keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Synnytyskertomus Vol 1


Toiset tuntuvat muistavan hyvin tarkasti oman synnytyksensä etenemisen ja kaikki sen vaiheet. Itselle jäi ensimmäisestä kerrasta melkoisen hatarat muistikuvat. Supistukset alkoivat aamuyöstä kello 4.00 tienoilla ja herättelin vieressä nukkuvaa miestäni, että nyt se taisi alkaa. Halusin olla kotona mahdollisimman pitkään. Monet ovat puhuneet siitä miten pelkäävät joutuvansa kotiin palautetuksi ja minä ajattelin samoin. Aamun edetessä yritin hieman syödä jotakin pientä ja isäntä hieroi selkää supistusten aikana. Taisimme katsoa kaksi osaa Taru Sormusten Herrasta. Vielä vähän ennen kello 11 halusin mennä lämpöiseen suihkuun kotona ja sen jälkeen tulikin lähtö laitokselle. Kivut yltyivät koviksi ja supistuksia tuli 5 minuutin välein. Olin jotenkin hirveän ylpeä itsestäni, että olin uskaltanut olla kotona ja pystynyt ottamaan kovaa kipua vastaan pelkäämättä. Autossa oli jo vaikea olla ja supistukset voimistuivat koko ajomatkan.

Perille päästyämme kätilö kysyi ovella, että olenko tulossa ultraan. Sain kuitenkin selvitettyä, että ihan synnytykseen tässä ollaan tulossa. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen missä vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja vauvan vointia ruvettiin seuraamaan käyriltä. Tovi huoneessa yksin odottelimme ja ihmettelimme. Osastolla oli paljon synnyttäjiä ja henkilökunnalla tuntui olevan kova kiire. Odottelun jälkeen meidät ohjattiin huoneeseen, jossa oli sänky, keinutuoli ja jumppapallo ja siellä sain lihaksia rentouttavan pistoksen. Koko kroppani oli ihan jäykkänä. Tuntui, että jalat olivat ihan puhki enkä jaksanut kannatella itseäni. Supistuksia tuli todella nopealla syklillä ja ne olivat varsin voimakkaita. Kätilö ehdotti ammeeseen menoa. Ammeessa lilluttiin monta tuntia. Ilmeisesti odoteltiin, että synnytyssali vapautuisi. Muistan, että en jaksanut enää edes puhua. Mieheni sai nostettua minut ylös ammeesta, kun ilmeisesti menetin tajuntani uupumuksesta.

En tiedä paljonko kello oli, kun kätilö tuli hakemaan meidät synnytyssaliin. Vauvan vointi tarkistettiin laittamalla käyrille ja avautumisen senttejä laskettiin. Avautuminen oli todella hidasta. Ilokaasua annettiin helpottamaan kipuja. Ilokaasu ei auttanut itse kipuun, mutta sain hengityksen rauhallisemmaksi maskin ollessa kasvoillani. Tuntui, että supistusten välillä ei ollut yhtäkään sekunttia. Olin aivan uupunut. Muistan, että olin aivan hiljaa. En jaksanut huutaa kipua, en jaksanut kommunikoida. Yritin vain hengittää. Kätilö oli melkoisen kolea persoona, joka ei rohkaissut tai herättänyt muutenkaan minussa mitään luottamusta. Hän oli kuin koneiston rautainen osa ja minä olin hänen pihdeissään. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain epiduraalipuudutuksen, joka tuntui palalta taivasta. Kalvot puhkaistiin ja lapsivesi oli vihreää. Vauvan sydänäänet laskivat eivätkä lähteneet seurannassa nousemaan. Edessä oli hätäsektio. Kello oli noin 20.00

Heräämössä havahduin, kun tunsin oloni jäätävän kylmäksi ja hampaani kalisivat. Tämä johtui nukutusaineesta ja minut peiteltiin useammalla peitteellä. Mies astui jossakin vaiheessa huoneeseen ja kävi näyttämässä pientä kääröä ja kertoi, että tyttö tuli. Seuraavaksi heräsin osastolta keskellä yötä. Letkuja oli joka puolella ja vieraalta tuntuva sairaalahuone. Simahdin uudestaan. Aamulla poistettiin osa letkuista ja sain nähdä oman tyttöni. Imetystä piti tietysti heti yrittää, mutta maito ei ollut noussut. Ihanaa oli kuitenkin pitää omaa pientä tyttöä lähellä. Odotin kovasti, että vierailuaika alkaisi, jotta mieheni pääsisi meitä katsomaan. Liikkuminen oli todella tuskallista. 

Osastoaika tuntui pitkälle ja odotin vain, että pääsisimme vauvan kanssa kotiin missä ei tarvitsisi jonottaa vessaan tai suihkuun. Kotona missä saisi rauhassa pumpata maidon vauvalle pulloon ja joku auttaisi vaihtamaan vaipan. Vauvan hoitaminen oli todella tuskaista leikkauksen jäljiltä. Muutama kätilöistä oli todella mukavia ja osa selvästi työhönsä leipääntyneitä ja tympeitä. Olen muutenkin melkoisen arka ja tuossa vaiheessa vielä aivan raakile äitinä ja olisin kaivannut muutamaa ystävällistä sanaa. Muutuin osastolla todella araksi ja halusin vain karata sieltä pois kotiin pienen kääröni kanssa. Onneksi minulla oli ensimmäiset päivät todella ihana huonekaveri, jonka kanssa taidettiin molemmat itkeä ahdistusta. Muistan kuinka iloisesti kaikki muut äidit pulisivat ruokalassa ja minusta tuntui vaikealle edes mennä vieraiden kanssa samaan pöytään istumaan. Olin vain ja pelkästään ahdistunut. 

Huonetoverini pääsi minua aikaisemmin kotiin ja minut siirretiin toiseen huoneeseen. Päivän oleskelun jälkeen uusi huonetoverini kertoili minulle kuinka oli ollut eristyksissä huoneessa loisepäilyn takia. Tässä kohden meinasin oksentaa järkytyksestä ja tuskainen hiki valui pitkin otsaani. Kukaan henkilökunnasta ei ollut kertonut minulle mitään. Olisin mielummin jäänyt lapseni kanssa käytävälle nukkumaan. Ajattelin vain, että olin hoitanut omaa lastani samalla hoitopöydällä. Loput ajasta menikin imetyskoulussa, joka oli niin rankka, että en ehtinyt edes aterioitani syömään, kun piti vain yrittää ja yrittää. Maito alkoi nousta vasta kotona, joten yrityksistä ei ollut mitään mieltä. Tyttö huusi nälkäänsä ja lisämaitoa sai rukoilla kätilöiltä. Semmoinen reissu minulla oli.

On ihmeellistä miten vähän olen ajatellut tulevaa synnytystä. Olen joidenkin asioiden suhteen sellainen Scarlett O'Hara, että asioita voi aina siirtää ajatuksissa huomiseksi (varsinkin, jos ne ovat epämiellyttäviä). Olisi kyllä hienoa päästä kirjoittamaan tänne tammikuussa positiivisesta synnytyskokemuksesta, mutta etukäteen ei voi tietää kuinka se tällä kertaa menee. Olen siis jälleen kerran ensisynnyttäjä. Takana on käynti pelkopolilla ja edessä on vielä synnytystapa-arvio viikolla 36. En tiedä onko se jotenkin outoa, mutta pelkään/murehdin enemmän tulevaa aikaa osastolla, kun itse synnytystä. Ensimmäisellä kerrallani olin todella reipas ja pelkäämätön. En osannut edes ajatella mahdollisuutta, että päätyisin leikkauspöydälle. Ajattelin, että laitoksella meitä odottaa osaava ja ystävällinen henkilökunta. Nyt ajattelen, että menen sinne ja pääsen sieltä pois. Kestän sen mitä pitää kestää ja sitten kotona kaikki helpottuu. Synnytys ja osastolla olo on vain pieni hetki elämästä. Tärkeintä on, että vauva saa tulla turvallisesti maailmaan.

2 kommenttia:

  1. Minulla on hiukan samansuuntainen synnytyskokemus ja sekin päättyi hätäsektioon. Henkilökuntaa en voi juuri moittia, mutta synnytyksen päättyminen sektioon oli aikanaan itselleni järkytys, enkä ollut sellaisesta kuullut. Syy miksi kommentoin, on, että sain pari vuotta ensimmäisen jälkeen toisen lapseni ja hänen synnytyksensä sujui täysin normaalisti ja jouduimme olemaan sairaalassa vain kolmisen tuntia ennen syntymää. Rohkaisuksi siis! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että toinen kerta voi olla tyystin erilainen. Lähestyvä synnytys hieman hirvittää, vaikka pyrinkin olemaan reipas. Kiitos rohkaisevasta kommentistasi.

      Poista