perjantai 28. marraskuuta 2014

Pieni ja nopea DIY- projekti koristamaan seinää


Pientä rohkaisua päivään. Synkkyyden vallitessa voi hakea voimaa ja energiaa omista voimalauseista. Ikuista oma voimalauseesi raameihin ja laita seinälle! Pieni piriste on aina paikallaan. Itse tein nämä taulut vanhoihin puukehyksiin, joista poistin lasit. Lisäksi tarvitset kultaista maalia, tapettia, liimaa ja magneettiaakkosia. Jälleen kerran varsin nopea juttu!

Postaus on MiruMarun ja Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola Oy:n yhteistyötä

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Synnytyskertomus Vol 1


Toiset tuntuvat muistavan hyvin tarkasti oman synnytyksensä etenemisen ja kaikki sen vaiheet. Itselle jäi ensimmäisestä kerrasta melkoisen hatarat muistikuvat. Supistukset alkoivat aamuyöstä kello 4.00 tienoilla ja herättelin vieressä nukkuvaa miestäni, että nyt se taisi alkaa. Halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Monet ovat puhuneet siitä miten pelkäävät joutuvansa kotiin palautetuksi ja minä ajattelin samoin. Aamun edetessä yritin hieman syödä jotakin pientä ja isäntä hieroi selkää supistusten aikana. Taisimme katsoa kaksi osaa Taru Sormusten Herrasta. Vielä vähän ennen kello 11 halusin mennä lämpöiseen suihkuun kotona ja sen jälkeen tulikin lähtö laitokselle. Kivut yltyivät koviksi ja supistuksia tuli 5 minuutin välein. Olin jotenkin hirveän ylpeä itsestäni, että olin uskaltanut olla kotona ja pystynyt ottamaan kovaa kipua vastaan pelkäämättä. Autossa oli jo vaikea olla ja supistukset voimistuivat koko ajomatkan.

Perille päästyämme kätilö kysyi ovella, että olenko tulossa ultraan. Sain kuitenkin selvitettyä, että ihan synnytykseen tässä ollaan tulossa. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen missä vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja vauvan vointia ruvettiin seuraamaan käyriltä. Tovi huoneessa yksin odottelimme ja ihmettelimme. Osastolla oli paljon synnyttäjiä ja henkilökunnalla tuntui olevan kova kiire. Odottelun jälkeen meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli sänky, keinutuoli ja jumppapallo ja siellä sain lihaksia rentouttavan pistoksen. Koko kroppani oli ihan jäykkänä. Tuntui, että jalat olivat ihan puhki enkä jaksanut kannatella itseäni. Supistuksia tuli todella nopealla syklillä ja ne olivat varsin voimakkaita. Kätilö ehdotti ammeeseen menoa. Ammeessa lilluttiin monta tuntia. Ilmeisesti odoteltiin, että synnytyssali vapautuisi. Muistan, että en jaksanut enää edes puhua. Mieheni sai nostettua minut ylös ammeesta, kun ilmeisesti menetin tajuntani uupumuksesta.

En tiedä paljonko kello oli, kun kätilö tuli hakemaan meidät synnytyssaliin. Vauvan vointi tarkistettiin laittamalla käyrille ja avautumisen senttejä laskettiin. Avautuminen oli todella hidasta. Ilokaasua annettiin helpottamaan kipuja. Ilokaasu ei auttanut itse kipuun, mutta sain hengityksen rauhallisemmaksi maskin ollessa kasvoillani. Tuntui, että supistusten välillä ei ollut yhtäkään sekunttia. Olin aivan uupunut. Muistan, että olin aivan hiljaa. En jaksanut huutaa kipua, en jaksanut kommunikoida. Yritin vain hengittää. Kätilö oli melkoisen kolea persoona, joka ei rohkaissut tai herättänyt muutenkaan minussa mitään luottamusta. Hän oli kuin koneiston rautainen osa ja minä olin hänen pihdeissään. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain epiduraalipuudutuksen, joka tuntui palalta taivasta. Kalvot puhkaistiin ja lapsivesi oli vihreää. Vauvan sydänäänet laskivat eivätkä lähteneet seurannassa nousemaan. Edessä oli hätäsektio. Kello oli noin 20.00

Heräämössä havahduin, kun tunsin oloni jäätävän kylmäksi ja hampaani kalisivat. Tämä johtui nukutusaineesta ja minut peiteltiin useammalla peitteellä. Mies astui jossakin vaiheessa huoneeseen ja kävi näyttämässä pientä kääröä ja kertoi, että tyttö tuli. Seuraavaksi heräsin osastolta keskellä yötä. Letkuja oli joka puolella ja vieraalta tuntuva sairaalahuone. Simahdin uudestaan. Aamulla poistettiin osa letkuista ja sain nähdä oman tyttöni. Imetystä piti tietysti heti yrittää, mutta maito ei ollut noussut. Ihanaa oli kuitenkin pitää omaa pientä tyttöä lähellä. Odotin kovasti, että vierailuaika alkaisi, jotta mieheni pääsisi meitä katsomaan. Liikkuminen oli todella tuskallista. 

Osastoaika tuntui pitkälle ja odotin vain, että pääsisimme vauvan kanssa kotiin missä ei tarvitsisi jonottaa vessaan tai suihkuun. Kotona missä saisi rauhassa pumpata maidon vauvalle pulloon ja joku auttaisi vaihtamaan vaipan. Vauvan hoitaminen oli todella tuskaista leikkauksen jäljiltä. Muutama kätilöistä oli todella mukavia ja osa selvästi työhönsä leipääntyneitä ja tympeitä. Olen muutenkin melkoisen arka ja tuossa vaiheessa vielä aivan raakile äitinä ja olisin kaivannut muutamaa ystävällistä sanaa. Muutuin osastolla todella araksi ja halusin vain karata sieltä pois kotiin pienen kääröni kanssa. Onneksi minulla oli ensimmäiset päivät todella ihana huonekaveri, jonka kanssa taidettiin molemmat itkeä ahdistusta. Muistan kuinka iloisesti kaikki muut äidit pulisivat ruokalassa ja minusta tuntui vaikealle edes mennä vieraiden kanssa samaan pöytään istumaan. Olin vain ja pelkästään ahdistunut. 

Huonetoverini pääsi minua aikaisemmin kotiin ja minut siirretiin toiseen huoneeseen. Päivän oleskelun jälkeen uusi huonetoverini kertoili minulle kuinka oli ollut eristyksissä huoneessa loisepäilyn takia. Tässä kohden meinasin oksentaa järkytyksestä ja tuskainen hiki valui pitkin otsaani. Kukaan henkilökunnasta ei ollut kertonut minulle mitään. Olisin mielummin jäänyt lapseni kanssa käytävälle nukkumaan. Ajattelin vain, että olin hoitanut omaa lastani samalla hoitopöydällä. Loput ajasta menikin imetyskoulussa, joka oli niin rankka, että en ehtinyt edes aterioitani syömään, kun piti vain yrittää ja yrittää. Maito alkoi nousta vasta kotona, joten yrityksistä ei ollut mitään mieltä. Tyttö huusi nälkäänsä ja lisämaitoa sai rukoilla kätilöiltä. Semmoinen reissu minulla oli.

On ihmeellistä miten vähän olen ajatellut tulevaa synnytystä. Olen joidenkin asioiden suhteen sellainen Scarlett O'Hara, että asioita voi aina siirtää ajatuksissa huomiseksi (varsinkin, jos ne ovat epämiellyttäviä). Olisi kyllä hienoa päästä kirjoittamaan tänne tammikuussa positiivisesta synnytyskokemuksesta, mutta etukäteen ei voi tietää kuinka se tällä kertaa menee. Olen siis jälleen kerran ensisynnyttäjä. Takana on käynti pelkopolilla ja edessä on vielä synnytystapa-arvio viikolla 36. En tiedä onko se jotenkin outoa, mutta pelkään/murehdin enemmän tulevaa aikaa osastolla, kun itse synnytystä. Ensimmäisellä kerrallani olin todella reipas ja pelkäämätön. En osannut edes ajatella mahdollisuutta, että päätyisin leikkauspöydälle. Ajattelin, että laitoksella meitä odottaa osaava ja ystävällinen henkilökunta. Nyt ajattelen, että menen sinne ja pääsen sieltä pois. Kestän sen mitä pitää kestää ja sitten kotona kaikki helpottuu. Synnytys ja osastolla olo on vain pieni hetki elämästä. Tärkeintä on, että vauva saa tulla turvallisesti maailmaan.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Sisustelua pienen tytön huoneessa







Tässä kuvien ilotulitusta tytön uudesta huoneesta. Täytyy pienoisesti avautua siitä miten isolle koko homma minusta tuntui. Olin aivan näännöksissä lauantaisen Ikea reissun jälkeen. Oli tosi mukavaa pitkästä aikaa olla jossakin kahden miehen kanssa, mutta koko touhu vei minulta kaikki energiat. Pään kasassa pitäminen ja aivotyöskentely tuntuvat olevan ylivoimaisia minulle. Kamalasti valintojen tekemistä ja pähkäilyä, että sopiiko nyt kaikki tapettien kanssa varmasti yhteen. Olen aina rakastanut sisustamista, mutta lauantaina iski hirveä epävarmuus, että osaanko tehdä oikeat valinnat, jotta huoneesta tulisi kiva kokonaisuus. Kesken tavaroiden kahmimisen vielä supistukset iskivät. Huh, huh. 

Sunnuntaina huhkittiin tavaroita paikoilleen ja minä olisin tarvinnut tirsat aina tunnin välein. Huone on nyt kuitenkin suurilta linjoiltaan valmis ja lisäilen pieniä juttuja tässä rauhassa viikon aikana. Mitä olette mieltä? Onnistuiko kokonaisuus? Vielä on työnalla vauvan oma nurkkaus ja vintin leikkihuone. Laitan niistä postausta tulemaan, kun saan ne valmiiksi.

Nyt postiin hakemaan tilaamaani tähtiprojektoria. Mars, mars. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Muista näkyä liikenteessä


Pimeää ja synkkää. Nyt on tärkeää muistaa virittää heijastimet ulkoiluvaatteisiin! Tässä muutama esimerkki tekemistäni heijastimista. Kuviot olen neulahuovuttanut piparkakkumuottien avulla. Kaupoista on saatavilla ilahduttava määrä erilaisia muotteja. Jälleen kerran voin todeta puuhasteluun menevän minimaalisesti aikaa, mutta lopputulos saa taatusti suupielet kääntymään ylöspäin! Hulluttele väreillä ja muodoilla. Huovutusvillaa myydään iloisissa väreissä ja sitä on saatavilla myös pienissä pakkauksissa. Lisäksi tarvitset huovutusneulan, huovutusalustan (superlonia), heijastinlankaa, pieniä nappeja, lankaa ja rintaneulan. Itse olen kiinnittänyt näitä pieniä heijastimia myös pipoon.

torstai 20. marraskuuta 2014

Kuka päättää äitiyden arvon mittarit?

Laitan nyt lusikkani soppaan jota on latkittu ja monessa blogissa ja lehdissä. Olen seurannut yleistä keskustelua äitiydestä kohta neljä vuotta. Ennen ohitin aiheen, koska se ei ollut omalla kohdallani ajankohtainen. Oman äitiyden myötä kaikki kommentit tarttuvat hanakammin hihoihin roikkumaan. Olen aika perillä siitä mistä milloinkin keskustellaan, mutta en anna kirjoittelun juuri häiritä itseäni. Olen päättänyt keskittyä vain omaan juttuuni ja se on resepti joka on toiminut aika pitkälle. Keskustelupalstojen jutut eivät saa minua tuntemaan huonoa omaatuntoa. En yritä sovittaa itseäni mihinkään lokoseen oman äitiyteni kanssa. Olen myös ollut arvostelematta muita äitejä. En harrasta vertailua. Olen kokenut äitiyden vapauttavana asiana. Minä osaan ja minä pystyn tähän hommaan sekä teen sen tavallani.

Yhden kerran on osunut silti isku kipeästi minuunkin ja hieman yllättävältä taholta. Taantuman kourissa kamppailevan maamme silloinen pääministeri Katainen toitotti kuinka äidit on saatava kotoaan takaisin töihin nopeammin. Osui ja upposi. Vietin unettomia öitä ja podin huonommuuttani ja lopulta lähdin iltatöihin 6 kuukaudeksi oman alani ulkopuolelle. Saatoin taas tuntea hitusen ihmisarvoa. En siis tunnusta mitään äitiyden mittareita, mutta pääministerin sana painaa. Maailma on muuttunut. Ennen kotiäitiyttä arvostettiin ja nyt olemme tilanteessa, jossa sitä pitää jopa selitellä ja hivenen puolustella. Olen pahoillani moisesta kehityksestä. Tiedän, että kotiäitiys ei sovi kaikille ja en lähde siitäkään tekemään tässä postauksessa mitään ristiretkeä. Toista lasta odotellessani laskeskelen, että meidän perhe pitäytyy kahdessa lapsessa ja äitikin haluaa takaisin työelämään sitten, kun aika on kypsä kuopuksen kohdalla. 

On puhuttu myös paljon siitä kuinka toinen äiti on toiselle äidille susi. Voisiko olla niin, että kaikki äidit ovat jossakin vaiheessa epävarmoja ja tämä epävarmuus heijastuu sitten niillä arvostelevilla puheilla toisista? Oma pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuu väärää kanavaa pitkin syyttömien harteille. Meidät kaikki on opetettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillamme ja yhteisöllisyys on roimassa laskussa. Jokainen on yksin oman kuutionsa sisällä ja näkee vain heijasteita toisten lapsiperheiden elämästä. Itse ajattelen usein, että meillä kaikilla äideillä on varmasi joskus omat mustat hetkemme ja se vain kuuluu elämään. Niihin hetkiin ei pidä jäädä kiinni eikä niitä pidä ruokkia. Äitiys on homma johon sitoutuu koko elämäkseen ja se on pitkä aika harjoittaa itseruoskintaa! Pitää osata nollata ja antaa itselleen hieman armoa. Vähemmän täydellinenkin kelpaa. Toivoisin, että mediassa rummutettaisiin enemmän tätä puolta. En usko, että hyvän äitiyden mittarit ovat sellaisia, että niitä äidit toisilleen säätelevät. Meille syötetään joka tuutista niin paljon sitä huttua mitä meidän pitäisi olla. Rooleja on loputtomasti ja mitä aktiivisempi on sitä parempi: leivo, sisusta, tee itse oma näkkileipäsi, huolehdi kauneudestasi ja pidä itsesi kuosissa, toteuta itseäsi työelämässä, ole läsnä oleva äiti ja vaimo, kanaemo joka pitää huolen kaikista ja vielä täydellinen imettäjä. Mitä jos olisit jotakin tuosta listasta yhden päivän viikossa tai aina silloin tällöin ja muuten ihan tavis?

Minä olen oppinut hidastamaan tahtia esikoisen myötä ja ottamaan rennommin. Aluksi oli vaikea istua tuolissa vauva sylissä paikoillaan, kun oli tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä. Esikoisen kasvaessa olen tietoisesti muuttanut käytöstäni ja ajatellut, että tehdään enemmän yhdessä ja siivotaan vähemmän. Toisinaan annan luvan itselleni viettää tytön kanssa ihan laiskalörttipäivää. Ajattelen, että ketään ei palvele se, että teen, teen hirveästi ja olen sitten ihan poikki. Tyttö ja mieskin tykkäävät, kun äiti kotona on rennommalla tuulella. Oma reseptini on siis, että pitäisi miettiä mihin tekemiseen oman energiansa keskittää.

Mitä, jos se toinen äiti leikkipuiston penkillä olisi vaikka mahdollinen kaveri tai ystävä? Miten olisi ripaus vertaistukea ja ymmärrystä sen pelon sijaan, että tuo toinen varmasti hoitaa homman paremmin. Täydellistä pakettia ei ole kenelläkään ja sen voi varmuudella sanoa (ei edes tällä bloggarilla). Myös me itse rakennetaan tai osallistutaan siihen, että rakennetaan muureja ympärillemme. Ei lähdetä mukaan negaatioon vaan sen sijaan pirautetaan tutulle äitikaverille ja kutsutaan muksuineen kahvittelemaan. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Olen väsynyt ja iso mursu


Viikonloppuna tuli käytettyä aikaa pesemällä ja viikkaamalla vauvanvaatteita kaappiin. Tuli jotenkin heti rauhallisempi olo, kun sai jotakin konkreettista tehtyä vauvan eteen. Laitoskassi on myös komerossa odottamassa ja se auttaa myös saamaan lisää mielenrauhaa. Lauantaina olisi tiedossa reissu Ikeaan (josta olen paniikissa hössännyt miehelleni jo monta viikkoa) ja sunnuntaina olisi tarkoitus huhkia paikat kuntoon. Toivon, että sitten voin loput tästä raskausajasta maata sohvalla täydellisen stressi vapaana. Hahaa.

Olenkin jo täällä blogissa tullut kertaalleen maininneeksi, että olen kamala murehtia. Ajan varmasti mieheni joskus ihan loppuun hätäilemällä milloin mistäkin. Osa huolista on varmasti ihan todellisia ja osa ei niin vakavasti otettavia. Olen aina ollut myös kova tekemään ja raskauden tässä vaiheessa koen oloni jotenkin todella turhautuneeksi, kun en voi enää tehdä ihan kaikkea itse. Sunnuntaina olin tosin salaa vintillä töissä siirtelemässä tavaroita pois leikkihuoneen tieltä. Ei varmasti ollut taas kaikista viisainta hommaa minulta. Onko teillä muilla ongelmia hidastaa tahtia raskauden edetessä?

Yhä ihmettelen näitä omia tunteitani. Katselen potkareita ja bodyja ja ihmettelen itsekseni, että todellako niihin kohta putkahtaa vauva. Samalla kylkiluihin pistelee jatkuvasti tosi ikävästi, kun pienoisella käy tila ahtaaksi masussa. Olen väsynyt ja iso mursu joka ei saa nukutuksi. Vauva on todella tulossa. Haloo nainen. Välillä sitä stressaa, että hommat on ihan levällään, että en ole vielä valmis ja toisena päivänä uppoaa vaaleansinisiin unelmiin ja toivoisi, että vauva olisi jo täällä.

Eiliseen kuului: ulkoilua, helmien näpertelyä, piirtelyä, leikkaamista ja liimaamista, kylpyhetkiä sekä Prinsessa ja sammakko elokuvaa. Paljon ehtii tehdä päivän aikana. Tulevissa postailuissa pohditaan lähenevää synnytystä ja pääsette kurkistamaan viikonlopun aikana valmistuvia projekteja eli tytön huonetta, vauvan omaa nurkkausta ja vintin leikkihuonetta. Noh ehkä en ehdi tehdä kaikkea ihan yhtenä viikonloppuna. Kuvia kuitenkin luvassa.

Laittelen huomenissa MiruMarun Instagramiin kuvia omista äitiyspakkaus suosikeistani! Olen kokenut todella hyväksi tämän uuden rytmin, jossa postaukset ja Instagram vuorottelevat. Näin voin tarjota teille rakkaat lukijat jokaisena päivänä jotakin kivaa. Mitä olette mieltä?

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

DIY purkit ja purnukat


Taas alkaa lähestyä se aika vuodesta, kun kaikki muistavat ystäviä ja sukulaisia pienillä lahjoilla. Tässä kaikille oiva vinkki pieneen muistiaiseen. Purnukan sisällön saa jokainen päättää itse. Lasipurkkeja kertyy varsinkin lapsiperheissä nopeasti nurkat täyteen ja niistä onkin kiva vääntää, jos jonkinlaisia säilyttimiä. Erilaiset purnukat valmistuvat nopeasti ja niitä voi tehdä yhdessä perheen pienempien kanssa. Itse hyödynsin purkkien koristeluun erilaisia koristeteippejä, tapetin suikaleita ja pieniä maskotteja. Maskotit ovat rikkoutuneita magneetteja (voi taas todeta, että kannatti jemmata aikanaan talteen).

En tiedä miksi näyttää olevan niin, että en osaa tehdä mitään hillityn väristä nykyään. Rakastan värejä. Ulkona on niin pimeää ja harmaata, että sisällä on ihana leikkiä väreillä. Tämä käy ihan terapiasta! Omiin purnukoihin säilön erilaisia nappeja ja laitan ne sitten ilostuttamaan työpöydälleni. Innostuitko? Millaisia purkkeja sinä tekisit? Ota kuva, tee postaus ja laita linkki kommentteihin niin tulen kurkkaamaan!

Ajattelin keskittyä sellaisiin helppoihin ja hauskoihin kädentöihin joiden materiaalit ovat halpoja tai ilmaisia ja joita kaikilla kertyy ilman keräilyä nurkkiin isot pinot. Otan vastaan teiltä myös ehdotuksia. Olisiko jokin turhake josta haluaisit että keksisin jotakin kivaa? Laittakaa ehdotuksia tulemaan niin minä toteutan niitä aina sopivissa väleissä muiden postausten lomassa.

Tiedotusta vielä sen verran, että olen nyt ottanut tavaksi laitella kuvia MiruMarun Instagram tilille ns. hiljaisina postaus päivinä. Mikäli blogissa ei siis ole uutta postausta niin Instagramista löytyy ainakin uusi kuva! Uskoisin myös, että Instagramin kautta välittyy taas uusia puolia keltaisen talon elämästä. Muista seurailla. Linkki löytyy sivupalkista!

Postaus on toteutettu yhteistyössä Teippitarhan ja Tapettitehdas Pihlgren ja Ritolan kanssa

torstai 13. marraskuuta 2014

Uuden vauvan tulo taloon on esikoisen lapsuuden loppu?


Moni juttu on ollut sellainen mitä olen ihmetellyt lapsettomana ja sitten täydellisesti tajunnut saatuani oman lapsen. En ymmärtänyt, kun vasta äskettäin, että tämä sama kehitys jatkuu toisen lapsen odotuksen ja syntymän myötä. Mieleeni tuli jokin pikku pätkä amerikkalaisesta äitiys aiheisesta realitysarjasta, jossa viimeisillään raskaana oleva jo yhden lapsen äiti itki sitä, että uuden vauvan saapuminen kotiin päättäisi esikoisen lapsuuden. Muistan, että olin ihan äimästynyt, että mistä se nainen oikein puhuu ja, että kuulkaas hulluja. En itse sanoittaisi asiaa ihan noin, mutta jotakin tuosta tunteesta voin jakaa. 

On selvää, että perheen dynamiikka menee uuden tulokkaan myötä hetkellisesti sekaisin ja asettuu sitten ajan kuluessa uusille uomilleen. Pieni ihminen jota kaikki on nyt hartaasti odottamassa syntyväksi tuo mukanaan myös hämminkiä. Itse oivalsin, että äidin ja tyttären hempeät hetket kahden täkeistä koostuvan majan alla vähenevät. Meidän kaikkien tulee tehdä tilaa uudelle vauvalle. Toki ajattelen myös niin, että vauva rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja mahdollistaa esikoiselle hyvin toisen tyyppisen roolin mihin hän vielä tässä vaiheessa on tottunut. Se, että tyttö saa olla vanhempi, osaava ja jo osin itsenäinen voi tuottaa esikoiselle myös ylpeyttä omista taidoistaan. Vauvan hoitoon pyrin ottamaan tyttöä mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös puhunut isovanhemmille ja lausunut ääneen toivomuksen siitä, että esikoista huomioitaisiin erityisesti uuden vauvan tullessa taloon. Toivon, että kaikki tuo tasaisi tietämme ensimmäiset kuukaudet. Tärkeää on myös perheen oma aika, että saamme kaikki yhdessä rauhoittua ja vain olla. Jatkossa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että osaisimme jakaa isänä ja äitinä aikaa ja huomiota esikoisen ja vauvan kesken. Isä voi myös hoitaa vauvaa jolloin me "tytöt" voimme tehdä kahdestaan jotakin kivaa.

En etukäteen osannut edes ajatella, että miettisin näitä juttuja näinkin paljon ennen kuopuksen syntymää. Erityisesti hämmästyin sitä pientä surun ailahdusta sisälläni, kun ajattelin, että pieni tyttäreni joutuu kohta jakamaan isän ja äidin pikkuveljensä kanssa. Mullistus on varmasti suuri pienen tytön elämässä. Kaikki voi toki sujua todella hienosti ja tyttö voi taas jälleen kerran yllättää vanhempansa. Olen silti varautunut melkoiseen tunteiden mylläkkään tytön osalta.Elämällä se selviää. Esikoisen lapsuuden päättymiseen en kuitenkaan usko!  Pieni ikäero takaa sen, että yhteisiä puuhia löytyy varmasti. Ja onhan se ihana ajatus, että kulkevat ja kasvavat vierätysten ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten teidän perheessäänne esikoinen on ottanut uuden tulokkaan vastaan? Ja miten olette helpottaneet tilannetta?

tiistai 11. marraskuuta 2014

Pieni DIY- projekti harmaana päivänä

Onko teillä muilla hassua tapaa säilytellä vanhoja elokuvalippuja tai muita pääsylippuja? En tiedä mistä moinen johtuu, mutta itsellä lompakko täyttyy vanhoista lipuista ja lapuista. Pienenä DIY- projektina loihdin vanhasta tarjottimesta pienen muistitaulun. Magneetit tein napeista ja vanhoista dominopalikoista. Aikaa meni minimaalisesti ja taatusti muistitaulu piristää keittiön seinällä harmaana päivänä. Hienointa on, että tarjottimen voi ottaa seinältä jälleen käyttöön, jos muistitaulu kyllästyttää. En tehnyt tarjottimeen reikiä ripustamista varten vaan liimasin pienen lenkin ja nahan palasen taustapuolelle pikaliimalla. Kokeile sinäkin hauskaa ideaa! Ota kuva muistitaulustasi, postaile ja heitä linkki kommentteihin, että pääsen kurkkaamaan!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän tunnelmia

Isänpäivä sujui meidän talossa ihanan rauhallisesti. Aamulla saimme kaikki nukkua pitkään ja minä ehdin silti keittiöön ensimmäisenä keittämään aamukahvia ja valmistamaan runsaampaa aamiaista. Söimme aamiaisen turhia kiirehtimättä tuikkujen valossa. Isä ja tyttö katsoivat yhdessä Uuno Turhapuro elokuvaa, kun äiti siivosi keittiön kuntoon. Laitoimme takkaan pienet tulet ja suoraan sanoen tunnelmoimme hieman. Seuraavaksi oli vuorossa räiskäleiden paistaminen. Loput aamupäivästä vietimme yhdessä leikkien ja iltapäivällä avustin tyttöä tekemään papalle oman kortin ja valmistin mascarponemoussea anoppilaan vietäväksi, jossa viihdyimme iltaan asti. Päivä oli oikein mukava ja rento. Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Illalla tyttö oli niin väsynyt päivän tohinoista, että uni tuli helpolla.

Käy kurkkaamassa lisää tunnelmapaloja eiliseltä MiruMarun Instagram sivuilta.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Isättömän isänpäivä

Tämä on varmasti henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Lähestyvä isänpäivä herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava juhlistaa oman lapsen isää ja tehdä päivästä yhdessä erikoinen. Toisaalta tiedän, että en ole muistamassa omaa isääni millään tavalla. En lähetä korttia, en soita kertoakseni, että perheemme saa tammikuussa uuden jäsenen. Tunnen vain epämääräistä tyhjyyden tunnetta ja surua. Isäni lähti ollessani noin 2- vuoden ikäinen ja voisi sanoa, että olen elänyt elämäni isättömänä, niin olemattomaksi suhteemme on muodostunut. Ollessani alakouluikäinen hän vielä kävi katomassa veljeäni ja minua muutaman kerran vuodessa, mutta käynnit harvenivat ja harvenit kunnes loppuivat kokonaan. Muutaman kerran olemme 10 vuoden aikana puhuneet lyhyesti puhelimessa. Varmasti minäkin haaveilin lapsena tovin, että vanhempani palaisivat takaisin yhteen ja saisin eheän perheen, mutta hyvin nopeasti asennoiduin vain elämään ilman isää. Teininä luultavasti ajattelin uhmakkaasti, että jos minusta ei välitetä, niin minäkään en välitä. Vähitellen koko ihmistä ei ollut enää minulle olemassa.

Oman perheen perustaminen ja äidiksi tuleminen on osaltaan tuonut pintaan jotakin sellaista mitä olen vuosia kätkenyt sisääni: ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Oma perheeni on minulle äärimmäisen tärkeä ja iloitsen siitä, että pienellä tytöllämme on elämässään isä, joka rakastaa häntä. Pieni tyttö ihailee ja palvoo isäänsä. Noiden kahden erityisen ihmisen suhteen kehittymistä on ollut ihana päästä seuraamaan. Siinä on ollut mukana myös puoleltani paljon hämmennystä. Olen nähnyt kuinka lujasti oma tyttäreni puristaa isänsä kättä, hakee turvaa ja läheisyyttä. Ilooni sekoittuu paljon omaa kipuiluani sillä näen nyt omin silmin kaiken sen mistä olen itse jäänyt paitsi.

Olen yrittänyt kuvitella vanhempani nuorina perheellisinä ja miettinyt millaisia toiveita tai haaveita heillä on mahdollisesti ollut. Erityisesti olen yrittänyt kuvitella mitä ajatuksia isäni päässä on kenties liikkunut ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, että hän päätti lähteä. Olen kuvitellut hänet pakkaamassa laukkujaan ja irrottamassa kuva-albumista perhekuvia. Millaiselta hänestä on tuntunut laittaa kotinsa ulko-ovi viimeistä kertaa kiinni takanaan. Näen äitini surulliset kasvot ja kaksi pientä lasta, jotka eivät tiedä mitä on tapahtumassa. Pystyn kuvittelemaan paljon ja ymmärtämään.

Tiedän jo nyt, että tarinaani ei ole kirjoitettu mitään onnellista loppua sen suhteen, että saisin tehtyä isäni kanssa jonkinlaisen rauhan. Aikani haaveilin sellaisesta kahden aikuisen ihmisen kohtaamisesta, jossa puhuttaisiin auki muutamia ajatuksia. Molemmat meistä voisi tuntea jonkinlaista helpotusta ja päätöksen saamista asioille. Oikea elämä on sitä, että asiat vain jäävät, niin kuin ne ovat ja jokaisen on itse löydettävä rauha itsensä kanssa. Minun todellisuuttani on, että minulla on isä, joka ei ole halunnut tutustua minuun tai olla osa elämääni. Tämä kirjoitus on omistettu kaikille isättömille lapsille, jotka eivät juhli huomenna omaa isäänsä. Pienemmät lapset kenties muistavat kortilla omaa pappaansa kuten minäkin tein aikoinani. Isättömyys ei tee meistä sen huonompia. Oikeastaan se ei määrittele meitä ihmisinä millään tavalla. Isättömyys kertoo vain yhden ihmisen vastuuttomasta ja itsekkäästä päätöksestä jättää huomioimatta omat velvollisuutensa. Mikään asia tässä maailmassa ei oikeuta hylkäämään omia lapsiaan. Aikuinen on aina aikuinen ja isä on aina isä ovat olosuhteet kuinka haasteelliset tahansa. Isyys on kunniatehtävä. Tämän kaiken sanon ja kirjoitan ilman katkeruutta vain toteamalla, että me kaikki olisimme ansainneet parempaa. 

 Pieni palanen kiinnostusta,
se olisi merkinnyt paljon.
Sinulla on minun silmäni.
Sinä olet tullut minuun.
Pohdiskelet
Ahmit kirjoja.
Rakastat tehdä käsilläsi.

Olet levoton luonne. jonka
on vaikea asettua aloilleen.
Kaipaat maailmalle,
nähdä ja kokea.

Pelkäät olla yksin.
Pelkäät, että
sinut jätetään jälkeen.
Pelkäät, että et ole tarpeeksi tärkeä.

Kuinka samanlaisia me olemmekaan.
Sinut jätettiin ja
sinä jätit minut.

Kuinka rikkinäinen sinä mahdoitkaan olla.
Rikkinäinen teki lapsestaan samanlaisen.
Pieni lapsi uskoo aina, että
syy on hänessä.
Aikuisena ihmettelee mistä oikein on kotoisin.

Hellitkö syvällä sisimmässäsi 
muutamaa muistoa?
Miltä pienen tytön kädet tuntuivat kaulalla.
Vielä hetken luottavainen katse.
Sanat: "Isä älä lähde".

torstai 6. marraskuuta 2014

Tyttö lähtee ja äiti jää...

Eilen tuli koettua jonkinlainen virstanpylväs. Pieni tyttö kapusi mummon autoon ja lähti itsekseen mummolaan muutamaksi tunniksi ja äiti jäi vilkuttamaan kotipihaan. Toki tyttö on mummolassa aikaa viettänyt ihan ominpäin ennenkin, mutta olemme aina itse vieneet. Tuntui jotenkin orvolle jäädä yksin pihaan vilkuttamaan. Onneksi masussa on seuraa. Mieli herkistyi ja kyynel tuli poskelle, kun ajattelin miten nopeasti tyttö on kasvanut ja kerhon aloitukseenkin on enää vajaa vuosi. Ajattelin pidänkö minä meistä kahdesta hanakammin kiinni ja tyttö olisi itse valmiimpi lähtemään maailmaan. Ihanasti hihkaisi äidille: " Älä huoli. Minä tulen takaisin".

Välillä sitä unelmoi, että saisi pienen hetken olla ihan rauhassa ja sitten, kun saa ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa. Katselen kelloa ja vilkuilen ikkunasta ulos. Omituista. Iltasella meidän talossa toisinaan kinastellaan nukuttamisesta, koska olisi joskus ihan kiva jäädä katsomaan jotakin sarjaa töllystä. Ja kuitenkin usein minä menen häätämään isän pois pinnasängyn viereltä ja käyn siihen itse viereen lepäämään. Tuntuu, että vasta sitten osaan rauhoittua. Olen kyllä tietoisesti tehnyt tilaa isälle ja ollut todella mielissäni siitä, että isällä ja tytöllä on ihan omia juttuja johon äiti ei kuulu. Kolmestaan on parasta ja hauskinta olla, mutta tänään tytön lähtiessä pihasta mietin olenko liian kiinni omassa lapsessani.

Omat kokemukset vaikuttavat hurjasti siihen millaisia vanhempia meistä tulee. Jokaisella on varmasti joku juttu mistä ajattelee, että: "Sitten, kun minulla on omia lapsia niin teen sen ja sen jutun ihan toisin". Minun kohdallani se on läsnäolo. Olen itse ollut pienestä paljon hoidossa ja itsekseni. En toki arvostele tai soimaa tästä omaa äitiäni vaan suhtaudun ymmärryksellä. Tiedän miksi asia oli niin ja moni muukin, mutta nyt itse äitinä ollessani arvostan korkealle sitä, että olen aidosti läsnä tytön elämässä. Olen valinnut itse kotiäitiyden ja en ole katunut sitä hetkeäkään. Tämä on hienoa aikaa ja toivoisin, että jokainen äiti ja isä voisi halutessaan tehdä saman valinnan. Raha kuitenkin pyörittää maailmaa melkoisesti ja sanelee monelle sen, miten asiat tulee hoitaa. Ja varmasti perheissä joissa molemmat vanhemmat ovat töissä on myös yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Postauksen tarkoitus ei ole asetella mitään vastakkain. Kirjoittelen vain omia fiiliksiäni ja ne saa jakaa tai olla eri mieltä. Samalla tässä voisin lausua kiitokset miehelleni joka on tukenut valintaani ja mahdollistanut omalla puurtamisellaan sen, että voin olla kotona lapsemme kanssa.

Aika on kuitenkin rajallista ja sen ymmärtää, kun tyttö lähtee ilman äitiä omasta pihasta vaikkakin vain kohti mummolaa. Päiväkerhon alkaessa tämä pieni kupla särkyy ja oman lapsen elämään tulee uusia ihmisiä: lisää pieniä ystäviä ja kerhotäti joka on monelle lapselle melkoisen rakas. En voi olla ajattelematta, että joudun luopumaan jostakin, vaikka samalla varmasti on hurjan ylpeä siitä, että tyttö pärjää hienosti ja nauttii olostaan. Pieni potku masussa muistuttaa, että: " Hei minä olen tulossa täältä maailmaan ja sinun syliisi". Välillä se oikein räjähtää tajuntaan, että elämä on pian taas muuttumassa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

MiruMaru ja 2+


Vihdoinkin voin paljastaa teille kaikille, että MiruMaru kaikessa vaatimattomuudessaan on valittu Kaksplussan uuteen blogiyhteisöön! Olen suber, suber onnellinen ja kiitollinen tästä hienosta mahdollisuudesta joka blogilleni on suotu. On mahtavaa päästä mukaan upeaan porukkaan. Odotan ja toivon kovasti uusia ystäviä ja teidän lukijoiden kommentteja! MiruMaru pysyy omalla paikallaan täällä tutussa osoitteessa, mutta näkyy nyt myös osoitteessa http://blogit.kaksplus.fi/blogi/mirumaru

Yritin tässä miettiä oikein oivan keinon miten voisin hieman kertoilla itsestäni, perheestäni ja elämästäni siten, että tultaisiin kaikki tutuiksi. Mitä keltaisessa rintamamiestalossa oikein tapahtuu? Millaista elämää siellä vietetään ja millainen perhe siellä asuu? Kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa ja siksi päädyin kuvakollaasiin. Perheeseeni kuuluu siis hieman yli 3- vuotias pikku neiti, aviomies jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo ikuisuuden, tammikuussa syntyvä masuvauva ja äkäinen Mauno corgi. Belgianpaimenkoira Martti on myös täysvaltainen perheenjäsen meille, vaikka asuukin nyt anoppilassa. Kaikki meillä rakastaa pitkäksi venyneitä aamiaisia, pitää sunnuntaita viikon parhaana päivänä ja ovat sitä mieltä, että pannari pelastaa usein tiukassa tilanteessa.

Tervetuloa siis kaikki uudet ja vanhat lukijat. Tiedossa kaikkea vanhaa ja tuttua: sisustamista, kädentaitoja, leipomista, kirjoja ja elokuvia, koiraelämää ja tavallista arkea. Pieni muutos tulee varmasti siihen, että kirjoitan rohkeammin lapsiperheen asioista ja niistä tuntemuksista mitä omassa päässä vielä näin odotusajalla liikkuu sekä tulevasta uudesta elämänvaiheesta vauvan saavuttua taloon. Periaatteeni kuvauksen suhteen pysyy ennallaan eli en kuvaa perheenjäseniä tunnistettavasti. Meidän perheen julkkis taitaa olla Mauno corgi. Toivon, että moni tavallani ajattelisi, että kelpaan porukkaan, vaikka blogini ei ole täynnä kuvia perheestäni. Elämästämme kirjoitan kuitenkin aidosti ja rehellisesti.

Tätä bloggaamista voisi kutsua minun kohdallani tule ulos kuorestasi projektiksi. Tiedän, että moni minut tunteva ei käyttäisi minusta ikinä sanaa ujo, mutta se on se syvin olemus minussa jonka olen aina ollut erittäin hyvä kätkemään. Huomaan, että pikku hiljaa uskallan täällä blogi maailmassakin enemmän ja se on minusta vain ja ainoastaan hyvä. Onneksi me ihmiset kehitytään ja mennään eteenpäin jokainen tavallaan. En oikein osaa pitää itseäni ns. bloggarina. Bloggari on joku muu tyyppi. Minä olen minä. Minusta ei tehdä juttuja lehtiin enkä minä kulje kutsuilla, tuote-esittelyissä tai palkintogaaloissa. Se maailma on jotakin sellaista mitä itsekin katselen kuin lasin takaa. Minulle riittää, että saan kirjoittaa. Joskus harvakseltaan teen yhteistyö juttuja eri tahojen kanssa. Ne valikoituvat sen mukaisesti mikä sopii MiruMarun tyyliin ja joista saan itselleni jotakin uutta positiivista intoa ja energiaa katkaisemaan joskus puurolta tuntuvaa arkea.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Mennyt lokakuu

Rakastan listojen tekemistä. Voisin listata mitä tahansa. Ajattelin jatkossa postailla aina kooste postauksen menneestä kuukaudesta. Eihän sitä kuitenkaan tule kirjoiteltua postauksiin kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Ei suhtauduta listaamiseen vakavuudella. Tapahtumien ja sattumusten lisäksi listaan jokaisen kuukauden kohdalle tytön humoristisen lausahduksen, minua sykähdyttäneen biisin ja jonkin katsotun elokuvan. Olen miettinyt pitkään, että olisi kiva tehdä jotain vastaavaa ja nyt siis aloitetaan viime kuusta. Mitä olette mieltä ideasta?


Neuvola käynti ja sekoilua millä raskausviikolla oikein olen.
Piha kuntoon ja sipulikasvien istutus.
Koiran tassutulehduksen hoitaminen.
Koko perhe potee flunssaa.
Syöty valtava määrä hedelmiä ja marjoja.
Siirtänyt MiruMarun Blogspotiin.
Tuhonnut ensimmäisen konvehtirasian.
Polttanut kynttilöitä.
Ollut yhden yön pois kotoa miehen kanssa.
Yrittänyt sietää harmaita päiviä.
Kokenut elämänsä ensimmäisen juurihoidon.
Lintujen talviruokinta aloitettu.
Kierrättänyt vaatteita.
Valvonut öitä.
Tiistaisin kello 21-22 äiti istuu töllön ääressä. Ei saa häiritä.
Tyttö on ruvennut apukokiksi.
0 käyntiä kirpputorille.
Ilahtui Ikean joulukuvastosta.
Valmistin karjalanpaistia.

Biisi: Kaikki Samulin vedot Vain elämää sarjassa. Nyyh.
Elokuva: Kapteeni Amerikka (yllätyin, että todella tykkäsin).

Tytön lausahdus: "Kylmä läski" Tämä todettiin, kun äiti saapui saunaan. Kiitos.


Kuva: pukuhulluttelu.com
Pitäisikö tämä asu pakata laitoskassiin pojalle? Hih.