin itse joskus samoilla linjoilla ja kelpuutin kotiini vain Pentikin hienostuneita koristeita. Noh, mieli on sittemmin muuttunut ja kotimme alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän opiskelijaboxia. Kotona viihtyminen ja hyvä tunnelma ovat sisustamista tärkeämpiä. En myöskään halua itkeä minkään rikkoutuneen esineen perään. Meillä saa elämä näkyä. Tänä jouluna olen jo korjaillut liimalla joulukalenteria ja tontun sekä possun korvaa. Onneksi kaikki olivat puusta tehtyjä koristeita.


Tytön yllätykset olemme jakaneet useammalle päivälle. Eilen leikittiin uudella nukkekodilla ja tänään tyttö sai avata joulupussukan. Pussukka oli täynnä askartelu hömppää ja mukaan oli laitettu tytön ensimmäinen Pez- automaatti (olen ihan hulluna noihin pieniin vempeleisiin). Tavaraa pussissa oli aika paljon, mutta lähes kaikki on maksanut vain euron kappale. Eksyimme mieheni kanssa ennen joulua todelliseen krääsäkauppaan ja sieltä haalimme lähes kaikki tavarat pussukkaa varten. Lahjansaaja oli haltioissaan. Tästä tehdään meillä perinne.

Ennen iltapalaa kävimme vielä kaikki ulkoilemassa. Meillä on täällä niin suloisen valkoiset lumihanget. Matkalla näimme pupun. Isä ja tytär laskivat pulkalla mäkeä ja tyttö oli haltioissaan. Sisälle päästyämme keitimme lämpimät kaakaot ja söimme kaikki mummon tekemää piparkakkutaloa. Kaikki oli täydellistä. Toisinaan sitä uskottelee itselleen, että onneen tarvitaan jotakin mieletöntä elämystä, mutta tänään taas muistin, että onni on ihan lähellä. Onni asuu tässä keltaisessa rintamamiestalossa.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Nukkekoti


Huh, huh ja homma ohi. Urakka alkoi aatonaattona ja päättyi vihdoin tapaninpäivän aamuna. Nukkekoti on valmis. Tämä hormonihikeä ja suonenvetoja vaatinut projekti on saatu päätökseensä. Kuulkaa hyvät ihmiset hyvä neuvo ja ostakaa kokonaan valmis nukkekoti! Puolivalmiit ovat kamalan työläitä rakentaa. Pitää maalata kahteen kertaan, mitata, leikata tapetteja, liimata, menettää täysin hermonsa ja siivota jälkensä. Noh, olen minä tähän mieheni ja minun yhteistyön hedelmään ihan tyytyväinen. Ja onhan se hienoa tehdä tytölle jotakin ihan omin kätösin. Värimaailma on mielestäni onnistunut ihan nappiin. Tapettitalon ihanat tapetit saavat koko nukkekodin näyttämään ihan herkulta. Teitkö sinä jotakin omalle lapsellesi omin käsin tänä jouluna?

Seuraavassa kuvia projektin etenemisestä:






Loppuillan ohjelmassa oli tanssiaispukujen valmistaminen prinsessoille. Täytynee myöntää, että tämä homma tuntui paljon vaikeammalle, kun tuo ensimmäinen projekti. Vaati harjoitusta roimasti, mutta pääsin vihdoin jyvälle hommasta. Muovailuvahat ovat tänä päivänä hieman toista, kun se kamala haiseva, kova mönjä mitä itse lapsena kerhossa pyöritteli. Hasbro on vienyt muovailun ihan mielikuvitukselliselle tasolle. Aivan huippua.


Meillä on täällä niin kaunista. Lunta alkoi sadella jouluaattona ja sitä tuli aamulla vielä lisää. Iltalenkki Maunon kanssa oli ilo, kun kävelimme kahdestaan hangessa. Olin jotenkin tosi hereillä ja läsnä hetkessä, kaikki aistit tuntuivat terävöityneen. Luulen, että kyseessä on jokin lähenevän synnytyksen oikku. Tuoksut, äänet ja kaikki aistimukset ovat virittäytyneet ihan täysille. Vedin kirpeää ilmaa keuhkot täyteen ja nautin tuosta olosta. Viime päivät ovat olleet täynnä tohinaa ja kiirettä. Tänään oli vihdoin aikaa rauhoittua ja olla perheen kesken. Akkuihin on ladattu taas virtaa rennon päivän jälkeen.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kiittämisen tärkeys

Jokaisella perheellä ja suvulla on omat perinteensä sen suhteen kuinka joulua vietetään. Meillä joulu jaetaan kolmelle päivälle. On jouluaatto ja joulupäivä appivanhempien ja oman äitini, veljeni ja kummipojan kanssa ja tapaninpäivänä olemme oman perheen kesken aivan rauhassa. Syömme siis kolmet jouluateriat ja avaamme kolmet setit lahjoja. Joulun juhlintaa pitkällä kaavalla. 

Tänä vuonna pysähdyin miettimään miten olen opettanut kiitollisuutta omalle lapselleni. Olen itse kasvanut 80- luvun tavarapaljouden keskellä. Tuntui, että omassa lapsuudessani lastenlelujen markkinat suorastaan räjähtivät. Kaikkea oli saatavilla ja kaikilla pyyhki taloudellisesti melkoisen hyvin, joten lapset hukutettiin leluihin. Ihmettelin tuossa miksi itselleni ei ole tullut tuosta kaikesta materialismista väliinpitämätöntä asennetta tavaraa kohtaan. En tiedä kuka tai mikä on vaikuttanut siihen, että olen aina kokenut kiittämisen todella tärkeäksi ja ihan tietoisesti siirtänyt tätä asennetta omalle tyttärelleni. Mitään paketteja ei väheksytä oli ne sitten pehmeitä tai kovia. Otetaan aikaa ja ihaillaa miten hieno pyjama joulupaketista oikein kurkistaa. Totta kai toiset lahjat ovat enemmän mieleen kuin toiset. Meillä ei kuitenkaan viskata mitään sivuun ja hyökätä seuraavan paketin kimppuun. Tänäkin jouluna kuvaviestit ovat lähteneet lahjojen antajille kiitokseksi. Kiittämisestä tehdään yhtä iso juttu kuin lahjojen saamisesta. 

Itse olemme hankkineet kolme pakettia tytölle. Olemme sopineet yhdessä mieheni kanssa, että yritämme hillitä tavarapaljoutta jostakin päästä. Pienen tytön lähipiiri ostelee paketteja melkoisella innolla. Itse kuuntelen herkästi tyttöä ja elän mukana hänen jutuissaan, joten tiedän melkoisen tarkkaan mikä milloinkin kiinnostaa ja on in. Hankimme sitten tytön toiveissa olevat lahjat mahdollisuuksien mukaan. Kaupassakaan kaikkea ei revitä hyllystä. Emme ole opettaneet tytölle, että aina saa jotakin. Toisinaan sitä ihan hymähtää itsekseen, kun tyttö on ihan onnellinen saatuaan kaupasta pussillisen omenoita. Silloin sitä tuntee pienoista onnistumista. Toki voi olla, että kaikki tuo pyyhkiytyy vielä pois tytön kasvaessa isoksi. Tai sitten hän tulee äitiinsä joka aina muistaa kiittää lahjojen antajia tekstiviestillä muistamisesta.

Kiitollisuutta voi toki ajatella laajemminkin ja varsinkin näin joulun aikaan. Siinä minulla on vielä opettelua, että muistaisin arjessa olla kiitollinen kaikesta siitä mikä minulle on suotu. Minulla on ihana perhe, ei täydellinen, mutta tässä nipussa on kaikki minulle tärkeä. Minulla on ihana mies, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopiva. Yhdessä olemme taittaneet pitkän matkan. Kasvaneet kiinni toisiimme. Minulla on ihana tytär, ei täydellinen, mutta juuri minulle sopivan haastava. Minulla on unelmien ammatti, ei täydellinen rahasampo, mutta saan tehdä jotakin mitä rakastan. Viihdyn myös itseni kanssa, en ole täydellinen, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Kaikki on mallillaan. Kiitos.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Suloiset joulun toivotukset

Tunnelmallista ja rauhallista joulua kaikille lukijoille, seuraajille ja pikaisille piipahtajille. Olemme kohta lähdössä perheen kanssa mummolaan viettämään jouluaattoa. Eilisestä päivästä selvittyäni voin tänään hieman nostaa jalkojani ylös ja rentoutua. Raskausviikkoja on kertynyt 37+3 ja joulu tulee kohdallani juuri oikeaan aikaan. Minun on niin vaikea pysyä aloillani ja rentoutua. Kohellan joka paikassa tekemässä, vaikka voimia ei olisi. Joulu tarjoaa minulle nyt oivan pysähtymisen ja pienen levon. Tekee varmasti todella hyvää rauhoittua ja hieman kerätä voimia tulevaan koitokseen. Haluan nauttia tästä joulusta ja muistaa sen vielä pitkään. Vielä hetken on esikoinen yksin kaiken keskipisteenä ja perheen pienimpänä. Vielä hetken meitä on vain kolme.


Tekokuusia tuntui tänä vuonna olevan joka paikassa (varsinkin valkoisia). Minäkin hurahdin hetkellisesti ja hankin pienen tekokuusen tytön huoneeseen lipaston päälle. Joulukalenterista tuli tänä vuonna paljon kuusenkoristeita ja tyttö on saanut koristella niillä oman kuusensa.


Pahoitteluni Instagram päivitysten tökkimisestä joulukalenterin osalta. Huomenna aukeaa kaksi viimeistä luukkua. Hieman noloa minulta.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Viimeiset DIY-vinkit jakoon

Joulukuun kiireisin päivä on vihdoin takana. Joulusiivous on tehty, kuusi on paikoillaan ja koristeltu sekä sauna tuoksuu puhtauttaan. Huomiselle aamulle jää tuoreiden piparien paistaminen ja lahjojen paketointi. Ylimääräisenä urakkana olemme yhdessä mieheni kanssa tehneet vintissä salaa tytölle nukkekotia. Huh, huh mikä homma tapetoimisessa ja maalaamisessa voikin olla. Nyt viisaampana ostaisin kokonaan valmiin nukkekodin! 

Muutakin olemme puuhailleet. Meillä tyttö on oikea askarteluhirmu x 100. Valjastin tuon pienen intopakkauksen koristelemaan pilttipurkkeja erilaisilla koristeteipeillä. Purkin kanteen tyttö sai liimailla tarroja ja sisälle sujautettiin nameja. Äiti auttoi vain rusetin solmimisessa. Näitä pieniä purkkeja sitten jaellaan harvoille ja valituille. Samalla idealla äityli valmisti pienen tuikkuja sisältävän purnukan. Ihanaa tapettia, koristeteippiä, pieni enkelikoriste ja muuta ei tarvita. Tämä lahja valmistuu niin nopeasti, että aattonakin ehtii vielä sen tehdä. Tänä vuonna joulukortit ovat erilaisia mummoja. Eivät kovin jouluisia, mutta hauskoja kuitenkin. Mummot olen leikannut vanhasta vahakangasliinasta. Kierrätystä. En edes yrittänyt tehdä kymmentä samanlaista korttia, vaan jokaisesta tuli vähän erilainen.



maanantai 22. joulukuuta 2014

Miten muistaa tulevaa jouluvauvaa ja vanhempia?



Nyt herätys kaikki tulevat kummit, mummot ja papat, muut sukulaiset sekä työkaverit. Mikäli lähipiirissänne on perhe joka odottaa joulu- tai talvivauvaa, niin tässä oiva vinkki teille jakoon! Sain ilokseni tehdä yhteistyötä Ainu- tuotteita valmistavan Berner Oy:n kanssa. Ystävällinen henkilökunta Berneriltä keräsivät minulle ja tulevalle talvivauvallemme ns. vauva tulee taloon peruspaketin. Jo kuopusta odottaessani mietin, että voi, kun joku ymmärtäisi uutukaisen lapsiperheen tulevia tarpeita ja muovisten hilavitkuttimien sijaan joku osaisi hankkia ihan sitä arjessa tarvittavaa jokapäivästä hoitotarviketta vauvaa varten.

Lahjakorin kasaamisessa on se etu, että siihen voi osallistua monta lahjanantajaa ja jokainen ihan oman tilanteensa mukaan. Lahjan voi hankkia myös yhdessä esimerkiksi työporukan kanssa. Amerikoista meille ovat rantautunut Baby Shower teemajuhlat ja vaippakakut. Minä peräänkuulutan kotimaisuutta. Ainu-tuotteet ovat kotimaisia, tuttuja ja turvallisia. Itse olen aina ollut tykästynyt Ainu-tuotteisiin ja käyttänyt niitä paljon jo esikoisen kanssa. Tuotteiden turvallisuus on tietysti ensiarvoisen tärkeää, mutta minua viehättää myös tuotteiden pehmoinen värimaailma ja iloiset kuva-aiheet. Ainun valikoima on laaja ja sisältää monipuolisesti kaikkia niitä perustarvikkeita, joita vauva-arjessa tarvitaan. 

Olen itse Ainukerholainen ja keräilen pisteitä ostetuista Ainu-tuotteista. Pisteillä voi lunastaa hienoja lahjoja vauvalle Ainukerhon omilla nettisivuilla. Sivusto tarjoaa tarkat tiedot Ainu-tuotteista ja lisäksi voit kysyä tuotteista myös Ainu-neuvojalta. Ainu järjestää myös runsaasti hauskoja kilpailuja FB:ssa ja Instagramissa. Joulukuun alussa Ainu- kerholaisille lahjoitettiin yksi Ainu piste, jolla sai halutessaan lunastaa Ainu kalenterin vuodelle 2015. Tämä kaikki on sellaista pientä ja kivaa piristettä arjen keskellä. Suosittelen liittymään mukaan!


Seuraavassa pientä listaa siitä mitä perustarvikkeita lahjakori voisi sisältää:

Puhdistukseen:
Ainu Vanutyynyt
Vauvan pumpulipuikot
Puhdistuspyyhkeet
Pesuneste
Sinkkivoide
Hoitovoide

Imetyksen apuvälineet: 
Ainu Medela maidonkerääjä
Pestävät liivinsuojukset
Rintakumit
Hoitovoide

Vauvalle: 
Anti-Colic-tuttipullo
MAM Start- tutit
Ainu Ensipupu





Ainun verkkosivut 
Ainu-neuvojan yhteystiedot

Seuraa myös:
Ainu Facebook
Ainu Instagram

Postaus on MiruMarun ja Berner Oy:n yhteistyötä

tiistai 16. joulukuuta 2014

Synnytystapa-arvio RAIVARIT

Onneksi kannettavani teki eilen täydellisen tiltin enkä päässyt kirjoittamaan tätä postausta siinä suurimmassa tunnelatauksessa ja kuohunnassa. Eilen olisi ollut tiedossa varsin tiukempaan sävyyn kirjoitettu postaus synnytystapa-arvio käynnistä äitipolilla, joka oli siis raskausviikolla 36. Ensimmäistä kertaa elämässäni lähdin jostakin ovet paukkuen ulos ja sanoin, että nyt riittää. Minä joka olen aina kiltti ja kohtelias ja jopa hivenen arka. Eläköön raskaushormonit. Tänään sain purkaa tuntojani vielä neuvolassa mikä oli todella hyvä asia ja sain hivenen mielenrauhaa. En oikein vieläkään tiedä mistä päästä tätä rupeaisi kerimään auki ja mitä on vastuullista kirjoittaa. Aluksi on kai mainittava, että tiedän, että tämä maa on pullollaan ihania kätilöitä ja onnistuneita synnytyskokemuksia ja varmasti myös asiallisia, mutta samalla potilaitaan ihmisinä kohtelevia lääkäreitä. Kaikessa on kyse myös tuurista. Millaisia ihmisiä sitä kohtaa sellaisena hetkenä, kun itse on avuttomana ja haavoittuvana. Aikaisemmat kokemukset eivät voi olla vaikuttamatta myös tulevaan synnytykseen. Hyvässä ja pahassa. Aikaisempaa kokemusta ei voi kukaan pyyhkiä pois, vaikka haluaisi. Tunteet voivat nousta pintaan, vaikka niitä ei aktiivisesti ajattelisikaan.

Käynnin aluksi vauva laitettiin sydänkäyrille ja ultralla katsottiin lapsen kokoa ja lapsiveden määrää sekä suoritettiin sisätutkimus. Kohdallani todettiin kaiken olevan kunnossa. Tuleva vauva tulee olemaan suunnilleen samankokoinen, kuin esikoiseni syntyessään ja on nyt raivotarjonnassa. Aikaisempi raskauteni eteni myös todella mallikkaasti aina siihen asti kunnes vauvan piti syntyä. En siis kuulu mihinkään riskiryhmään. Aikaisemman synnytyksen tiedot käytiin läpi ja kysyttiin oliko pelkopolilla käynnistä hyötyä. 

Perusjuttujen jälkeen alkoi se vaikeampi osuus ja suoranainen vääntö asioista. Mitä äiti haluaa ja mikä on sairaalan linjaus asiassa. Jo pelkopolilla oli mielestäni aivan selvää, että kätilö johdatteli ja ajoi tunnin tapaamisessa alatiesynnytystä. Koneelle oli kirjattuna, että äiti tätä toivoo. Ensimmäinen huti. Sanoin, että totta kai jokainen äiti haluaisi synnyttää normaalisiti, mutta jos takana on kokemus missä oma kroppa ei ole suoriutunu toivotulla tavalla tämä ei välttämättä toteudu. Lääkäri kuten kätilökin totesivat, että ei voi koskaan tietää mitä synnytyksessä tulee tapahtumaan. 50/50 mahdollisuudet siis. Mielipiteeni kysyttiin ja sen ilmoitettuani se jätettiin huomioitta ja todettiin vain, että tässä tilanteessa ei voida suositella keisarinleikkausta. Vastaanotossa toinen kätilö sanoi, että äitiä ei pakoteta mihinkään. Itse sanoisin, että ei pakoteta, mutta painostetaan tekemään päätös, joka on sairaalan linjan mukainen. Toivotettiin vielä tervetulleeksi, vaikka uudemman kerran keskustelemaan asiasta. Millä rahkeilla ja taistelutahdolla? Jäljellä on vain uupunut ja peloissaan oleva odottava äiti.

Arviointi-käynnin painostus tekniikoihin kuului myös sen asian esiin tuominen, että minua saattaisi myöhemmin kaduttaa oma päätökseni ja jäisin miettimään mitä, jos sittenkin olisin pystynyt synnyttämään alateitse. Hieno syyllistämisen yritys. Itse voin sanoa, että äitiyteni tai naiseuteni ei ole kiinni synnytystavasta. En koe olevani mitenkään huonompi kuin joku toinen, vaikka esikoiseni on tullut maailmaan sektiolla. Olen sietänyt supistuksia ilman kipulääkitystä melkein vuorokauden. Mikäli tarkoituksena on kivun sietäminen olen synnyttänyt siinä missä joku toinenkin. Kuten jo totesin pöydälle jäi päätös, jossa sairaalan kanta voitti painostuksen alla ja minä sekä lapseni odottelemme synnytyksen alkamista ja sitten vain kokeillaan onko tuo 50% meidän puolellamme vai meitä vastaan.


Omiin potilastietoihin on nyt kirjattu, että toivon ystävällistä kätilöä, rauhallisen ilmapiirin ja toimivaa kivunlievitystä. Eikö nämä ole asioita, joiden tulisi toteutua ilman kirjaamista ja ihan jokaiselle? Lisäyksenä oli mainittu, että keisarinleikkaukseen päädytään pienellä kynnyksellä, jos synnytys ei lähde etenemään toivotulla tahdilla. Olen onnellinen, jos ei tarvitse seuraavalla kerralla odottaa siihen asti, että sikiön sydänäänet lähtevät laskemaan eivätkä enää korjaannu. Pelkopolilla sanottiin, että koskaan ei voi tietää miten kenenkin kroppa synnytykseen reagoi. Asian kerran kokeneena voin sanoa, että on 50% mahdollisuus, että sama toistuu kohdallani. Uskon, että kukaan synnyttävä äiti ei erikoisesti hihkaise ilosta joutuessaan veitsen alle, mutta oman lapsen turvallinen maailmaan saattaminen on kaikista tärkeintä.

En halua julkaista sairaalan nimeä niiden ihanien kätilöiden, lääkärien ja muun henkilökunnan takia, jotka tekevät päivästä toiseen hyvää työtä odottavien äitien ja lasten hyvinvoinnin eteen. Erityinen kiitos vielä oman neuvolani osaavalle ja ymmärtäväiselle henkilökunnalle, jotka eivät koskaan unohda sitä, että me synnyttävät äidit olemme ihmisiä emmekä suorittavia nautoja.

Kuinka meille sitten vauvan kanssa kävi? Sen voit lukaista TÄSTÄ.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Vauvan oma nurkkaus


Pientä kurkistusta vauvan omaan nurkkaukseen. Työ on vielä pienoisesti kesken. Kuvaukset menivät eilen melkoisen myöhäiseksi ja tänään sää on täysin valoton, joten kuvat ovat nyt hieman heikkolaatuisia. Pahoitteluni. Kuten näkyy vauvan ensimmäinen peti on pedattu äitiypakkauslaatikkoon. Pienoinen kohu on asian ympärillä ollut ja täytyy myöntää, että minäkin olen ollut nenä kiinni laatikossa. Olen myös laatikkoa tuulettanut kansi auki jo viikon verran. Höpsöä.  

Taannoin tehtiin ison tytön huonetta valmiiksi pienillä hankinnoilla. Päädyttiin silloin raikastamaan yleisilmettä tytön huoneessa mustavalkoisella värityksellä. Päätin jatkaa samaa myös vauvan nurkkauksessa. Vauvan pinnasängyn viereen hankittiin pieni mustavalkoinen matto. Äitiyspakkauslaatikkoon tilasin valkoisen kudotun sängynpeiton (Baby Trold 80x100) ja kattoon roikkumaan Pingviini mobilen (Jabadabado) Lekmeriltä. Seinään kiinnitimme muutamia Muumi aiheisia tauluja, jotka löytyivät vintin kätköistä. Tilaa tuossa uudessa vanhempien/vauvan makuuhuoneessa ei hirveästi ole, mutta saimme kuitenkin kaiken tarpeellisen mahdutettua huoneeseen. 

Tuunasin Ikean vaatekaappia teippaamalla siihen iloisen värisiä tapetinpaloja ja kaappi istuu nyt kokonaisuuteen paljon paremmin. Onneksi meidän parisängyn päiväpeitto oli valmiiksi valkoinen ja sopi sisustukseen. Pohdin vielä laitanko lippuviirin huoneeseen vai en.


tiistai 9. joulukuuta 2014

Aina erilainen odotus?



Esikoisen ja kuopuksen odotusajat poikkeavat toisistaan, kuin yö ja päivä. Sitä ajatteli, että kerran asian läpi eläneenä sitä osaisi jotenkin ennakoida ja tuntisi oman kehonsa paremmin. Ja kuinkas sitten kävikään. Esikoisen kohdalla huomasin pienet muutokset omassa kehossani todella nopeasti ja jo ennen testin tekemistä tiesin olevani raskaana. Alkuraskaudesta väsymys painoi kovasti ja kärsin viikolle 16 asti pahoinvoinnista. Alun jälkeen elämä alkoi voittaa. Ruokahalu parani ja jaksoin paljon enemmän. Puuhasin remonttia yhdessä mieheni kanssa ja olin muutenkin virkeä. Supisteluja kyllä oli, mutta ne eivät haitanneet menoa. Loppuraskaus osui kesän kuumimpaan aikaan ja turvotusta oli paljon jaloissa ja nilkoissa. Mieli pysyi kuitenkin koko raskauden ajan suorastaan aurinkoisena. Olin todella rauhallinen koko odotusajan. Minulla oli vahva usko siihen, että luonto hoitaa kaiken kuin itsestään.

Kuopuksen kohdalla koko raskaus pääsi yllättämään. Olin menossa lääkäriin vallan toisesta vaivasta ja sitten tuumin, että pitäisikö ennen lääkäriaikaa kuitenkin tehdä raskaustesti. Ja voi sitä tunnetta, kun tulos paljastui. Huimaa. Alkuraskaudesta en kärsinyt pahoinvoinnista ollenkaan. Jouduin monta kertaa yössä nousemaan ylös sängystä ja hipsuttelemaan jääkaapille kaivelemaan evästä. Nälkä oli ihan hillitön. Taisin todeta jossakin välissä miehelleni, että leukani olivat  ihan kipeät syömisestä. Väsymys tuntui painavalle heti alusta asti ja se tunne on pysynyt mukana loppuun asti. Energia ei tunnu riittävän mihinkään ja mieli laahaa joskus maassa. Supistuksia on ollut paljon viimeisellä kolmanneksella ja pientä häikkää verenpaineen kanssa koko raskauden ajan. Turvotusta ei ole ollut ja talvikengät mahtuvat vaivatta jalkaan. Unettomuus on ollut yksi suurimpia ongelmia. Jalkojen särky ja yliväsyminen valvottavat jokainen yö. Odotan lähestyvää synnytystä sekavin tuntein. Toisaalta tuntuu helpotukselle, että kohta saan vauvan syliini ja oman kehoni ja energiani itselleni ja toisaalta taas olen rauhaton, jos kaikki ei tälläkään kertaa mene hyvin. Ajatus siitä, että luonto hoitaisi kaiken ei oikein enää tunnu niin uskottavalle. Taidan luottaa enemmän lääketieteeseen.

Se, että talossa vilistää vilkas tyttö ja esikoista odotaessani olimme vain kaksi aikuista tuo tietysti huiman eron odotusten välille. Enää ei nosteta jalkoja ylös ja levätä, kun siltä tuntuu. Ei oteta tirsoja tai hiljennetä vauhtia. Masuvauvat ovat olleet aivan erilaisia myös. Esikoinen oli oikea suberpotkija ja kuopus taas paljon maltillisempi. Molemmat ovat olleet ahkeria liikkujia. Mikäli laskettu aika pitää kutinsa niin muutaman päivän päästä alkaa viimeinen täysi kuukausi. Mitä sitten jään kaipaamaan raskaana olemisesta? Onhan tämä huikeaa aikaa. Mitä muuta voi sanoa. Miten sinun odotusaikasi eroavat toisistaan?

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Eilisen herkät tunnelmat


Eilisen tunnelma oli meillä varsin rauhallinen ja harmoninen. Pidin ihan tietoisesti taukoa bloggaamisesta ja keskityin viettämään itsenäisyyspäivää perheeni kanssa. Heti aamusta tyttö haki yhdessä isänsä kanssa pienen pikkujoulukuusen olohuonetta koristamaan. Lämmittelimme saunaa, sytyttelimme kynttilöitä ja tarjolla oli herkullinen illallinen. Omassa uunissa paistettiin myös ensimmäiset joulutortut. Toki katselimme myös Linnanjuhlia. Ulkotulet ja lyhdyt paloivat pihassa yöllisille tunneille asti. Saimme kauniin lumipeitteen koristamaan pihapiiriä, joka myös nostatti samalla tunnelmaa. Yöllä sipsuttelin sukkasillani keittiöön juomaan ja ihastelin pihatulia, lumiukkoa ja Mörköä, jotka olivat päivän tuoksinnasssa ilmestyneet tuijottamaan kohti taloa. Hetki tuntui täydelliselle. Olohuoneessa Mauno nukkui kuusenvalojen loisteessa.

Mietin hetken sitä miten monet juhlapyhät lipuvat ohi saamatta sen pahemmin elämää pysähtymään. Itsenäisyyspäivä ja joulu selkeästi sekoittavat totutun hektisen rytmin ja repäisevät meidän suomalaiset hetkeksi pois oravanpyörästä. Itsenäisyyspäivä merkitsee itselleni paljon. Olen siinä mielessä onnekas, että sodanajan tarinat ovat välittyneet minulle suoraan siltä ikäpolvelta, jotka ovat itse henkilökohtaisesti kokeneet nuo rankat vuodet. Tarinat kietoutuvat osaksi sukuhistoriaani ja ne kuultuaan saa aivan erilaisen kosketuspinnan asiaan. Toivon todella, että jokaisessa suvussa nuo tarinat säilyisivät, vaikka kertojien rivistö hupenee. Meidän muiden tehtävä on muistaa mitä meille on kerrottu ja välittää viesti uusille sukupolville. Jokaisella suvulla ja perheellä on oma tarinansa. Aikanaan minä siirrän tarinat eteenpäin omille lapsilleni. 

torstai 4. joulukuuta 2014

Riesana jatkuva unettomuus

Olen lähes neljän vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta. Olen kai koko elämäni ollut enemmän tai vähemmän herkkäuninen tapaus. Elämän muutokset ja mullistukset sekä mieltä painavat asiat ovat aina valvottaneet minua. Ensimmäisen kerran ongelma nosti kuitenkin vasta häiritsevästi päätänsä esikoisen odotuksen myötä. Jo aivan odotuksen alkuvaiheissa yöt rupesivat olemaan rikkonaisia. Sain nukkua vain tietyssä asennossa ja vauvan liikkeet pitivät myös hereillä. Tämä kaikki tietysti on vielä ihan normaalin rajoissa ja varsin yleistä monella odottavalla äidillä. Odotusajan huonon unenlaadun ja määrän jälkeen rupesin valvomaan pientä vauvaa ja hänen untansa. Neuvolassa todettiin, että tyttö nukkuu, mutta äiti ei. Kaikki vaistot olivat niin pinnassa, että nukkuminen oli todella vaikeaa. Heräsin pienempäänkin vauvan liikkeeseen tai tuhinaan.Tyttöni on ollut pienestä asti todella hyvä nukkuja ja olisin todella voinut myös itse levätä. En vain pystynyt. Jokainen vanhasta talosta kuuluva räsähdys ja pihavalojen syttyminen herätti minut. Valvoin lukemattomia öitä töllöttäen kattoa. 

Unettomuudesta tuli minulle normaali olotila. Havahduin puhumaan siitä neuvolassa vasta viime kuussa ja tajusin, että unettomuutta on kestänyt kohta neljä vuotta. Nukun yössä parhaimmillaan 3-4,5 tuntia. Pieni tyttö talossa ei ole nukkunut päikkäreitä enää 1,5 vuoteen eli päivä mennään melkoisella rallilla läpi ja siihen päälle vielä loppuraskauden vaivat. Olen väsynyt, mutta uni ei tule. Viimeisestä neuvolalääkäristä kävelin ulos unilääke resepti kädessä. Tarkoituksena olisi, että kerran viikossa pystyisin nukkumaan yhden kokonaisen yön, vaikka olohuoneen sohvalla. Resepti on yhä lunastamatta, mutta se helpottaa kummasti, että voin tarvittaessa marssia apteekkiin sen kanssa.

Mihin jatkuva unettomuus sitten on vaikuttanut. Varmasti olen hermostuneempi ja lyhyt pinnaisempi. Helposti alkaa myös parisuhteessa pitämään toista osapuolta vihollisena, joka ei tee niin paljon kotitöitä tai osallistu arkeen tarpeeksi. Unohtelen asioita ja en pysy aina ihan selvillä viikonpäivistä. Mieli on välillä maassa ja tunnen olevani tehoton. Koko kroppa tuntuu kasalle lyijyä. Olen aina ollut pienoisesti suorittaja, joten koti/lapsi/koira on aina hoidettuna ja pyykit pestyinä. Joistakin asioista välillä luistan. Meillä syödään eineksiä, kun en jaksa laittaa ruokaa ja toisinaan jätetään ulkoilu väliin tytön kanssa ja katsotaan piirrettyjä. Ja tietysti pitää sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, että tyttö ei saanut päivittäista annosta raitista ulkoilmaa. Katselen ikkunani ohi lipuvia lastenrattaita ja voin vain ajatella, että jos jaksaisin kävellä leikkipuistoon asti niin nukahtaisin varmasti penkille. Kavereiden näkeminen ja ns. omat menot ovat jääneet pois. Energia ei vain riitä. Olen miettinyt, että jos tuleva kuopus on kova valvomaan niin se ei ehkä tunnu niin rankalle (pienoisesti auttaa ahdistukseeni). Varmasti edessä on jonkinlainen itsensä uudelleen ohjelmointi, että sitä jaksaa porskuttaa kaikki nämä tulevat vauva/pikkulapsi vuodet. Kyllä sen itse nyt ymmärtää, että asiaan tulee saada jokin muutos. Luulen kuitenkin, että aika moni äiti on kanssani samassa suossa.  

Jotenkin sitä ajattelisi, että päivän puuhat riittäisivät tainnuttamaan norsunkin yölevolle, mutta ei. Insomnia on sellainen, että siitä muodostuu helposti noidankehä. Tajuttuani oman ongelmani syvyyden huomaan jännittäväni sitä millainen yö on taas edessä ja kuinka väsynyt aamulla olen. Tunnetusti stressi lisää unettomuutta. Olemme olleet muutamia öitä poissa kotoa hotellissa, jotta saisin hieman levättyä ja tämä on toiminut kyllä. Ilmeisesti vastuun väistyminen harteiltani saa minut nukahtamaan. Lapsiperheen rahoilla hotellissa yövytään vain kerran tai pari puolessa vuodessa ja olen aika huono olemaan erossa tytöstä. Kemiallisen unen kokeileminen kerran viikossa voi ratkaista paljon ja viedä väsymykseltä sen terävimmän kärjen pois. Kokemuksia kehiin rakkaat lukijat!

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mennyt marraskuu ja pieni jouluinen DIY-projekti







Aamupäivästä tuli tehtyä pieni muistiainen ihmisille, joka on auttanut minua suuresti näin raskauden loppumetreillä eli omalle äidilleni. Olisin ilman hänen apuaan ison mahani ja jatkuvien supistusten kanssa pulassa arjen pyörityksen kanssa. Kiitos äiti. Joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi tein äidilleni pienen jouluisen rasian tuomaan maanantaihin sitä jotakin pientä ja piristävää. Rasiaan sain idean katsottuani eilen vahingossa pienen vilkaisun Strömsöä (rakastan, rakastan). Näiden rasioiden tekemiseen jää taatusti koukkuun. Haluaisin tehdä jokaiselle ystävälleni samanlaisen rasian joulukortin sijaan. Tulitikkurasia on päällystetty tapetilla ja koristeteipillä. Sisällä on pieni enkeli ja sana WISH sekä irtonaisia paljetteja. Vähän kimallusta pitää olla aina.

MiruMarussa ei ole joulukalenteria, kuten monessa muussa blogissa. Syynä tähän on se, että päätin pienoisesti säästää itseäni näin olon ollessa varsin tukala, väsynyt ja särkyinen. MiruMarun Instagramiin laitan, joka päivä uuden kuvan siitä mitä pienen tytön kalenterista paljastuu! Kannattaa seurailla siis. Meillä on melkoisen mahtava kalenteri!

Seuraavassa pienoinen kooste marraskuulta:

Käynti pelkopolilla ja neuvolassa.
Ystävä tuli tervehtimään.
Leikkitreffit.
0 käyntiä kirpputorilla (nyyh).
Ikean reissu ja pienoisesti yhteistä aikaa isännän kanssa.
MiruMaru Instagramiin https://instagram.com/mirumaru2014
Söin ensimmäisen joulutortun.
Glögi.
Toinen ja samalla viimeinen juurihoito.
Liikaa unettomia öitä.
Joululahjat tilattu netistä.
Kaikki hankittu vauvaa varten!!
Yrittänyt löytää ilon ihan pienestäkin.
Raivannut kotia.
Viettänyt ensimmäiset pikkujoulut kotosalla.
Tajunnut miten paljon itselle tuottaa iloa väkertää kaikkea pientä.
Yrittänyt kiristellä vähemmän ja olla enemmän läsnä.
Sisustanut pitkästä aikaa kotia.
Ilahtunut lumesta.
Kaivannut yhteisiä iltalenkkejä koiran ja isännän kanssa.
Todennut jälleen, että ei pidä Light-Colasta.
Olen mahtunut mukavasti kasvavan masuni kanssa alkuraskaudesta tilaamiini vaatteisiin.
Isäntä tekee ihanaa ruokaa.

Biisi: Siivotessa kuunellut masuvauvan kanssa elokuvamusiikkia

Elokuva: Gladiaattori (Ihana Russell)

Tytön lausahdus: "Minulle on kasvanut tissit". Tytön tokaisu lauantaiaamuna.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Pieni ja nopea DIY- projekti koristamaan seinää


Pientä rohkaisua päivään. Synkkyyden vallitessa voi hakea voimaa ja energiaa omista voimalauseista. Ikuista oma voimalauseesi raameihin ja laita seinälle! Pieni piriste on aina paikallaan. Itse tein nämä taulut vanhoihin puukehyksiin, joista poistin lasit. Lisäksi tarvitset kultaista maalia, tapettia, liimaa ja magneettiaakkosia. Jälleen kerran varsin nopea juttu!

Postaus on MiruMarun ja Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola Oy:n yhteistyötä

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Synnytyskertomus Vol 1


Toiset tuntuvat muistavan hyvin tarkasti oman synnytyksensä etenemisen ja kaikki sen vaiheet. Itselle jäi ensimmäisestä kerrasta melkoisen hatarat muistikuvat. Supistukset alkoivat aamuyöstä kello 4.00 tienoilla ja herättelin vieressä nukkuvaa miestäni, että nyt se taisi alkaa. Halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Monet ovat puhuneet siitä miten pelkäävät joutuvansa kotiin palautetuksi ja minä ajattelin samoin. Aamun edetessä yritin hieman syödä jotakin pientä ja isäntä hieroi selkää supistusten aikana. Taisimme katsoa kaksi osaa Taru Sormusten Herrasta. Vielä vähän ennen kello 11 halusin mennä lämpöiseen suihkuun kotona ja sen jälkeen tulikin lähtö laitokselle. Kivut yltyivät koviksi ja supistuksia tuli 5 minuutin välein. Olin jotenkin hirveän ylpeä itsestäni, että olin uskaltanut olla kotona ja pystynyt ottamaan kovaa kipua vastaan pelkäämättä. Autossa oli jo vaikea olla ja supistukset voimistuivat koko ajomatkan.

Perille päästyämme kätilö kysyi ovella, että olenko tulossa ultraan. Sain kuitenkin selvitettyä, että ihan synnytykseen tässä ollaan tulossa. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen missä vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja vauvan vointia ruvettiin seuraamaan käyriltä. Tovi huoneessa yksin odottelimme ja ihmettelimme. Osastolla oli paljon synnyttäjiä ja henkilökunnalla tuntui olevan kova kiire. Odottelun jälkeen meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli sänky, keinutuoli ja jumppapallo ja siellä sain lihaksia rentouttavan pistoksen. Koko kroppani oli ihan jäykkänä. Tuntui, että jalat olivat ihan puhki enkä jaksanut kannatella itseäni. Supistuksia tuli todella nopealla syklillä ja ne olivat varsin voimakkaita. Kätilö ehdotti ammeeseen menoa. Ammeessa lilluttiin monta tuntia. Ilmeisesti odoteltiin, että synnytyssali vapautuisi. Muistan, että en jaksanut enää edes puhua. Mieheni sai nostettua minut ylös ammeesta, kun ilmeisesti menetin tajuntani uupumuksesta.

En tiedä paljonko kello oli, kun kätilö tuli hakemaan meidät synnytyssaliin. Vauvan vointi tarkistettiin laittamalla käyrille ja avautumisen senttejä laskettiin. Avautuminen oli todella hidasta. Ilokaasua annettiin helpottamaan kipuja. Ilokaasu ei auttanut itse kipuun, mutta sain hengityksen rauhallisemmaksi maskin ollessa kasvoillani. Tuntui, että supistusten välillä ei ollut yhtäkään sekunttia. Olin aivan uupunut. Muistan, että olin aivan hiljaa. En jaksanut huutaa kipua, en jaksanut kommunikoida. Yritin vain hengittää. Kätilö oli melkoisen kolea persoona, joka ei rohkaissut tai herättänyt muutenkaan minussa mitään luottamusta. Hän oli kuin koneiston rautainen osa ja minä olin hänen pihdeissään. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain epiduraalipuudutuksen, joka tuntui palalta taivasta. Kalvot puhkaistiin ja lapsivesi oli vihreää. Vauvan sydänäänet laskivat eivätkä lähteneet seurannassa nousemaan. Edessä oli hätäsektio. Kello oli noin 20.00

Heräämössä havahduin, kun tunsin oloni jäätävän kylmäksi ja hampaani kalisivat. Tämä johtui nukutusaineesta ja minut peiteltiin useammalla peitteellä. Mies astui jossakin vaiheessa huoneeseen ja kävi näyttämässä pientä kääröä ja kertoi, että tyttö tuli. Seuraavaksi heräsin osastolta keskellä yötä. Letkuja oli joka puolella ja vieraalta tuntuva sairaalahuone. Simahdin uudestaan. Aamulla poistettiin osa letkuista ja sain nähdä oman tyttöni. Imetystä piti tietysti heti yrittää, mutta maito ei ollut noussut. Ihanaa oli kuitenkin pitää omaa pientä tyttöä lähellä. Odotin kovasti, että vierailuaika alkaisi, jotta mieheni pääsisi meitä katsomaan. Liikkuminen oli todella tuskallista. 

Osastoaika tuntui pitkälle ja odotin vain, että pääsisimme vauvan kanssa kotiin missä ei tarvitsisi jonottaa vessaan tai suihkuun. Kotona missä saisi rauhassa pumpata maidon vauvalle pulloon ja joku auttaisi vaihtamaan vaipan. Vauvan hoitaminen oli todella tuskaista leikkauksen jäljiltä. Muutama kätilöistä oli todella mukavia ja osa selvästi työhönsä leipääntyneitä ja tympeitä. Olen muutenkin melkoisen arka ja tuossa vaiheessa vielä aivan raakile äitinä ja olisin kaivannut muutamaa ystävällistä sanaa. Muutuin osastolla todella araksi ja halusin vain karata sieltä pois kotiin pienen kääröni kanssa. Onneksi minulla oli ensimmäiset päivät todella ihana huonekaveri, jonka kanssa taidettiin molemmat itkeä ahdistusta. Muistan kuinka iloisesti kaikki muut äidit pulisivat ruokalassa ja minusta tuntui vaikealle edes mennä vieraiden kanssa samaan pöytään istumaan. Olin vain ja pelkästään ahdistunut. 

Huonetoverini pääsi minua aikaisemmin kotiin ja minut siirretiin toiseen huoneeseen. Päivän oleskelun jälkeen uusi huonetoverini kertoili minulle kuinka oli ollut eristyksissä huoneessa loisepäilyn takia. Tässä kohden meinasin oksentaa järkytyksestä ja tuskainen hiki valui pitkin otsaani. Kukaan henkilökunnasta ei ollut kertonut minulle mitään. Olisin mielummin jäänyt lapseni kanssa käytävälle nukkumaan. Ajattelin vain, että olin hoitanut omaa lastani samalla hoitopöydällä. Loput ajasta menikin imetyskoulussa, joka oli niin rankka, että en ehtinyt edes aterioitani syömään, kun piti vain yrittää ja yrittää. Maito alkoi nousta vasta kotona, joten yrityksistä ei ollut mitään mieltä. Tyttö huusi nälkäänsä ja lisämaitoa sai rukoilla kätilöiltä. Semmoinen reissu minulla oli.

On ihmeellistä miten vähän olen ajatellut tulevaa synnytystä. Olen joidenkin asioiden suhteen sellainen Scarlett O'Hara, että asioita voi aina siirtää ajatuksissa huomiseksi (varsinkin, jos ne ovat epämiellyttäviä). Olisi kyllä hienoa päästä kirjoittamaan tänne tammikuussa positiivisesta synnytyskokemuksesta, mutta etukäteen ei voi tietää kuinka se tällä kertaa menee. Olen siis jälleen kerran ensisynnyttäjä. Takana on käynti pelkopolilla ja edessä on vielä synnytystapa-arvio viikolla 36. En tiedä onko se jotenkin outoa, mutta pelkään/murehdin enemmän tulevaa aikaa osastolla, kun itse synnytystä. Ensimmäisellä kerrallani olin todella reipas ja pelkäämätön. En osannut edes ajatella mahdollisuutta, että päätyisin leikkauspöydälle. Ajattelin, että laitoksella meitä odottaa osaava ja ystävällinen henkilökunta. Nyt ajattelen, että menen sinne ja pääsen sieltä pois. Kestän sen mitä pitää kestää ja sitten kotona kaikki helpottuu. Synnytys ja osastolla olo on vain pieni hetki elämästä. Tärkeintä on, että vauva saa tulla turvallisesti maailmaan.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Sisustelua pienen tytön huoneessa







Tässä kuvien ilotulitusta tytön uudesta huoneesta. Täytyy pienoisesti avautua siitä miten isolle koko homma minusta tuntui. Olin aivan näännöksissä lauantaisen Ikea reissun jälkeen. Oli tosi mukavaa pitkästä aikaa olla jossakin kahden miehen kanssa, mutta koko touhu vei minulta kaikki energiat. Pään kasassa pitäminen ja aivotyöskentely tuntuvat olevan ylivoimaisia minulle. Kamalasti valintojen tekemistä ja pähkäilyä, että sopiiko nyt kaikki tapettien kanssa varmasti yhteen. Olen aina rakastanut sisustamista, mutta lauantaina iski hirveä epävarmuus, että osaanko tehdä oikeat valinnat, jotta huoneesta tulisi kiva kokonaisuus. Kesken tavaroiden kahmimisen vielä supistukset iskivät. Huh, huh. 

Sunnuntaina huhkittiin tavaroita paikoilleen ja minä olisin tarvinnut tirsat aina tunnin välein. Huone on nyt kuitenkin suurilta linjoiltaan valmis ja lisäilen pieniä juttuja tässä rauhassa viikon aikana. Mitä olette mieltä? Onnistuiko kokonaisuus? Vielä on työnalla vauvan oma nurkkaus ja vintin leikkihuone. Laitan niistä postausta tulemaan, kun saan ne valmiiksi.

Nyt postiin hakemaan tilaamaani tähtiprojektoria. Mars, mars. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Muista näkyä liikenteessä


Pimeää ja synkkää. Nyt on tärkeää muistaa virittää heijastimet ulkoiluvaatteisiin! Tässä muutama esimerkki tekemistäni heijastimista. Kuviot olen neulahuovuttanut piparkakkumuottien avulla. Kaupoista on saatavilla ilahduttava määrä erilaisia muotteja. Jälleen kerran voin todeta puuhasteluun menevän minimaalisesti aikaa, mutta lopputulos saa taatusti suupielet kääntymään ylöspäin! Hulluttele väreillä ja muodoilla. Huovutusvillaa myydään iloisissa väreissä ja sitä on saatavilla myös pienissä pakkauksissa. Lisäksi tarvitset huovutusneulan, huovutusalustan (superlonia), heijastinlankaa, pieniä nappeja, lankaa ja rintaneulan. Itse olen kiinnittänyt näitä pieniä heijastimia myös pipoon.

torstai 20. marraskuuta 2014

Kuka päättää äitiyden arvon mittarit?

Laitan nyt lusikkani soppaan jota on latkittu ja monessa blogissa ja lehdissä. Olen seurannut yleistä keskustelua äitiydestä kohta neljä vuotta. Ennen ohitin aiheen, koska se ei ollut omalla kohdallani ajankohtainen. Oman äitiyden myötä kaikki kommentit tarttuvat hanakammin hihoihin roikkumaan. Olen aika perillä siitä mistä milloinkin keskustellaan, mutta en anna kirjoittelun juuri häiritä itseäni. Olen päättänyt keskittyä vain omaan juttuuni ja se on resepti joka on toiminut aika pitkälle. Keskustelupalstojen jutut eivät saa minua tuntemaan huonoa omaatuntoa. En yritä sovittaa itseäni mihinkään lokoseen oman äitiyteni kanssa. Olen myös ollut arvostelematta muita äitejä. En harrasta vertailua. Olen kokenut äitiyden vapauttavana asiana. Minä osaan ja minä pystyn tähän hommaan sekä teen sen tavallani.

Yhden kerran on osunut silti isku kipeästi minuunkin ja hieman yllättävältä taholta. Taantuman kourissa kamppailevan maamme silloinen pääministeri Katainen toitotti kuinka äidit on saatava kotoaan takaisin töihin nopeammin. Osui ja upposi. Vietin unettomia öitä ja podin huonommuuttani ja lopulta lähdin iltatöihin 6 kuukaudeksi oman alani ulkopuolelle. Saatoin taas tuntea hitusen ihmisarvoa. En siis tunnusta mitään äitiyden mittareita, mutta pääministerin sana painaa. Maailma on muuttunut. Ennen kotiäitiyttä arvostettiin ja nyt olemme tilanteessa, jossa sitä pitää jopa selitellä ja hivenen puolustella. Olen pahoillani moisesta kehityksestä. Tiedän, että kotiäitiys ei sovi kaikille ja en lähde siitäkään tekemään tässä postauksessa mitään ristiretkeä. Toista lasta odotellessani laskeskelen, että meidän perhe pitäytyy kahdessa lapsessa ja äitikin haluaa takaisin työelämään sitten, kun aika on kypsä kuopuksen kohdalla. 

On puhuttu myös paljon siitä kuinka toinen äiti on toiselle äidille susi. Voisiko olla niin, että kaikki äidit ovat jossakin vaiheessa epävarmoja ja tämä epävarmuus heijastuu sitten niillä arvostelevilla puheilla toisista? Oma pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuu väärää kanavaa pitkin syyttömien harteille. Meidät kaikki on opetettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillamme ja yhteisöllisyys on roimassa laskussa. Jokainen on yksin oman kuutionsa sisällä ja näkee vain heijasteita toisten lapsiperheiden elämästä. Itse ajattelen usein, että meillä kaikilla äideillä on varmasi joskus omat mustat hetkemme ja se vain kuuluu elämään. Niihin hetkiin ei pidä jäädä kiinni eikä niitä pidä ruokkia. Äitiys on homma johon sitoutuu koko elämäkseen ja se on pitkä aika harjoittaa itseruoskintaa! Pitää osata nollata ja antaa itselleen hieman armoa. Vähemmän täydellinenkin kelpaa. Toivoisin, että mediassa rummutettaisiin enemmän tätä puolta. En usko, että hyvän äitiyden mittarit ovat sellaisia, että niitä äidit toisilleen säätelevät. Meille syötetään joka tuutista niin paljon sitä huttua mitä meidän pitäisi olla. Rooleja on loputtomasti ja mitä aktiivisempi on sitä parempi: leivo, sisusta, tee itse oma näkkileipäsi, huolehdi kauneudestasi ja pidä itsesi kuosissa, toteuta itseäsi työelämässä, ole läsnä oleva äiti ja vaimo, kanaemo joka pitää huolen kaikista ja vielä täydellinen imettäjä. Mitä jos olisit jotakin tuosta listasta yhden päivän viikossa tai aina silloin tällöin ja muuten ihan tavis?

Minä olen oppinut hidastamaan tahtia esikoisen myötä ja ottamaan rennommin. Aluksi oli vaikea istua tuolissa vauva sylissä paikoillaan, kun oli tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä. Esikoisen kasvaessa olen tietoisesti muuttanut käytöstäni ja ajatellut, että tehdään enemmän yhdessä ja siivotaan vähemmän. Toisinaan annan luvan itselleni viettää tytön kanssa ihan laiskalörttipäivää. Ajattelen, että ketään ei palvele se, että teen, teen hirveästi ja olen sitten ihan poikki. Tyttö ja mieskin tykkäävät, kun äiti kotona on rennommalla tuulella. Oma reseptini on siis, että pitäisi miettiä mihin tekemiseen oman energiansa keskittää.

Mitä, jos se toinen äiti leikkipuiston penkillä olisi vaikka mahdollinen kaveri tai ystävä? Miten olisi ripaus vertaistukea ja ymmärrystä sen pelon sijaan, että tuo toinen varmasti hoitaa homman paremmin. Täydellistä pakettia ei ole kenelläkään ja sen voi varmuudella sanoa (ei edes tällä bloggarilla). Myös me itse rakennetaan tai osallistutaan siihen, että rakennetaan muureja ympärillemme. Ei lähdetä mukaan negaatioon vaan sen sijaan pirautetaan tutulle äitikaverille ja kutsutaan muksuineen kahvittelemaan. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Olen väsynyt ja iso mursu


Viikonloppuna tuli käytettyä aikaa pesemällä ja viikkaamalla vauvanvaatteita kaappiin. Tuli jotenkin heti rauhallisempi olo, kun sai jotakin konkreettista tehtyä vauvan eteen. Laitoskassi on myös komerossa odottamassa ja se auttaa myös saamaan lisää mielenrauhaa. Lauantaina olisi tiedossa reissu Ikeaan (josta olen paniikissa hössännyt miehelleni jo monta viikkoa) ja sunnuntaina olisi tarkoitus huhkia paikat kuntoon. Toivon, että sitten voin loput tästä raskausajasta maata sohvalla täydellisen stressi vapaana. Hahaa.

Olenkin jo täällä blogissa tullut kertaalleen maininneeksi, että olen kamala murehtia. Ajan varmasti mieheni joskus ihan loppuun hätäilemällä milloin mistäkin. Osa huolista on varmasti ihan todellisia ja osa ei niin vakavasti otettavia. Olen aina ollut myös kova tekemään ja raskauden tässä vaiheessa koen oloni jotenkin todella turhautuneeksi, kun en voi enää tehdä ihan kaikkea itse. Sunnuntaina olin tosin salaa vintillä töissä siirtelemässä tavaroita pois leikkihuoneen tieltä. Ei varmasti ollut taas kaikista viisainta hommaa minulta. Onko teillä muilla ongelmia hidastaa tahtia raskauden edetessä?

Yhä ihmettelen näitä omia tunteitani. Katselen potkareita ja bodyja ja ihmettelen itsekseni, että todellako niihin kohta putkahtaa vauva. Samalla kylkiluihin pistelee jatkuvasti tosi ikävästi, kun pienoisella käy tila ahtaaksi masussa. Olen väsynyt ja iso mursu joka ei saa nukutuksi. Vauva on todella tulossa. Haloo nainen. Välillä sitä stressaa, että hommat on ihan levällään, että en ole vielä valmis ja toisena päivänä uppoaa vaaleansinisiin unelmiin ja toivoisi, että vauva olisi jo täällä.

Eiliseen kuului: ulkoilua, helmien näpertelyä, piirtelyä, leikkaamista ja liimaamista, kylpyhetkiä sekä Prinsessa ja sammakko elokuvaa. Paljon ehtii tehdä päivän aikana. Tulevissa postailuissa pohditaan lähenevää synnytystä ja pääsette kurkistamaan viikonlopun aikana valmistuvia projekteja eli tytön huonetta, vauvan omaa nurkkausta ja vintin leikkihuonetta. Noh ehkä en ehdi tehdä kaikkea ihan yhtenä viikonloppuna. Kuvia kuitenkin luvassa.

Laittelen huomenissa MiruMarun Instagramiin kuvia omista äitiyspakkaus suosikeistani! Olen kokenut todella hyväksi tämän uuden rytmin, jossa postaukset ja Instagram vuorottelevat. Näin voin tarjota teille rakkaat lukijat jokaisena päivänä jotakin kivaa. Mitä olette mieltä?

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

DIY purkit ja purnukat


Taas alkaa lähestyä se aika vuodesta, kun kaikki muistavat ystäviä ja sukulaisia pienillä lahjoilla. Tässä kaikille oiva vinkki pieneen muistiaiseen. Purnukan sisällön saa jokainen päättää itse. Lasipurkkeja kertyy varsinkin lapsiperheissä nopeasti nurkat täyteen ja niistä onkin kiva vääntää, jos jonkinlaisia säilyttimiä. Erilaiset purnukat valmistuvat nopeasti ja niitä voi tehdä yhdessä perheen pienempien kanssa. Itse hyödynsin purkkien koristeluun erilaisia koristeteippejä, tapetin suikaleita ja pieniä maskotteja. Maskotit ovat rikkoutuneita magneetteja (voi taas todeta, että kannatti jemmata aikanaan talteen).

En tiedä miksi näyttää olevan niin, että en osaa tehdä mitään hillityn väristä nykyään. Rakastan värejä. Ulkona on niin pimeää ja harmaata, että sisällä on ihana leikkiä väreillä. Tämä käy ihan terapiasta! Omiin purnukoihin säilön erilaisia nappeja ja laitan ne sitten ilostuttamaan työpöydälleni. Innostuitko? Millaisia purkkeja sinä tekisit? Ota kuva, tee postaus ja laita linkki kommentteihin niin tulen kurkkaamaan!

Ajattelin keskittyä sellaisiin helppoihin ja hauskoihin kädentöihin joiden materiaalit ovat halpoja tai ilmaisia ja joita kaikilla kertyy ilman keräilyä nurkkiin isot pinot. Otan vastaan teiltä myös ehdotuksia. Olisiko jokin turhake josta haluaisit että keksisin jotakin kivaa? Laittakaa ehdotuksia tulemaan niin minä toteutan niitä aina sopivissa väleissä muiden postausten lomassa.

Tiedotusta vielä sen verran, että olen nyt ottanut tavaksi laitella kuvia MiruMarun Instagram tilille ns. hiljaisina postaus päivinä. Mikäli blogissa ei siis ole uutta postausta niin Instagramista löytyy ainakin uusi kuva! Uskoisin myös, että Instagramin kautta välittyy taas uusia puolia keltaisen talon elämästä. Muista seurailla. Linkki löytyy sivupalkista!

Postaus on toteutettu yhteistyössä Teippitarhan ja Tapettitehdas Pihlgren ja Ritolan kanssa

torstai 13. marraskuuta 2014

Uuden vauvan tulo taloon on esikoisen lapsuuden loppu?


Moni juttu on ollut sellainen mitä olen ihmetellyt lapsettomana ja sitten täydellisesti tajunnut saatuani oman lapsen. En ymmärtänyt, kun vasta äskettäin, että tämä sama kehitys jatkuu toisen lapsen odotuksen ja syntymän myötä. Mieleeni tuli jokin pikku pätkä amerikkalaisesta äitiys aiheisesta realitysarjasta, jossa viimeisillään raskaana oleva jo yhden lapsen äiti itki sitä, että uuden vauvan saapuminen kotiin päättäisi esikoisen lapsuuden. Muistan, että olin ihan äimästynyt, että mistä se nainen oikein puhuu ja, että kuulkaas hulluja. En itse sanoittaisi asiaa ihan noin, mutta jotakin tuosta tunteesta voin jakaa. 

On selvää, että perheen dynamiikka menee uuden tulokkaan myötä hetkellisesti sekaisin ja asettuu sitten ajan kuluessa uusille uomilleen. Pieni ihminen jota kaikki on nyt hartaasti odottamassa syntyväksi tuo mukanaan myös hämminkiä. Itse oivalsin, että äidin ja tyttären hempeät hetket kahden täkeistä koostuvan majan alla vähenevät. Meidän kaikkien tulee tehdä tilaa uudelle vauvalle. Toki ajattelen myös niin, että vauva rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja mahdollistaa esikoiselle hyvin toisen tyyppisen roolin mihin hän vielä tässä vaiheessa on tottunut. Se, että tyttö saa olla vanhempi, osaava ja jo osin itsenäinen voi tuottaa esikoiselle myös ylpeyttä omista taidoistaan. Vauvan hoitoon pyrin ottamaan tyttöä mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös puhunut isovanhemmille ja lausunut ääneen toivomuksen siitä, että esikoista huomioitaisiin erityisesti uuden vauvan tullessa taloon. Toivon, että kaikki tuo tasaisi tietämme ensimmäiset kuukaudet. Tärkeää on myös perheen oma aika, että saamme kaikki yhdessä rauhoittua ja vain olla. Jatkossa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että osaisimme jakaa isänä ja äitinä aikaa ja huomiota esikoisen ja vauvan kesken. Isä voi myös hoitaa vauvaa jolloin me "tytöt" voimme tehdä kahdestaan jotakin kivaa.

En etukäteen osannut edes ajatella, että miettisin näitä juttuja näinkin paljon ennen kuopuksen syntymää. Erityisesti hämmästyin sitä pientä surun ailahdusta sisälläni, kun ajattelin, että pieni tyttäreni joutuu kohta jakamaan isän ja äidin pikkuveljensä kanssa. Mullistus on varmasti suuri pienen tytön elämässä. Kaikki voi toki sujua todella hienosti ja tyttö voi taas jälleen kerran yllättää vanhempansa. Olen silti varautunut melkoiseen tunteiden mylläkkään tytön osalta.Elämällä se selviää. Esikoisen lapsuuden päättymiseen en kuitenkaan usko!  Pieni ikäero takaa sen, että yhteisiä puuhia löytyy varmasti. Ja onhan se ihana ajatus, että kulkevat ja kasvavat vierätysten ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten teidän perheessäänne esikoinen on ottanut uuden tulokkaan vastaan? Ja miten olette helpottaneet tilannetta?

tiistai 11. marraskuuta 2014

Pieni DIY- projekti harmaana päivänä

Onko teillä muilla hassua tapaa säilytellä vanhoja elokuvalippuja tai muita pääsylippuja? En tiedä mistä moinen johtuu, mutta itsellä lompakko täyttyy vanhoista lipuista ja lapuista. Pienenä DIY- projektina loihdin vanhasta tarjottimesta pienen muistitaulun. Magneetit tein napeista ja vanhoista dominopalikoista. Aikaa meni minimaalisesti ja taatusti muistitaulu piristää keittiön seinällä harmaana päivänä. Hienointa on, että tarjottimen voi ottaa seinältä jälleen käyttöön, jos muistitaulu kyllästyttää. En tehnyt tarjottimeen reikiä ripustamista varten vaan liimasin pienen lenkin ja nahan palasen taustapuolelle pikaliimalla. Kokeile sinäkin hauskaa ideaa! Ota kuva muistitaulustasi, postaile ja heitä linkki kommentteihin, että pääsen kurkkaamaan!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän tunnelmia

Isänpäivä sujui meidän talossa ihanan rauhallisesti. Aamulla saimme kaikki nukkua pitkään ja minä ehdin silti keittiöön ensimmäisenä keittämään aamukahvia ja valmistamaan runsaampaa aamiaista. Söimme aamiaisen turhia kiirehtimättä tuikkujen valossa. Isä ja tyttö katsoivat yhdessä Uuno Turhapuro elokuvaa, kun äiti siivosi keittiön kuntoon. Laitoimme takkaan pienet tulet ja suoraan sanoen tunnelmoimme hieman. Seuraavaksi oli vuorossa räiskäleiden paistaminen. Loput aamupäivästä vietimme yhdessä leikkien ja iltapäivällä avustin tyttöä tekemään papalle oman kortin ja valmistin mascarponemoussea anoppilaan vietäväksi, jossa viihdyimme iltaan asti. Päivä oli oikein mukava ja rento. Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Illalla tyttö oli niin väsynyt päivän tohinoista, että uni tuli helpolla.

Käy kurkkaamassa lisää tunnelmapaloja eiliseltä MiruMarun Instagram sivuilta.