sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Libero-laukun ja Baby Boxin esittely sekä mietteitä äitiyspakkauksesta

Aloitetaan postaus esittelemällä Libero-kerhon hoitolaukku, jonka saa siis rekisteröitymällä Liberon sivuille. Esikoisen kohdalla sain tämän laukun vasta laitoksella, mutta tänä vuonna sain laukun jo toisella ultrakäynnillä. Ilman mitään mainostamista voin sanoa, että hoitolaukku kannattaa todellakin hankkia. Pienellä vaivalla saa laukun, joka on täynnä hyödyllistä ja suoraan käyttöön päätyvää tavaraa. Tässä kohden voi todeta, että lapsiperhe säästää selvää rahaa.


Kuvassa näkyykin sisältö melkoisen hyvin, mutta tässä vielä listaa: Vihreä hoitolaukku, Hyviä neuvoja uudelle perheelle kirjanen, Libero puhdistuspyyhkeitä (normaali pakkauskoko), Libero Newborn vaippoja 5x 2-5 kg ja 9x 3-6 kg, Libero BaBy Wash ja hoitoöljy (50 ml), Liivinsuojat 2 kpl, Libresse Normal Wing (10 kpl) ja perhonen rapisevin siivin. Lisäksi paketin mukana tulee Tena pikkuhousunsuoja ilmaisnäyte ja Lego tarroja. Kivana vinkkinä oli nimikyltin tuunaaminen koristeeksi tarroista ja palikoista. Liberon laukussa on myös se kiva puoli, että sisältö pysyy melkoisen samana vuodesta toiseen. Kaikki saajat vastaanottavat yhtä hyvän paketin! 



Baby Box on Lastentarvikkeen ja Pampersin yhteistyötä. Paketin sisältö vaihtelee ilmeisesti, jopa paikkakunnan mukaan. Tilauskaavakkeen täytettyä paketin voi noutaa lähimmästä Lastentarvike- liikkeestä vilauttamalla saapunutta tekstiviestiä. Paketin sisältö: Lindex Body koko 56 (lyhyet hihat), Me&I turkoosi/ruskea kuolalappu, Folksam kaulahuivi, My Safety avaimanperä 6 kk ilmaisella kokeilujaksolla, Vau kirjojen Monipuolinen ravinto kirjanen, Pampers New Baby vaippa 1 kpl sekä 300 pamperspistettä rekisteröityessä. Aikaisemmin boxissa on ollut mm. tuttipullo, pieni kirjanen vauvalle ja sukat. 

Olen tosi iloinen, että paketteja on saatavilla ja varsinkin kotimainen äitiyspakkaus on mielestäni aivan kullanarvoinen. Omaani en myisi mistään hinnasta ulkomaille. Postausta tehdessä huomasin kuitenkin ajattelevani, että eikö jokainen lapsi ja äiti tässä maailmassa ansaitsisi saman ihanan alun ja avun. Omaatuntoani soimaa hiukan olla etuoikeutettujen ihmisten joukossa, kun niin monella on niin vähän. Olemme ihan tavallinen suomalainen lapsiperhe, joka yrittää säästää kaikessa missä voi. Kierrätämme omia tavaroitamme ja myös ostamme paljon käytettynä. Mietimme mistä puristamme lapselle uuden välikausihaalarin ja uudet kengät. Joudumme miettimään jokaista valintaamme ja mistä hankinta tehdään. Juuri teimme päätöksen, että ostamme taloon vain ruskeita tai mustia lastenkenkiä, jotta niitä voi kierrättää myös kuopukselle. Kaupasta tuntuu saavan vain joko tyttöjen tai poikien kenkiä ja sama pätee aikalailla myös lastenvaatteisiin. Tarkoituksena on saada kuluttaja ostamaan enemmän. Itse ostaisin kaikki vaatteet vihreänä, keltaisena, ruskeana ja oranssina. Kaupassa hyllyt ovat kuitenkin täynnä vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä lastenvaatteita.

Lehdissä ja somessa on ollut paljon juttuja siitä, että osa suomalaisista ottaa äitiyspakkauksen ja myy sen sitten ulkomaille. Itse olen sitä mieltä, että jos oma tilanteeni olisi sellainen, että en tarvitsisi itse pakkausta tai vaihtoehtoisesti rahana maksettavaa avustusta, niin olisi hienoa, jos olisi jokin lahjoitusmahdollisuus Kelan kautta. Suosittelisin äitiyspakkauksen myyntiä ulkomaille Kelan itsensä toimesta. Tarvetta ja kysyntää selvästi on. Miksi tätä mahdollisuutta ei hyödynnetä? Syntyvän tuoton voisi sitten ohjata pienituloisten lapsiperheiden auttamiseksi täällä Suomessa. En tiedä millä nämä äitiyspakkauksia myyvät yksityisihmiset perustelevat toimintaansa. Voin kyllä kuvitella, että ostaja ulkomailla on paketin saatuaan varsin tyytyväinen. Siellä jossakin on se pieni lapsi jolle kaikki tulee tarpeeseen. Onko toiminnan ajatuksena se, että paketti myydään hyvään hintaan ulkomaille eli korkeampaan hintaan, kun Kelan rahallinen korvaus olisi? Ostetaanko saadulla voitolla omalle vauvalle jotakin mitä hän tarvitsee? Tähän postaukseen olisi todella kiva saada kommentteja teiltä! 

torstai 23. lokakuuta 2014

Valmistautumista ja varustelua tulevaan

Kyllä nyt voi olla itseensä tyytyväinen. Sain tänään tehtyä nimittäin vaatekaappien siivouksen. Olenkin kirjoitellut tuossa aikaisemmin, että minulla on kamala vimma järjestää talon joka kaappi kuntoon. Tänään tuli siis tehtyä se ehdottomasti isoin urakka pois mielestä vaivaamasta. Lajittelin vaatteet ja vuodevaatteet kahteen kasaan: osan laitoin suoraan roskiin ja osan vien kierrätykseen. Saa paremman mielen. Samalla katsastin tulevan vauvan vaatteita myös ja osan pesinkin tänään puhtaaksi ja huomenna viikkaan kaappiin odottamaan. Tein myös listan laitokselle tarvittavista tavaroista ja perjantaina olisi tarkoitus käydä tarvittavat hommat ostamassa ja pakata laukku laitokselle valmiiksi. Esikoista odottaessani olin ehdottoman luottavainen siihen laskettuun aikaan ja päivämäärään ja nyt tuntuu, että kaikki pitää saada kiireellä valmiiksi. En tiedä mistä paniikki johtuu?

Edessä on vielä reissu Ikeaan ja tänään ajattelin katsella kaiken valmiiksi jo etukäteen tuolta nettisivuilta. Vauva tarvitsee uuden reunapehmusteen pinnasänkyyn ja tyttö taas isomman patjan/sijauspatjan uuteen sänkyynsä. Lisäksi muutama lipasto tarvittaisiin taloon lisää. Vauvalle ajateltiin tällä kertaa hankkia pullonlämmitin (saattaa säästää hermoja varsinkin yölliseen aikaan) ja lisäksi tarvitsemme uuden itkuhälyttimen rikkoutuneen tilalle.

Vielä on edessä huoneiden vaihto eli vanhempien makuuhuone ja tytön huone vaihtavat paikkaansa, jotta saadaan paremmin nukkumarauha koko perheelle vauvan saapuessa kotiin. Tyttö saa isomman huoneen itsellensä, kun puramme huoneesta edellisen omistajan vaatekaapit. Toivon, että seinässä olisi kipsilevyt valmiina ja muutenkaan ei ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä, vaan homma saataisiin nopeasti toteutettua. Tytön pitää saada ensin totutella rauhassa uuteen huoneeseen. Ajattelin hankkia uuden yövalon huoneeseen, jos se helpottaisi sopeutumista. 

Meillä on nyt hieman haasteellista ollut tuo nukuttaminen. Kaikki meni hienosti 1,5 vuoden ikään saakka. Tyttö rauhottui omaan sänkyynsä ja jäi kuuntelemaan soittorasiaa ja katselemaan yövaloja ihan rauhassa ja nukahti. Sitten tyttö varttui ja rupesi näkemään paljon unia. Oli vaikea rauhoittua yksin. Nyt tyttö vaatii joka ilta nukuttajan huoneeseen ja toisinaan heräilee öisin uniinsa ja äiti nukkuu useimmiten vieressä. Nukuttajaksi kelpaisi vain äiti ja vain suuren taistelun jälkeen toisinaan isä. En tiedä vielä yhtään miten hoidan kahden lapsen nukuttamisen vauvan saavuttua. Vai onko niin, että vauvan nukuttaa isä ja isomman tytön äiti. Vinkkejä ja kokemuksia jakoon!! Seuraavassa muutama yövalo jota olen harkitsemassa. Eivät ole mitään töpseliin laitettavia Aku Ankka valoja. Taas näitä omia traumoja.


tiistai 21. lokakuuta 2014

Iloa ja piristettä pimeään päivään


Viikonlopusta lähtien täällä meillä on ollut todella harmaata ja sateista. Pakostakin tarvitaan jotakin piristettä. Nyt on hyvä aika muistaa ystäviä kynttilöillä ja ostaa niitä myös itselle kotiin. Viikonloppuna veimme synttärilahjaksi sukulaiselle pörröiset sukat joiden sisään oli pakattu pieni mansikkakaktus, suklaapatukoita, kynttilä ja tuunattu tulitikkuaski. Innostuin tekemään tulitikkuaskeja hieman enemmänkin. Pieni ja nopea työ tehtäväksi silloin, kun aikaa on vähän, mutta olisi kiva näperrellä jotakin. Tunnetusti tuli taas käytettyä Tapettitehdas Pihlgren ja Ritolan näytepaloja (jäänyt yli remontista) ja Teippitarhan ihanaa teippiä. Rusetit ovat peräisin hajonneista pinneistä ja pampuloista (kaikki kannattaa säästää periaatteella). Hieman väriä tähän harmaaseen päivään.

Olo on muuten hieman tööt, kun joka yö olen jo menossa synnyttämään. Verkkolehdestä luin, että uusi epiduraali suosituskin on taas päästetty valloilleen. Uuden tutkimuksen mukaan epiduraalipuudutus voitaisiin antaan synnyttävälle äidille heti kun on tarvetta. Saisikohan sen jo sisäänkirjautuessa? Muutenkin on sellainen olo, että pitäisi alkaa pakata jo kassia laitokselle ja toki tammikuuhun on vielä aikaa. Putruu nyt mami.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Dont' Miss a Bite


Ihastuttava kirja kaikille hyvästä ruoasta pitäville! Pitkästä aikaa sukelsin ihanien reseptien ja makujen maailmaan. Sain kirjasta roimasti uutta inspiraatiota viikonlopun kokkailuihini. Veran uusi kirja on raikas, nuorekas ja helposti lähestyttävä opus kokkailun ihanaan maailmaan. Kirja on suber visuaalinen ja reseptien lisäksi lukija saa herkutella ihanaisilla kuvilla, joista osa on myös Veran itsensä ottamia. Kirjasta välittyy selvästi se, että sitä on tehty suurella rakkaudella ja intohimolla. Kansien väliin on tallennettu paloja Veran sukuhistoriasta, matkoista ja lukijalle tuleekin olo, että on päässyt reissuun maailman eri kolkkiin yhdessä Veran kanssa. Tarinoita lukiessa istahdetaan välillä myös ruokailemaan Veran oman perheen kanssa. Pöydässä vallitsevan ilosen ja välittömän tunnelman sekä puheensorinan voi kuvitella helposti. Tämä kirja on enemmän kuin vain kasa reseptejä.


Omaksi suosikiksi kirjasta nostaisin aamiainen ja brunssi osion. Rakastan pitkäksi venyviä viikonlopun aamiaisia, joissa juodaan useampi kuppi kahvia ja poristaan viikon kuulumiset ja syödään hitaasti kiirehtimättä. Lisäksi erilaiset leivät, keitot, munakkaat ja pastat olivat mieleeni. Kirjasta löytyy myös ohjeita muutamiin säilykkeisiin! Luulen, että syksyn ja talven suosikiksi meidän perheessä nousee persikka-pekoni-possupannu. Koska olen melkoinen herkkujen ystävä olisin toivonut, että kirja olisi tarjonnut hieman enemmän makeita reseptejä. Ensi viikolla mies pitää pienoista lomaa ja ajattelin leipoa kirjan ohjeella Sidneyn kakkua. Ilmojen taas hieman lämmitessä ja aikuisten kesken kokeiluun lähtee myös Coctailmehujäät. Kyseessä on niin hauska resepti, että jos kesäjuhlia ei ole muuten tiedossa, niin tämän reseptin takia ne kannattaa järjestää itse. Kirjasta lisää infoa löytyy täältä. Käy ihmeessä kurkkaamassa!

Kirjan tarjosi luettavaksi WSOY

torstai 16. lokakuuta 2014

MiruMaru eli Mira-Marie esittäytyy


Tuli tuossa mieleeni, että en ole vielä oikeastaan esittäytynyt. En tehnyt sitä koskaan Vuodatuksenkaan puolella. Osin varmasti ihan harkittu juttu ja osin taas ei.  Varmasti minusta jonkinlainen kuva piirtyy kaikkien blogi tekstieni kautta vuodesta 2009 tuolla Vuodatuksen puolella. Blogi taipaleeni on ollut valittuja paloja sieltä täältä. Mietinkin miksi olen pysynyt niin taka-alalla ja etäällä. Tuskin kukaan tulee ja puraisee, jos itsestään hieman kertoilee ja oman naamansa näyttää rohkeasti. Tulen nyt siis ulos blogikaapistani.

Olen siis 35- vuotias kotiäiti Etelä-Suomesta. Perheeseeni kuuluu pieni hieman yli 3- vuotias tyttö, aviomies ja äksy corgi. Asustelemme keltaisessa rintamamiestalossa. Olen ollut kotosalla tytön kanssa ja nyt odotan tammikuussa syntyvää perheemme kuopusta. Olen aina kirjoittanut. Nuorena päiväkirjaa ja runoja ja nyt vanhempana blogia. Valokuvaus on tullut mukaan harrastuksiin blogin myötä. Olisi ihana kehittyä hyväksi valokuvaajaksi, mutta siihen on vielä matkaa. Rakastan värejä, mutta se ei juuri näy pukeutumisessani. Kotini on huvikumpumainen keltaisine keittiön seinineen. Olohuoneessa roikkuu riipputuoli ja kalustus on melkoisen mummolaa. Koti on ehdottomasti minulle se tärkein paikka. Meillä on suuri piha, mutta en ole viherpeukalo (toivoisin, että olisin). Rakastan syksyä ja talvea. 

Tykkään näperrellä käsilläni kaikkea pientä. Minusta on kiva luoda ympärilleni jotakin hauskaa ja värikästä. Muita harrastuksia ovat kirjat ja elokuvat. Luen enimmäkseen elämänkertoja vanhoista Hollywoodin kulta-ajan tähdistä. Elokuvissa voisin käydä, vaikka joka viikonloppu. Tykkään myös kuunnella klassista elokuvamusiikkia.

Käyn aivan liian harvoin parturissa ja en osaa juuri meikata. Oma tyylini on melkoisen simppeli. Rakastan mustia vaatteita joita sitten maustan koruilla. Minussa asuu oikein pieni harakka joka pitää kaikesta kiiltävästä ja kimaltavasta. Nuorempana toiveammattejani olivat arkeologi, Neiti etsivä ja myöhemmin radiojuontaja. Minusta tuli kuitenkin isona nuoriso-ohjaaja ja olen valintaani tyytyväinen.

Haaveilen matkustamisesta ja olen ihan liian syvällinen ja pohdiskeleva. Oikea suber murehtia. Toivoisin, että osaisin elää enemmän hetkessä. Parasta minussa on sarkastinen huumorini ja ruskeat silmäni. Rakastan: merilasia, autiotaloja, kumisaappaita ja villasukkia, kynttilöitä, sadetta, tuulikelloja, majakoita, suklaata, sulkia, sipulikasveja ja tanssimista. Inhoan ydinvoimaa. Tärkeintä maailmassa on oma perhe.Tulevaisuudelta toivoisin rohkeutta voittaa oma ujouteni. Lapsilleni haluaisin antaa juuret ja siivet. Haluaisitko sinä kysyä minulta jotakin?

tiistai 14. lokakuuta 2014

Iso vihreä potkukurkku


Tänään on tullut vihdoin tartuttua haravaan. Koko piha on lehtien vallassa. Saatiin aikaiseksi todella iso lehtikasa, jossa oli kiva pomppia. En voi lakata ihastelemasta pienen tytön riemua ja ihmetystä suurista vaahteranlehdistä, etanoista jotka näyttävät sarvensa ja vau miten hieno sieni. Niin pelottomasti tuo pieni ihminen ottaa kaikki käteensä ja sanoo: "Voi katso äiti miten söpö". Ihana sammakko, ihana koppakuoriainen, ihana limainen sieni ja sitä rataa. Kaikki on niin ihmeellistä. Keppejä, kiviä ja lehtiä kerätään ja siirrellään paikasta toiseen tuntitolkulla. Etsitään aarretta ja kaivetaan isoa kuoppaa. Mahtavaa.

Toivoisin niin, että tuosta ihmetyksestä ja aivan loistavasta tavasta tarkastella maailmaa jäisi jotakin rippeitä näin aikuisiälle saakka. Välillä tuntuu, että vaikka kuinka ajattelee nauttivansa pienistä, niin sitä kuitenkin tarvitsee aika paljon sitä jotakin kiljahtaakseen riemusta. Väsyneenä ne hyvän olon piikit jäävät usein kokonaan saavuttamatta. Tavallaan ymmärtää, että ympärillä tapahtuu koko ajan jotakin pientä ja hyvää, mutta ei vain pysty nauttimaan mistään ja se on hemmetin surullista. Sitä pitää oikein riuhtaista itsensä irti sellaisesta ajattelusta. 

Lähemmäksi aarteiden etsintää ja riemua pääsee usein kirpparilla, kun törmää johonkin ihmeelliseen kapistukseen ja parempi vielä jos sen saa viedä kotiin melkein ilmaiseksi. Mietin tuossa juuri tänään, että repeisin täysin liitoksistani iloitsemaan, jos kirpparilla tulisi vastaan sellainen iso vihreä potkukurkku. Tietääkö kukaan mitä tarkoitan? Olisi aivan huippua saada sellainen omalle muksulle. Muistan kuinka olen itse mennyt sellaisella pitkin kokolattiamattoja syntymäkodissani. No tämä suuri aarre odottaa vielä löytämistään. Yllä kuvia joistakin vanhoista löydöistäni.

Toivon todella, että osaisin kirjoitella postauksia jotka ainakin välillä saisivat hymyn käväisemään lukijoiden kasvoilla. Yritän kirjoittaa parempaa blogia ja oikeista asioista. Toivon, että vaikka kirjoitankin nykyään yllättävän paljon väsymyksestä, että nähtävillä olisi myös se, että yritän aina nähdä elämässä kaikki värisävyt. En pyri olemaan tekopirteä, jos siltä ei oikeasti tunnu, mutta yritän aina pitää kiinni kaikesta hyvästä. Toisinaan värit kaikoavat hieman loitommalle, mutta eivät koskaan kokonaan katoa. Yritän olla täällä blogissani mahdollisimman aito.

Ja lopuksi piristeeksi kuva kurkusta! SuberHyber Ihana. Eikös?


Kuva: www.kantrilehti.fi 

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksyisiä lehtiä ja ujo tyttö poseeraa


Hienoa olla täällä uudessa osoitteessa. Tuntuu, että olisi ihan oikeasti pakannut muuttolaatikoita. Ja tavallaan se on ihan tottakin. Koko viikonlopun olen käynyt lävitse vanhoja postauksiani Vuodatuksen puolella ja valinnut mitä niistä haluaisin ottaa mukaani. Muuttaminen ei tuntunut ihan pikkuiselle jutulle. Uusi osoite tyhjällä pohjalla hieman kauhistutti. Vanhat postaukseni saavat minut tuntemaan oloni täällä hieman kotoisammaksi. Vähän sama homma, kun oikeassa muutossa kaivaa muuttolaatikosta vanhan rakkaan kahvikupin ja istuu jakkaralle juomaan kupillisen uudessa kodissa. Heti tuntuu paremmalle. Tervetuloa siis uudet ja vanhat lukijat. Millaista blogia sinä haluaisit jatkossa lukea? Saatan tässä vielä tehdä joitakin kooste postauksia vanhoista jutuista. Otan vastaan toivomuksia mielelläni. Jäikö mielestäsi joku kiva postaus pois muuttolaatikosta?

Ujo tyttö uskaltutui tänään pihalla kuvattavaksi. Voi sentään, kun oli vaikeaa ja hankalaa seistä kameran edessä. Otan kuvia itse paljon, mutta en osaa olla kuvattavana. Jännitän ihan hirmuisesti. Pikkuinen välähdys mammatyylistäni. Haastan nyt itseäni tässä suhteessa ja kuvia on luvassa vielä lisää, kun flunssa hellittää.

Takki Lindex
Kaulahuivi Pieces
Pitkä neule Only
Hame Even&Odd
Legginsit Fransa

PS: Vanha kotini löytyy osoitteesta www.mirumaru.vuodatus.net, jos joku uusi seurailija haluaa käydä sitä kurkkaamassa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Syksy etenee ja tulossa kaikkea kivaa


Mauno ja minä. Taustana syksyinen Helsinki. Yksi suosikki kuvistani. Love it. Kerrankin olen kameran edessä enkä aina sen takana.

Takana viikonlopun miniloma. Tuossa mietiskelin, että pienoinen alakulo seuraa noista breikeistä. Toisaalta, kun on poissa kotoa niin kaipaa tänne takaisin ja on tyttöä hirmuinen ikävä ja puhutaankin vain tytöstä ja mitä mahtaa puuhata. Kotiintulo tuntuu helpotukselle ja sitä aikaistetaan sovitusta muutamalla tunnilla. Seuraavana päivä arki tuntuu entistä painavammalle ja suree sitä, että nyt en pääse mihinkään todella pitkään aikaan. Ristiriitaista tosiaan. Luulen, että ajatukset ovat melkoisen tuttuja monelle äidille. Ja pienoinen suru myös siitä, että la onnistuin näyttämään hetken omalle itselleni uusissa vaatteissa ja kammatussa tukassani. Olin jopa ehtinyt meikata hentoisesti. Hyvästi taas se ihminen ja ties kuinka pitkäksi aikaa ja tervetuloa takaisin sinä väsähtänyt kotiäiti takkuisine hiuksinesi.

Sunnuntaina minulla oli tarkoitus ottaa muutama asukokonaisuus kuva tänne blogiin, mutta olin niin hyydyksissä reissusta. Lupaan ja vannon, että ensi sunnuntaina homma toteutuu!! Kampaan hiukseni ja laitan ohuelti meikkivoidetta ja huulikiiltoa ja sonnustaudun kivoihin vaatteisiin ja tadaa MiruMaru on näyttäytynyt. Äitiyspakkaus saapui pe ja siitäkin ajattelin teille kirjoitella ja nostaa sieltä omat suosikkini. Pakkaus itsessään on niin tuttu monelle, että siitä en ihan perinteistä postausta teille tee. Tulevana viikonloppuna haetaan pieni vaatekaappi vauvanvaatteille ja matkan varrelle osuu myös junamuseo. Meillä ei siis ilmiesesti kasvateta tyttölasta, vaan lasta yleensä ja tehdään sitä mikä kiinnostaa. Meillä rakennetaan nyt junaratoja. Olen itse ollut melkoinen poikatyttö lapsena ja minusta on enemmän kuin luonnollista, että tytössä tuntuu olevan tätä samaa. 

Lähiaikoina on tulossa pienoista leivontaa ja tutustumista Vera Jordanovan uuteen kirjaan. Makusteluja ja fiiliksiä siis siitä myös. Tästä tulikin nyt tämmöinen mitä kaikkea on luvassa postaus. Syksy etenee hurjaa vauhtia ja sen myötä myös MiruMarussa on luvassa muutoksia. Tiedottelen niistä vielä ihan omalla postauksella. Paljon on tehty työtä ja pakerrettu, että MiruMaru nousisi siivilleen ja nyt se näyttää tapahtuvan. Tsemppiä kaikille teidän omiin projekteihin ovat ne sitten suuria tai pieniä!!

Gone Girl


Kuva: txtmovieclub.com

Ohjaus: Davis Finchenn
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Tyler Berry, Carrie Coon

Olen hyvien trillereiden vannoutunut ystävä. Hyvin rakennettu tarina ja uskottavat henkilöhahmot yhdistettynä loppuun asti koukuttavaat pakettiin on mainio yhdistelmä. Hyviä trillereitä on vähän. Maailmasta löytyy sen sijaan paljon hyvin alkavia trillereitä, jotka sitten lässähtävät liian helppoon loppuratkaisun paketointiin tai kompastuvat jännitteen purkautumiseen alkumetreillä. 3. lokakuuta ensi-iltansa saanut Gone Girl on virkistävä tapaus monessa mielessä. Mieleni on ilmeisesti kouliintunut katsottujen elokuvien ja luettujen kirjojen mukaan sellaiseksi, että pystyn ennakoimaan melko tarkasti loppuratkaisuja, mutta eilen koin pitkästä aikaa ainakin yhden arvaamattoman käänteen.

Elokuvaa on kehuttu vuolaasti ja se on niittänyt hyviä arvosteluja, eikä mielestäni yhtään turhaan. Elokuva perustuu Gillian Flynnin romaaniin ja hän on myös elokuvan käsikirjoittaja. Nick Dunne ja hänen vaimonsa Amy elävät ulkoisesti melkoisen täydellisen tuntuista elämää kunnes Amy eräänä päivänä katoaa. Etsintöjen ja tutkimusten edetessä myös Amyn aviomies joutuu epäiltyjen listalle ja median takaa-ajamaksi. Tarinaa kuljetetaan osittain Amyn päiväkirjamerkintöjen kautta. Välillä nähdään välähdyksiä parin alkutaipaleilta ja sitten taas palataan tutkimusten ja etsintöjen pariin. Henkilöhahmot ovat monikerroksisia ja katsojan mieltä kalvaa epäilys eri hahmojen motiivien suhteen. Mutta onko kukaan vain hyvä tai paha? Elokuva kuvaa hyvin sitä tosiseikkaa, että näemme aina vain palasia ja ulkopintaa toisten ihmisten elämästä. Lähes jokainen avioliitto kätkee sisäänsä tavalla tai toisella salaisuuksia, valtataisteluja ja kätkettyjä pelkoja. Lisäksi elokuvassa tarkastellaan media osuutta julkisen mielipiteen muokkaajana. Median valta on pelottavaa. Kenelle loppu peleissä on väliä, sillä onko ihminen oikeasti syyllinen vain syytön? Ajaako kuuman uutisen perässä juokseminen totuuden ohi? Spekulaatio vailla todellista tutkivaa journalismia on vaarallista. Uutinen ei ole asian totuus, vaan sen saamat eri sävyt.

Itse kiinnitin huomiota Rosamund Piken elokuvan alkupuolen roolityöhön, joka oli mielestäni melkoisen mekaanista suorittamista ja pääparin kemiat eivät mielestäni aidosti toimineet ainakaan aluksi. Rosamund Pike paransi kuitenkin roolisuoritustaan tasaisesti elokuvan kuluessa ja lopulta suoriutui ihan kiitettävästi. Neil Patrick Harris Amyn ex- poikaystävänä sen sijaan oli melkoisen epäonnistunut roolivalinta. Itselleni uusi tuttavuus Tyler Perry Nick Dunnen asianajajana oli taas mielestäni mainio valinta. Ben Affleck taas on Ben Affleck joka elokuvassa. Mietin riittääkö Argo ja Gone Girl nostamaan hänet uudestaan vakavasti otettavien näyttelijöiden listalle monen epäonnisen roolivalinnan jälkeen. Itse toivon, että Ben Affleck on viimein oppinut läksynsä ja haluaa jatkossakin tehdä uskottavaa uraa ja meille katsojille hyviä elokuvia.


Kuva: hoyts.com.au

Elokuvan tarjosi SF Film Finland

Pohdintaa väsymyksestä ja muusta raskauteen liittyvästä


Joku on sanonut, että väsymys kuuluu alkuraskauteen, mutta minulla se on ollut ihan pysyvä olotila. Toki se, että olen viikolla yksin tytön kanssa iltaseitsemään tai myöhempään voipi olla jokin syy yleiselle hyytymiselle. En kuitenkaan oikein osaa ottaa asiaa niin, että kotona olisi rankkaa tai, että pienen ihmisen perässä juokseminen olisi se joka minua väsyttää. Kotiäitiys on mielestäni mukavaa hommaa josta nautin. Noh, toki se on joskus haasteellista ja raskaus ja tytön uhmis yhteenlaskettuna varmasti tuntuut toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Lisäksi kuljettelen piuhan päässä äkäistä corgia. Siinä se on talon herra joka eniten taitaa perheen äitiä määräillä oikuillaan. Joku viisas on sanonut, että koiranomistajan väsymys heijastuu suoraan suhteessa perheen koiraan. Allekirjoitan. Yleinen neuvo on myös, että väsymykseen auttaa ulkoilu ja reippailu, vaikka perheen koiran kanssa. Pah. Ei jaksa. Perus lenkitys. Mauno on myös melkoinen vinkuja, ulvoja, huokailija joka ilmaisee yleistyytymättömyyttään yhtä selvästi, kuin ihminen ja se ärsyttää välillä suunnattomasti.

Ennen kuuluin ehdottomasti siihen joukkoon joka tuhahteli, kun lapsiperhe ilmoitti luopuvansa koirasta. Nyt ymmärrän paremmin. Uuden vauvan syntymän myötä meilläkin taas elämä rytmeineen muuttuu ja koiruudenkin pitää sopeutua taas uuteen tilanteeseen. Mauno ei ole suuri lapsien fani. Voisi jopa sanoa, että lapset ärsyttävät Maunoa. Nähtäväksi jää mikä tämä meidän perheen kuvio tulee olemaan tulevaisuudessa. Perheen parasta ja myös koiran parasta ajatellen. Olen punnertanut kolmisen vuotta tämän asian kanssa ja nyt tuntuu, että ne viimeiset hetket ovat käsillä. Tähän sattaa vaikuttaa myös se, naapurin koiran puraisu jonka jäljet ovat ikuistettu jalkoihini. En sen jälkeen ole osannut suhtautua koiriin samalla tavalla, kuin ennen.

Reipastumisen yrityksiä on ollut lukuisia. Minulla olisi kamala tarve järjestää tavarat uudelleen talon joka nurkassa ja olenkin muutaman kaapin siivonnut. Olen kasannut huutopaketin ja laittanut sen myyntiin, ottanut yhteyttä divariin päästäkseni eroon Aku Ankan vuosikerroista, tehnyt suunnitelman huonejaosta vauvan saavuttua ja selaillut Ikean kuvastoa ja tehnyt hankintalistoja. Pesänrakennusviettiä? Olen tuskaillut kolmisen vuotta sitä, että minä niin tehokas ja aikaansaava ihminen en ehdi tehdä enää mitään. Se on ollut suurempia ongelmia noin henkilökohtaisesti. Välillä minusta tuntuu, että haluaisin seinälle sellaisen ison valokyltin, jossa lukisi mitä kaikkea olen päivän aika tehnyt, jotta tulisi sellainen fiilis, että jotakin olen todella tehnyt. Valokyltissä lukisi joka päivä samat asiat: aamupalan tekeminen, koiran syöttäminen, astianpesukoneen purku ja täyttäminen, sänkyjen peittäminen, pesukoneen täyttäminen ja purkaminen, lattioiden siivoaminen, lelujen lajitteleminen, koiran ja tytön ulkoilutus, ruoan valmistaminen,  koiran syöttäminen, piirtely/maalaus, palapelin väsääminen ja leikkiminen lattialla hankalassa asennossa, tytön nukuttaminen...ja blogin vääntäminen jossakin välissä, kun tyttö katsoo Pikku Kakkosta tai on kylvyssä.

Odottelen postipaketteja kotiin saapuvaksi, että pääsen käymään läpi mitkä hankinnoista ovat sopivan kokoisia. Viikonloppuna olisi tarkoitus ottaa muutama kuva asukokonaisuuksista tänne blogiin. Olemme menossa vihdoinkin viikonloppuna minilomalle läheiseen kaupunkiin ja elokuviin. Kyseessä on varmasti viimeinen kerta, kun ennen vaavin syntymää pääsemme miehen kanssa mihinkään kahdestaan. Toisinaan on niin riipaisevaa kuinka ikävä voi toista olla.

Taas pitkä raapustus. Sorry.

PS: Vanha kuva uusilla mausteilla. Tuli taas jostakin mieleen syksyinen Helsinki.

Blogi kasvaa kirjoittajansa mukana


Tänään tulin ajatelleeksi, että voi sentään minä vuonna 2009. Silloin siis aloitin MiruMaru blogin kirjoittamisen. Lähtökohdat elämällä oli kovin toiset, kun nykyään. Olin melkoisen tuore pääkaupunkilainen, joka asusti ensimmäistä omaa kotiaan ja sisusteli sitä innolla miehensä kanssa nenä sisustuslehdessä kiinni. Perhe kasvoi parilla koiruudella ja vietettiin vapaa-aikaa Koirasaaressa ja koirapuistoissa. Oli jotenkin kiire saada paljon ja kaikkea. Vanha auto vaihtui uuteen ja kotiin raahattiin design- valaisimia, sekä tehtiin reissuja ulkomaille. Saatiin molemmat siinä vaiheessa tehdä töitä johon olimme koulutuksen saaneet ja itse olin todella unelmatyössä jota kaipaan vieläkin. Oli aikaa kierrellä viikonloppuisin kirpputoreja ja varhaiset postauksenikin taisi käsitellä juuri niitä löytöjä. Ja kuitenkin ajattelen, että mitä minä mistään tiesin? Toisaalta pitäisi varmasti tarkastella mennyttä itseään kaikella hellyydellä ja lempeydellä.

Miten blogi sitten on muuttunut? Vai pitäisikö sanoa miten minä sitten olen muuttunut noista ajoista? Luulen ainakin, että yritän löytää nykyisin jotakin syvyyttä näihin postauksiin. Toisaalta olen aina ollut kamalan yksityinen ja arka ihminen paljastamaan mitään omasta maailmastani ja blogin pitäminen on ollut hyvää harjoitusta. Olen varmasti tarkasti rajannut mistä kirjoitan ja mistä en. Mitä kuvissa näytän ja mitä en. Trendi on, että kaikki pitäisi paljastaa ja en varmasti jatkossakaan kuulu tähän joukkoon. Blogin kategoroiminen on myös tuntunut melkoisen haastavalle. Tuntuu olevan vaatimus myös siihen, että blogin pitäisi olla jotakin tiettyä ja olenkin miettinyt mitä MiruMaru on nyt tänä päivänä. Sujahtaako blogi lifestyle/mammablogiksi? Elän aika omassa rytmissä "lasteni" kanssa enkä seuraa liikaa sitä mitä ympärillä tapahtuu. Lifestyle kuulostaa siltä, että pitäisi ratsastaa trendien perässä..noh tarkka suomennos on varmasti elämäntyyli ja meillä se on verkkainen ja hiljainen. Olemme lapsiperhe ja odotan perheemme kuopusta, mutta en tänne päivitä raskauttani viikko viikolta, vaan se kulkee mukana siinä missä jokin muu teema. Olen äiti, mutta olen myös muuta. Tunnustan, että olen ajatellut tässä postauksia tehdessäni, että joku lukija ehkä nyt tuskastuu äitiys/odotus höpinöistä, jos on seurannut blogia alusta asti ja ollut kiinnostunut erilaisista jutuista. Blogi kulkee kuitenkin minun matkassani ja kertoo minun elämästäni sellaisena, kun sitä kulloinkin elän.

Bloggaamisesta on ollut niin hirveästi juttua joka puolella. On puhuttu paljon kiusaamisesta ja siitä miten keskustelupalstat täyttyvät kommenteista, kun suurten blogien pitäjiä arvostellaan. Uusia blogiportaaleja syntyy ja blogien ympärille on kehittynyt kattava mainosbisnes. Puhutaan myös verotuksesta koskien bloggaajien saamia tuotelahjoja tai rahallista korvausta. Pitkään yhteistyökuviot ja palkan saaminen on ollut vain tiettyjen isojen blogien pitäjien etuoikeus. Monet kysyvät ovatko yhteistyöblogit arvokkaampia tai parempia kuin sellaiset blogit joiden lukijavoluumit eivät riitä moiseen puuhaan. Monesti vastaus on varmasti, että eivät ole. Itse olen suhtautunut asiaan niin, että jos jokin juttu tuo minulle itselle iloa ja innostusta tähän touhuun niin se tuskin on pahasta. Bloggarin täytyy vain itse muistaa miksi alunperin alkoi blogata. Mitä olette mieltä? 

Paljon myös puhutaan minkä kokoisia kuvien tulisi blogissa olla ja kuvienkäsittely alkaa olla ihan pakollista touhua. Toiset kommentoivat, että eivät jaksa lukea pitkiä raapustuksia vaan haluavat mielellään vierailla kuva painotteisissa blogeissa. Noh tämä postaus on kaikkea muuta. Pilkkusääntöjen unohtaminen ja yhdyssanavirheiden tekeminen on syntiä somessa. Noh, noh. Ei se elämä siihen lopu. Muiden blogeja lukiessani kiinnitän enemmän huomiota siihen kiinnostaako aihe minua vai ei.

Bola-koru



Sain eilen postista haettua paketin, joka sisälsi Bola-korun (sekä vähemmän hohdokkaan raskausajan tukivyön ja masutuubin). Itselle tämä juttu on uusi. En tiennyt esikoista odottaessani koko korusta mitään. Muutamassa blogissa törmäsin tästä korusta kirjoitettuihin postauksiin ja siitä se ajatus sitten lähti. Pakko oli saada oma. En ole pitkään aikaan hankkinut mitään itselleni, joten siksikin oli kiva laittaa tilaus menemään. Olenhan minä nyt jotakin kivaa ansainnut, kun olen puurtanut läpi alkuraskauden vaivat. Eikös juu. Hemmottelun pitäisi olla lakisääteistä. Ja jos kukaan ei hemmottele sinua, niin hemmottele itse itseäsi! 

Parisen viikkoa sitten tein jotakin todella poikkeuksellista ja istahdin kahvilan pöytään Kirkonkylällä. Olin tulossa labrasta ja menossa vielä neuvolaan ja välissä oli pieni tauko. Kipaisin kaupasta hakemassa uuden sisustuslehden ja lueskelin sitä sitten kahvilan pöydässä ja join kupin kahvia ihan rauhassa. Pieni juttu, mutta kotiäidille se tuntui niin luksukselta. Haaveilen aina vain siitä omasta kapselikeittimestä. Toivoisin voivani omassa keittiössä leikkiä olevani kahvilassa. Kaupungissa asuessani oli usein tapana istua kahviloissa ja ostaa kotiin erilaisia leivoksia ja töissä ollessa syödä lounasta ulkona. Täällä maalla kaikki tuollaiset tavat on karisseet pois.


Olen todennut aivan rehellisesti itselleni, että minulla on tullut täydellinen väsyminen tähän rintamamiestalossa asumiseen. Jos joku jossakin tarjoisi minulle mahdollisuuden päästä täältä maalta pois nyt ja heti niin tarttuisin siihen. Remontit ei jaksa innostaa juuri nyt yhtään ja syksykin tietää valtavan määrän pihatöitä. Omenapuutkin tuntuvat ihan vinoilevan minulle ja tuottavat satoa ihan liikaa. Puolet pihasta on omenien vallassa ja en todellakaan halua nyt ruveta hilloa tekemään. Epätoivo iskee. Tällä hetkellä kaipaisin suuresti sellaista ihanan pientä rivitalon pihaa. Pieni piha olisi siinä mielessä kiva, että se mahdollistaisi tytön kanssa pienoisen puuhailun, mutta ei tarvitsisi raataa itseään tainnoksiin. Maunokin pääsisi makaamaan ruohikolle muun perheen viereen eikä tarvitsisi olla yksin aitauksessa. Helpotus olisi myös, jos tyttö pysyisi omassa aidatussa pihassa. Pihan tulisi olla vain niin suuri, että sinne voisi siirtää leikkimökin. Haaveilen myös yhdestä lisähuoneesta vauvalle, jotta olisi sitten helpompi järjestää kaikille nukkumisrauha vauvan synnyttyä. Kokemuksesta, kun tietää miten väsynyt aluksi voi olla ja kaikki uni tulee tarpeeseen. Toivoisinkin, että joku haukkuisi nyt minulle kommenteissa pystyyn rivarissa asumisen, niin minun ei tarvitsisi pitää kiinni siitä ajatuksesta, että se ratkaisisi kaikki minun pulmani. Raskauteen kuuluva pesän rakennus vimma tuntuu saaneen minun päässäni ihan ihme vinoutuman (vali, vali, vali ja ihan kaikesta mahdollisesta).

Helsinki on my mind...


Oi sentään. Korkeasaaren reissun jälkeen olen potenut melkoista Helsinki ikävää. Varmasti moni muisto on kultautunut tässä vuosien varrella, mutta osa on vielä ihan aitoja. Eniten kaipaan merituulta. Ihanan viilentävän puhurin pyyhkäistessä ohi on vaikea olla ahdistunut. Kesät tuntuivat sujuvan siellä jotenkin vaivattomammin, kuin täällä maalla. On toki totta, että omakotitalo pihoineen teettää enemmän töitä, mutta tarkoitan vielä jotakin muuta. Hyvillä keleillä meillä oli aina tapana töiden jälkeen suunnata Alepaan ostamaan hassuja eväitä ja istua puistossa aina siihen asti kunnes aurinko meni menojaan. Kotosalla näkee pihassa vain hampsuttavat rikkaruohot ja remontin jäljet. Noh eihän se tietysti ole ihan niin yksinkertaista. Toisinaan on vain kiva tehdä siitä mielessään simppeliä tyyliin: maalla on työleiri ja kaupungissa vapaus. Kiistaton totuus on kuitenkin se, että olimme enemmän yhdessä perheenä Helsingissä. Ja eikös se juuri ole sitä tärkeintä?

Elämä heittelee. Olisi hienoa, jos voisi aina tehdä jokaisen päätöksen harkiten ja ratkaisujen kauaskantoiset seuraukset huomioiden. Me emme vain näe kovin kauas ja kenties niin on toisinaan hyväkin. Moni hieno asia jäisi varmasti elämänketjusta pois, jos laskisimme kaiken varman päälle. Siltikin on myönnettävä, että meitä ihmisiä on paria eri typpiä: huolettomia, suunnitelmallisia, varmoja ja haparoivia. Itse taidan lukeutua tuohon viimeiseen lokeroon. Aina pitää lyödä päätä seinään ja tehdä ensin kaikki väärät ratkaisut ja sitten polvet ruvella todeta, että nyt mä tiedän mitä mä haluan ja se ei ole tätä mitä nyt on. Kuten jo sanoin: yksinkertaistan nyt ihan rutosti. Asioihin on yleensä liitoksissa niin monta kerrosta ja ihmistä.

Tasoituksen vuoksi on nyt kirjattava tähän mistä pidän maalla asumisessa: oman pihan pöyhiminen, koiruuksilla enemmän tilaa ja ulkoaitaus, oma talo, sukulaiset, metsäretket ja veneily. Perään täytyy todeta, että nykyinen oman energian puute syö iloa tuosta pihan laittamisesta eli pihalla ei siis tapahdu mitään. Olen saanut lahjaksi loistavan Viherpiha- lehden, joka on täynnä inspiroivia kuvia. Selailen jokaisen numeron tarkkaan ja sitten masennun täysin, kun katson ulos ikkunasta. Oma piha ei oikein nyt ole siinä kuosissa, kun lehden pihat ja en jaksa tehdä mitään asialle. Pah.

Voi nyt syyttää tästä syvällisestä postauksesta hormooneja (joiden piikkiin menee vielä paljon tulevina kuukausina). Hahaa.

Mökkeilyä ja Polaroid tunnelmia





Vihdoinkin viime viikon lopulla meidän porukka pakattiin autoon tavaroineen ja suuntana oli Keski-Suomi ja kauniit järvimaisemat. Suberhelteiden jälkeen oli mahtavaa pulahtaa viileään veteen uiskentelemaan. Sää suosi ja sadetta ei paljon näkynyt. Täytynee kyllä myöntää, että mökkeily toimeliaan tytön kanssa on pienoisesti erilaista, kun joskus silloin miehen kanssa omin päin. Kaukainen muisto vain enää jäljellä niistä laiskoista päivistä. Elämä on nyt tyystin erilaista. Itse olen ottanut tämän uuden elämänvaiheen kyllä ihan ilolla vastaan. Olemme mieheni kanssa löytäneet yhteisen huumorin kiristävissä tilanteissa ja elämä on alkanut näyttäytyä ihan eri valossa. Oma asenne ratkaisee niin paljon. Uhmaikäisen kanssa parasta on nauraa silloin, kun hommat menevät ihan överiksi ja koirakin räksyttää jaloissa. Ajatellessa, että tähän vielä kohta vauva syntyy joukkoa täydentämään omalla huudolla niin terve reaktio on vain nauraa. Kiristely ei auta mitään. Lähes jokaisessa tilanteessa on omat koomiset piirteensä, josta saa revittyä vähintään sarkastista huumoria. Jopas eksyin aiheesta.

Mökkeily oli siis varsin mukavaa ja erilaista taas pitkän tauon jälkeen. Parasta oli se, että kotoinen arki katkesi ja päästiin kaikki talosta muualle aloittamaan isännän loma. Tyttö intoutui kalastuksesta ja jaksoi ihmeen kauan töllöttää kohon liikkeitä vedessä. Toki mukana oli kassillinen puuhaa tarrakirjasta muovailuvahaan! Ruoka oli mahtista ja sehän on tärkeintä mökkeillessä. Mökille oli ilmestyneet aurinkopaneelit ja ihan telkkariakin sai töllötellä (ihmeellistä). Täytyy kyllä sanoa miten upeaa on, kun suvussa on siisti ja kauniilla paikalla oleva mökki, jossa saa käydä lomailemassa. Ei tarvitse miettiä kunnossapito/remontti hommia, vaan lomailla vailla huolen häivää ja vain siistiä jälkensä lomailun päätyttyä. Kiitos siis mökin lainaamisesta!

Tyttö ei suostunut mökillä saunaan lähtemään, vaikka kuinka yritettiin ja jaettiin sitten isännän kanssa saunavuorot toisillemme ja sekös olikin luksusta: ihan yksin saunassa ja uimassa. Ei sitä ihminen paljon tarvitse tunteakseen sisäistä rauhaa. Suomalainen mökkimaisema järvineen, luonnon äänet ja puukiukaan tuoksu ja tiukat löylyt tuntuvat lähes meditaatiolle ja sielun puhdistukselle (en kyllä harrasta kumpaakaan, mutta luulen, että ovat olotilana verrattavissa). 

Täytyy kyllä myöntää, että kotona vietetyt vuodet ovat saaneet minut iloitsemaan enemmän kaikesta pienestä. Joskus tuntuu, että sitä on virittynyt ihan eri taajuudelle ja varmasti onkin. Vaikka toisinaan kaipaankin töihin ja sitä "muhkeampaa" tilipussia, joka mahdollisti kodin sisustamisen ja eksoottiset lomamatkat niin elämä on ihan kivaa näinkin. En koe jääväni mistään paitsi. Mieheni sanoo joskus niin lohdullisesti, että: "Kyllä me vielä ehditään", kun minulle iskee toisinaan kamala maailman kaipuu. En ole antanut itseni myöskään unohtaa sitä seikkaa, että valintani on etuoikeus johon kaikilla ei ole mahdollisuutta, vaikka olisi halukkuutta. Ja on myös muistettava se puoli asiaa, että kotiäitiyttä täytyy arvostaa myös itse ja jos niin ei tee joutuu helposti tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että ei ole tarpeeksi tuottelias ja tehokas yhteiskunnan osa. Paineilta ja puheilta ei voi välttyä. Jokainen valitsee oman tiensä. Oma kuopuksen odotus on edennyt puoliväliin ja vauva arki odottaa kulman takana ja on selvää, että edessä on kotiäitiyttä vielä ainakin parisen vuotta. Yritän elää hetkessä ja keskittyä perheeseen, odotukseen ja hyviin valintoihin omassa elämässä. Tasapainoa tunnun hakevan kaikilla sektoreilla. Luulen, että käynnissä on jokin sisäisen kasvun vaihe. Noh, se on pelkästään hyvä sillä meinasin jo jämähtäneeni aivan totaalisesti uomiini. Hyvästä on hyvä pitää kiinni ja iloita pienistä.

Toven matkassa

Olen jo tainnut moneen otteeseen mainita lukevani Toven elämänkertaa. Muumit avautuvat aivan eri tavalla, kun ottaa aikaa ja tutustuu naiseen, joka on ne luonut. Muumit ovat syntyneet sota-aikana, jolloin varmasti useammat ihmiset etsivät mielessään pakopaikkaa vallitsevalta tilanteelta ja sen tuomilta uhkakuvilta. Muumipeikko ja pyrstötähti kuvaa monella tapaa maailman loppumista ja heijastelee atomipommien pudottamisen laukaisemaa pelkoa totaalisesta maailman tuhosta. Nuo valkoiset pullakat isoine kuonoineen yrittävät suojautua luonnonkatastrofin keskellä luolaan varaten sinne mukaansa kaiken tarpeellisen. Synkkä Piisamirotta ennustelee synkkiä ennustuksia ja saa jopa lempeän Muumimamman hermostumaan. Pulmia tuottaa myös kylpyammeesta luopuminen sillä Niiskun laskelmien mukaan se on liian suuri luolaan vietäväksi. Välissä kuivatellaan pyykkinarulla myös Hemulin postimerkki kokoelmaa.

Muumit ovat antaneet paljon jo monelle sukupolvelle ja loppua ei näy. Aina uudet lukijat löytävät noiden pehmoisten hahmojen luokse. Tovella itsellään oli Muumeihin viha/rakkaus-suhde. Toisaalta ne olivat tarjonneet hänelle toisenlaisen todellisuuden sodan sumentamien vuosien aikana, mutta niiden mukanaan tuoma suosio vei paljon huomiota pois Toven muulta taiteelta. Tove itse piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina. Hän oli saanut laadukkaan ja klassisen koulutuksen ammattiin, jota harjoitti läpi koko elämänsä. Luulen, että kompastiskiveksi muodostui hänen monilahjakkuutensa. Varmasti hän olisi tunnettu taidemaalarina, jos hän olisi keskittynyt pelkästään maalaustaiteeseen. Hänen lahjakkuutensa kuitenkin vei häntä moniin eri suuntiin: kuvittajaksi erilaisiin julkaisuihin myös poliittisiin, sarjakuvapiirtäjäksi, teatteriin Muumi tarinoiden siirtyessä näyttämölle, kirjojen kirjoittajaksi ja taidemaalariksi sekä suurten monumentaali teosten tekijäksi. Kovin moni ei pysty tekemään niin monipuolista uraa kuten Tove.

Yksityiselämässään Tove painiskeli ajoittain masennuksen kanssa. Hän matkusteli laajasti niin yksin kuin äitinsä Hamin ja Vivica Bandlerin kanssa sekä myöhemmin Tuulikki Pietilän kanssa. Lapsuutensa hän vietti saaristossa ja Helsingin Lallukassa taiteilijatalossa, jossa hänen lahjakkaat vanhempansa uurastivat. Rakas paikka oli myös Ruotsi, josta Toven Ham äiti oli kotoisin. Perhesiteet säilyivät kiinteinä sisaruksiin ja vanhempiin Toven aikuistuttuakin. Sama tiiviys ja lämpö on nähtävillä myös Muumipeikon perheessä. Isäänsä Tove ihaili ja kunnioitti taiteilijana ja kaipasi tämän hyväksyntää ja huomiota vielä pitkälle aikuisuuteen asti. Äiti Ham on Muumimamman esikuva. Kaikki tuo lämpö ja välittäminen jota tuo lempeä hahmo viestittää on peräisin Toven äidiltä. Ham itse oli myös taitava kuvittaja ja huolehti omalta osaltaan perheen elättämisestä.

Tove oli aikaansa nähden varsin moderni nainen. Luultavasti moneen hänen valintaansa on vaikuttanut myös sodan keskellä eläminen. Sota-aikoina ihmiset tuntuvat elävän ahnaammin, kun huomisesta ei tiedä, se mitä haluaa on otettava tänään. Tovella oli elämänsä aikana monia merkityksellisiä suhteita vahvojen taiteilija persoonien kanssa, joista jokainen varmasti vaikuttivat kasvavan taiteilijan mielipiteisiin ja tietoisiin valintoihin siitä mihin suuntaan uraa tulisi viedä ja keskittää. Ajoittain Tove haaveili perinteisemmästä elämästä aviomiehineen ja lapsineen ja tämä oli lähellä toteutua Atos Wirtasen kanssa. Elämä vei kuitenkin toisaalle ja tämä ajatus jäi. Myös itse taide koki sodan aikana ja sitä seuranneiden vuosien aikana suuria muutoksia. Kokonaisia uusia taidesuuntia kehitettiin. Perinteiset taiteilijat joutuivat koetukselle sen suhteen seuraisivatko aikaansa vai tekisivätkö sitä minkä olivat vuosien saatossa omaksuneet ja jossa olivat kehittyneet huippuunsa. Uuden suunnan omaksuminen oli sama kuin tyhjästä aloittaminen. Kuinka pelottavalta se monesta taiteilijasta on mahtanut tuntua. Tove uusiutui, mutta omilla ehdoillaan ja teki taidetta taiteen vuoksi.

Tovea on kiittäminen monesta asiasta. Hän oli osaltaan nostamassa kansallista itsetuntoamme sodan jälkeisinä vuosina, kun maamme osaksi oli langennut raskaat sotakorvaukset. Hän on tuonut hahmoillaan ja tarinoillaan iloa ja toivoa monen lapsen ja aikuisen elämään. On mahdotonta laskea kuinka monen sydäntä hänen tarinansa ovat liikuttaneet. Tarinat ja hahmot ovat myös kestäneet aikaa. Ne ovat yhtä tuoreita ja ajankohtaisia nyt, kun hetkenä jolloin ne luotiin. Maailma on muuttunut, mutta samalla pysynyt samana. Arka tarvitsee yhä vierelleen toisen vielä aremman kasvaakseen rohkeuteen.Toven tarinoiden hienous on siinä, että ne tarjoavat meille kaikille jotakin. Tämä ei ole ollut vielä selkeä ajatus ja päämäärä sadun maailmassa aikana jolloin Muumit luotiin. Tätä kerroksellisuutta jopa paheksuttiin aluksi, koska katsottiin, että tarinoilla ei pitäisi olla toista ulottuvuutta. Lapsi ja aikuinen lukija ei voi olla liikuttumatta noista hienoista tarinoista, joissa kuten elämässä muutenkin valon rinnalla kulkee piemeys ja kaikille on paikkansa. Jokainen löytää itsensä jostakin Muumilaakson hahmosta.

"...ja Nyytille hän sylin avasi ja kuiskasi: unohda jo mennyt kamaluus on edessämme kaikki ihanuus: on meri jota nähnyt en mä milloinkaan, on kauniit näkinkengät joita poimitaan..."
Kuka lohduttaisi Nyytiä

"... Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa, Nuuskamuikkunen sanoi äkkiä. Sen minä tiedän. Kun Muumipeikko heräsi talviunesta, hän alkoi kaivata sinua. Eikö ole hauskaa, kun on joku, joka kaipaa ja odottaa joka hetki? Minä tulen milloin minulle sopii, puuskahti Nuuskamuikkunen kiivaasti. Ehkä en tule ollenkaan. Ehkä menen aivan toiselle suunnalle..."

Suosittelen luettavaksi Tuula Karjalaisen Tove Jansson- Tee työtä ja rakasta

Kylmiä herkkuja ja blogipohdintaa



Sadetta ja kylmää odotetaan Juhannukseksi. Arvomme vielä mökille lähtöä. Mukavuutta arvostaa vieläkin enemmän, kun perheessä on pieni lapsi. Varmasti niitä lämpöisiä viikonloppuja on vielä monta jonossa tälle kesälle. Onhan näitä kuumia viikkoja jo tässä ollutkin ja silloin on kyllä maistunut kaikki oloa viilentävä. Mansikoita odotellaan jo malttamattomana. Pakasteesta loppuvat marjat ihan näinä päivinä.
Viikonloppuna on leikkimökki edistynyt suuren harppauksen. Runko on pystyssä ja seinäverhousta on ladottu paikoilleen. Pressu peittää koko komeuden. Valmiin mökin koko on sellainen, että äitikin mahtuu sinne vaivatta sisään kasvavan masunsa kanssa. Varmasti pidetään pienet kemut mökin valmistumisen kunniaksi.

Paljon olen miettinyt tätä postailua ja blogin pitämistä. Olen ajatellut kieltää itseltäni postauksissa seuraavat sanat: Love it, Hih ja ihanaa. Varmasti noita ärsyttäviä sanoja on vieläkin enemmän, mutta tuosta on hyvä alkaa. Olen halunnut pitää blogini iloisena ja aurinkoisena paikkana. En ole koskaan varmasti missään julistanutkaan, että tämä olisi koko totuus elämästäni. Moni bloggari varmasti valitsee minun tavallani keskittymisen pieniin positiivisiin asioihin. En kuitenkaan halua, että blogini olisi jotenkin epäaito. Luulen, että monia voi pirteys ja iloisuus jopa hieman ärsyttää. Pahoittelut siitä. Yritän siis tästä päivästä lähtien ottaa hieman toisenlaista asennetta postauksissani. Kaiken ei tarvitse olla aina ihanaa tai täydellistä. 

Miksi ihmeessä blogia edes pitäisi pitää? Luulen, että itselläni se perimmäinen syy on arjen taltioimisessa. Moni asia menisi jotenkin ohi muuten. Uskon, että blogin pitäminen on saanut aikaan sen, että olen enemmän läsnä elämässäni. Olen sitä tyyppiä joka usein ajattelee jo seuraavaa päivää, seuraavaa viikkoa, seuraavaa kk tai seuraavaa vuotta. Pysähtyminen on minulle vaikeaa. Valokuvien ottaminen ja maailman hahmottaminen sitä kautta mikä olisi hauska aihe tänne teille kirjoitettavaksi on ollut tervetullut. Pienistä jutuista on saanut enemmän irti. Tässä kohden olisi kiva kuulla myös teidän muiden ajatuksia. 

Pätkä aitaa ja Ponyt

Lauantaista lähtien meillä on ollut yhden koiran sijasta kaksi karvakorvaa talossa. Martti ilahduttaa läsnäolollaan meitä viikon. Mauno parka stressaa taas mahansa huonoon kuntoon, kun ei oikein pidä muuttuneesta tilanteesta. Voi sentään. Maunolle on niin tärkeää olla se ainut ja ykkönen. Kilpailutilanne on sille pienoista myrkkyä. Sopeutuminen perheen pieneen tyttöönkin on vielä hieman kesken. Corgi on corgi ja Mauno on todellakin juuri corgi. 

Pihalla on puuhailtu puuaitaa ja kirpputorille on laputettu tavaraa. Hienolla ilmalla grilli on ollut myös käytössä. Täytynee kyllä myöntää, että miehen ollessa lomilla meillä syödään aina paremmin! Minä teen niitä tylsiä arkiruokia ja mies hienompia aterioita. Olemme siis syöneet hyvin ja jääkaappi on täynnä kaikkea ihanaa. Eilen rykäistiin herkku smoothiet jälkkäriksi: 1prk rahkaa, 1 prk jogurttia, 1 banaani ja mansikka/vadelma/mustaherukka pakastepussi 300g Nam. Viikon ruokalistalta löytyy kaikki perheen suosikit mm. Kummisedän pasta, jonka ohje löytyi kirjasta Valkokankaan herkkuja.

Viikonloppuna siirrätin 60- luvun lipaston olohuoneeseen ja yhdessä tytön kanssa järjestimme leluja kaappiin ja vetolaatikoihin. Lipasto toi kyllä pienoista helpotusta! Järjestystä on nyt helpompi pitää yllä, kun leluille on jokin järkevä säilytyspaikka myös talon toisessa päässä. Leikit eivät todellakaan pysy lastenhuoneessa ja eikä se haittaa. Leluihin on vain inhottava kompastella.


Ryhmäkuvassa Ponyt eri vuosikymmeniltä. Näitä meillä kovasti keräillään kirpputoreilta, jos vain kohdalle osuu. Suloisia otuksia.

Uudet perheenjäsenet



Kotiimme saapui eilen iso kassillinen uusia perheenjäseniä. Pikkaraiset ovat valloittaneet olohuoneen. Pienet söpöliinit ovat kovasti tytön mieleen. Ennen tosiaan puhuttiin Pikkaraisista ja nykyään taas Sylvanian families on kai se oikea nimitys. Muistan, että minullakin oli nalleperhe pienenä. No nyt nämä otukset: puput, norsut, nallet, sarvikuonot ja hiiret ovat meillä ja siitä kiitos tädille. Omat lelut ovat siirtyneet eteenpäin niin monta vuotta sitten, että niitä ei tavoita enää mistään. Olisi tietysti hienoa antaa tytölle jotakin sellaista millä on itse leikkinyt pienenä, mutta tämä on se next best thing! Lopuksi vielä uusi perhepotretti eikös juu. Postaukseen ei tarvitse suhtautua ihan vakavuudella!

Hiekkalaatikolla


Tämän päivän piristää muoviset hiekkalelut. Eikös joo? Sää lupailee taas parastaan. Taidan piipahtaa tänään kirppuksella. Eilen paiskin hommia kotosalla ja vaihdoin keittiöön uudet verhot: puna/valkoiset lokit. Rakas anoppi kaivoi kätköjään ja antoi verhot meille käyttöön jo tovi sitten. Kiitos. Tuunasin myös uuden maustehyllyn samassa rytäkässä.

Postissa saapui eilen myös lehtitilauksen kaupanpääliset: L'Occitane pussukka täynnä ihonhoitotuotteita. Olen erittäin tyytyväinen. Ihanan täyteläisiä rasvoja ja plussana tietysti kiva pakkaus! Odotan myös kovasti viikonloppua, sillä silloin on tiedossa pieni reissu Tivoliin. Muutenkin aivot raksuttaa kamalasti. Pihan laittamista suunnitellaan jo kovaa vauhtia mm. kunnostustöitä ja leikkimökkiä. Äiti haluaisi sellaisen monikäyttömökin jossa voisi myöhemmin säilytellä sipuleita ja puutarhavälineitä ja juoda kupposen kahvia. No saa nähdä mitä kaikesta tulee. Orvokkeja ostelemaan mars, mars.

Pientä piristettä


Pieniä muistiaisia itselleni ja teille matkan varrelta. Harjoittelen kuvankäsittelyä ja kaikkea mahdollista, jotta voisin kirjoitella teille parempaa blogia. Kiitos kaikille teille ihanille seuraajille! On ollut ihana huomata, että lukijoita on tullut lisää ja kommentteja myös. Sitä huomaa keskittyvänsä paljon enemmän kaikkeen pieneenkin mitä ympärillä tapahtuu. Kamera kulkee mukana ja hetkiä taltioituu. Tämä on matka joka jatkuu ja jota kuljetaan yhdessä. Sinä ja minä.

Uudet kumpparit


Pihalla tapahtuu. Tänään mentiin tytön kanssa pitkin pihoja ja tarkasteltiin kukkasipuleita. Mukavasti olivat lähteneet taas leviämään viime vuodesta, kun ulkosivu remontin yhteydessä tehtiin pientä maansiirtoa. Harava heilui myös hieman pihalla. Jotenkin sitä heti innostuu, vaikka tietää, että on liian aikaista vielä raaputtaa mitään, kun maa on märkää. Ihastelin samalla uusia kumisaappaitani jotka tilasin Londonista. Minä joka en koskaan ehdi kaupoille ja suorastaan tuskastun vaate/kenkäostoksilla tilaan Londonista. Syynä oli nettikaupan helppous, edullinen hinta ja hauska ulkonäkö. Onhan se kivaa, kun ihan jokaisella ei ole samanlaisia. Hieman kyllä nauratti kuvailla omia kumppareita pihamaalla (naapurit taas nauraa, että kyllä naapurissa asuu omituinen eukko).

Kumppari tilauksen yhteydessä tilasin myös kaulakorun ja ns. kehysriihi korvakorut (niissä lukee toisessa rikas ja toisessa köyhä, timanteilla ja ilman) jotka ovat melkoisen hauskat myös. Sitä aina pitää jollakin ottaa takaisin se, että käy erittäin harvoin parturissa ja ei osaa meikata eikä osaa ostaa kivoja vaatteita, jossa näyttäisi hyvälle. Olen tosissani. Korvakorut sopii aina. Kengät ovat mielestäni paljon hankalampi tapaus. Elokuvassa Lainakengissä todetaan juuri sama kommentti kenkien suhteen. Perjantaina olen menossa keikalle eli ihan oikeasti ulos omasta talosta, ulos omasta pihapiiristä, poistun kotikadulta...Kamala paniikki siitä, että mitä laitan päälle. Onneksi illalla on vielä pimeää. Todella pelkään, että näytän terveisiä kymmenen vuoden takaa tapaukselle. Aaaaarrrkkk.

Lapsiperhe sisustaa vai ei?

Talossa juoksentelee alle 3- vee tapaus värikynät kourassa. Tapetit kiinnostavat kovasti ja niitä on ollut hauska repiä, vaikka äidin ilme ja ääni on kiristynyt melkoisesti. Sisustuksen pientavara on ahdettuna yläkerran laatikoihin. Huokaus. Olen saannut monta neuvoa siitä kuinka vain yksinkertaisesti kielletään koskemasta äidin tavaroihin ja sitten lapsi vaan tottelee. Ilmeisesti en osaa kommunikoida tarpeeksi hyvin jälkikasvuni kanssa. Koti on melkoisen riisuttu siis. Haikeana muistelen niitä sisusttamisen kulta-aikoja kaupunkikodissa. Kaikki tavarat omalla paikallaan ja kokonaisuus mietittynä. Hauska sekoitus mummolaa ja designe valaisimia. 

Mistä haaveilen juuri nyt: seinähyllyistä mihin saisi kauniita esineitä esille ilman, että tyttö yltäisi kaiken alas raastamaan, viksuja säilytysratkaisuja lattialla lojuville leluille, muutama uusi matto ja päiväpeitto olohuoneeseen ja kahvikapselikone tuomaan hyvää tuoksua taloon ja rentouttamaan äidin kiristyneitä hermoja. No huumorilla kirjoittelen, mutta puolet totta. Huokaisen taas, kun mietin miten vuoden kuraisin aika on edessä ja koiruus tuo sisälle mahassaan kaiken hiekan, vaikka kuinka pesee ja pesee. Meillä ei siis tod. ole kuraeteistä.

Hhmm mitä tehdä tilanteessa jossa sisustukseen ei ole käytettävissä yhtään rahaa, mutta mieli kaipaisi piristystä ja koti päivitystä? Luulen, että aloitan kevään koittaessa siivouksen. Aloitan sisustamisen siitä, että karsin talosta pois kaiken josta ei pidä (miehen luvalla). Jätetään huoneisiin ne kaikista rakkaimmat kalusteet ja esineet. Tuunataan jos jokin asia on tuunattavissa. Laitetaan uusi järjestys vaikka joka huoneeseen. Ostetaan viherkasvi.

Lopuksi kuvia vanhasta kodista ihan noin terapiaksi. Kyseessä opiskelijaboxi noin 10 vuoden takaa. 


Puuttuva vuosi

Vuosi ilman nettiä ja bloggaamista. Miten ihmeessä selvisin? Mitä puuttuva vuosi sisälsi? Talossa vietettiin paljon iloisia juhlia. Talo tuntuu näyttävän parhaat puolensa silloin, kun se on vieraita täynnä. On ollut kivaa juhlia myös pihalla. Pihapuissa on ollut ilmapallot ja pihapöytiä on koristeltu pihlajanoksin. Vieraille on varattu mahdollisuus pihapelien pelaamiseen, aarrejahtiin, saippuakuplien puhaltamiseen ja asfaltin koristeluun liiduilla. Talossa on vietetty siis lastenjuhlia. Olen opetellut leipomaan ja siitä taidosta olen ylpeä. Aikaisemmin se ei ole tuntunut oikein omalta jutulta. Homma haltuun vaan.

Tytön kanssa ollaan reissattu ulkomaille, kesämökille, ruokittu sorsia, muovailtu, piirretty, maalattu ja leikitty hienoja leikkejä, joihin on peittynyt koko olohuoneen lattia. Elämä on antanut monessa suhteessa parastaan. Mauno on yrittänyt pysyä mukana vauhdissa ja on nauttinut saadessaan olla hienoilla ilmoilla pihalla suuressa aitauksessa.

Ei saa unohtaa, että olen saanut uudestaan yhteyden muutamaan ystävään jotka ovat olleet kauan hävöksessä. Yhdessä ollaan heitetty pari hauskaa ja rentouttavaa reissua. Kiitos tytöt, että olette olemassa! Rohkaisenkin nyt kaikkia ottamaan yhteyttä vanhaan ystävään joka on ollut kadoksissa. Samalla sitä löytää takaisin palan omaa itseään.

Seuraavassa muutamia palasia puuttuvasta vuodesta: