torstai 20. marraskuuta 2014

Kuka päättää äitiyden arvon mittarit?

Laitan nyt lusikkani soppaan jota on latkittu ja monessa blogissa ja lehdissä. Olen seurannut yleistä keskustelua äitiydestä kohta neljä vuotta. Ennen ohitin aiheen, koska se ei ollut omalla kohdallani ajankohtainen. Oman äitiyden myötä kaikki kommentit tarttuvat hanakammin hihoihin roikkumaan. Olen aika perillä siitä mistä milloinkin keskustellaan, mutta en anna kirjoittelun juuri häiritä itseäni. Olen päättänyt keskittyä vain omaan juttuuni ja se on resepti joka on toiminut aika pitkälle. Keskustelupalstojen jutut eivät saa minua tuntemaan huonoa omaatuntoa. En yritä sovittaa itseäni mihinkään lokoseen oman äitiyteni kanssa. Olen myös ollut arvostelematta muita äitejä. En harrasta vertailua. Olen kokenut äitiyden vapauttavana asiana. Minä osaan ja minä pystyn tähän hommaan sekä teen sen tavallani.

Yhden kerran on osunut silti isku kipeästi minuunkin ja hieman yllättävältä taholta. Taantuman kourissa kamppailevan maamme silloinen pääministeri Katainen toitotti kuinka äidit on saatava kotoaan takaisin töihin nopeammin. Osui ja upposi. Vietin unettomia öitä ja podin huonommuuttani ja lopulta lähdin iltatöihin 6 kuukaudeksi oman alani ulkopuolelle. Saatoin taas tuntea hitusen ihmisarvoa. En siis tunnusta mitään äitiyden mittareita, mutta pääministerin sana painaa. Maailma on muuttunut. Ennen kotiäitiyttä arvostettiin ja nyt olemme tilanteessa, jossa sitä pitää jopa selitellä ja hivenen puolustella. Olen pahoillani moisesta kehityksestä. Tiedän, että kotiäitiys ei sovi kaikille ja en lähde siitäkään tekemään tässä postauksessa mitään ristiretkeä. Toista lasta odotellessani laskeskelen, että meidän perhe pitäytyy kahdessa lapsessa ja äitikin haluaa takaisin työelämään sitten, kun aika on kypsä kuopuksen kohdalla. 

On puhuttu myös paljon siitä kuinka toinen äiti on toiselle äidille susi. Voisiko olla niin, että kaikki äidit ovat jossakin vaiheessa epävarmoja ja tämä epävarmuus heijastuu sitten niillä arvostelevilla puheilla toisista? Oma pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuu väärää kanavaa pitkin syyttömien harteille. Meidät kaikki on opetettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillamme ja yhteisöllisyys on roimassa laskussa. Jokainen on yksin oman kuutionsa sisällä ja näkee vain heijasteita toisten lapsiperheiden elämästä. Itse ajattelen usein, että meillä kaikilla äideillä on varmasi joskus omat mustat hetkemme ja se vain kuuluu elämään. Niihin hetkiin ei pidä jäädä kiinni eikä niitä pidä ruokkia. Äitiys on homma johon sitoutuu koko elämäkseen ja se on pitkä aika harjoittaa itseruoskintaa! Pitää osata nollata ja antaa itselleen hieman armoa. Vähemmän täydellinenkin kelpaa. Toivoisin, että mediassa rummutettaisiin enemmän tätä puolta. En usko, että hyvän äitiyden mittarit ovat sellaisia, että niitä äidit toisilleen säätelevät. Meille syötetään joka tuutista niin paljon sitä huttua mitä meidän pitäisi olla. Rooleja on loputtomasti ja mitä aktiivisempi on sitä parempi: leivo, sisusta, tee itse oma näkkileipäsi, huolehdi kauneudestasi ja pidä itsesi kuosissa, toteuta itseäsi työelämässä, ole läsnä oleva äiti ja vaimo, kanaemo joka pitää huolen kaikista ja vielä täydellinen imettäjä. Mitä jos olisit jotakin tuosta listasta yhden päivän viikossa tai aina silloin tällöin ja muuten ihan tavis?

Minä olen oppinut hidastamaan tahtia esikoisen myötä ja ottamaan rennommin. Aluksi oli vaikea istua tuolissa vauva sylissä paikoillaan, kun oli tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä. Esikoisen kasvaessa olen tietoisesti muuttanut käytöstäni ja ajatellut, että tehdään enemmän yhdessä ja siivotaan vähemmän. Toisinaan annan luvan itselleni viettää tytön kanssa ihan laiskalörttipäivää. Ajattelen, että ketään ei palvele se, että teen, teen hirveästi ja olen sitten ihan poikki. Tyttö ja mieskin tykkäävät, kun äiti kotona on rennommalla tuulella. Oma reseptini on siis, että pitäisi miettiä mihin tekemiseen oman energiansa keskittää.

Mitä, jos se toinen äiti leikkipuiston penkillä olisi vaikka mahdollinen kaveri tai ystävä? Miten olisi ripaus vertaistukea ja ymmärrystä sen pelon sijaan, että tuo toinen varmasti hoitaa homman paremmin. Täydellistä pakettia ei ole kenelläkään ja sen voi varmuudella sanoa (ei edes tällä bloggarilla). Myös me itse rakennetaan tai osallistutaan siihen, että rakennetaan muureja ympärillemme. Ei lähdetä mukaan negaatioon vaan sen sijaan pirautetaan tutulle äitikaverille ja kutsutaan muksuineen kahvittelemaan. 

2 kommenttia:

  1. Hyvä pohdiskeleva mutta ytimekäs juttu! Luin ekaa kertaa sun blogia ja kirjoitat tosi miellyttävästi :)
    Itse en myöskään arvostele enkä tuomitse muita äitejä (enkä ketään muutakaan) koska oon itse niin herkkä arvostelulle. Mä mietin aina liikaakin, olinko tänään tarpeeksi hyvä äiti. Varsinkin kakkosen syntymän jälkeen joutuu luopumaan periaatteistaan yllättävän paljon, kun ei riitä enää aika eikä voimat olla superäiti kaikille :D Pitäis vaan tyhjentää pää ja ottaa rennosti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, hei! Kiva, kun tulit kurkkaamaan mitä täällä MiruMarussa oikein tapahtuu. Tämä taitaa olla sellainen sekoitus pohdintaa ja hassuttelua. Itse olen pian tuon saman asian edessä, että pitää yrittää jakaa itsensä kahden pienen ihmisen kesken. Uskon, että riittämättömyyden tunnetta ei voi välttää. Aina, kun ajattelee, että nyt mä hallitsen tämän homman, niin tulee jokin muutos joko niin, että lapsi kasvaa tai toinen ilmoittaa tulostaan. Jokainen meistä äideistä varmasti yrittää tehdä sen parhaansa. Ja onhan se myös niin, että perheen kasvaessa myös isälle tarjoutuu ehkä uudenlainen rooli/isompi rooli, kun subermutsi ei ole enää niin vedossa. Ehkä sitä sitten tehdään enemmän yhdessä sitä juttua ja ollaan tuplasti rikkaampia kaikki. Ihanaa joilun odotusta sinulle ja kiitos kommentista!

      Poista