maanantai 29. joulukuuta 2014

Valmiina subermamina suoraan synnäriltä?

Tulevaa synnytystä odotellessani näin viikolla 38+1 on mielessäni luonnollisesti ollut ensimmäinen vierailuni äitipolille. Muistan hämärästi vielä sen hämmennyksen, kun sain esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa. Nyytti ei tuntunut heti omalle, minä en ollut äiti sillä sekunnilla, kun tyttö tuotiin rinnoille. Elokuvat pursuavat niitä maagisia hetkiä jolloin omaan lapseen rakastuu heti ensisilmäyksellä. Toki olin melkoisen pöllyissäni kaikista minuun pumpatuista lääkkeistä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä. Koko sen ajan, jonka vietin äitipolilla lapsi tuntui muukalaiselle. Toki aivot käskivät rakastaa, hoivata ja suojella tuota pientä nyyttiä ja kaiken sen teinkin, mutta tunneside ei heti muodostunut kuin elokuvissa. Ja kuitenkin oletus on se, että me äidit olemme valmiita subermameja suoraan synnäriltä. Miehet saavat kyllä ottaa oman aikansa ja kasvaa isyyteen, mutta samaa ei sovelleta äidin kohdalla. 

Kotona hoidin lasta ja ihmettelin sitä tuhisevaa nyyttiä. Pidin sylissä ja tein kaiken sen mitä minulta odotettiin. Käännekohta tapahtui, kun mieheni lähti viikon kestävälle työmatkalle ja jäin melkein heti lapsen kanssa kaksin. Tunsin aluksi vain pelkoa. Tavallaan ymmärsin kyllä pärjääväni ja suoriuduinkin kaikesta varsin hyvin, mutta pelkäsin koko ajan tuon oudon uuden nyytin reaktioita ja sitä, jos vauva heräisi yöllä eikä lopettaisi huutoa ja en osaisikaan toimia oikein. Vauva tuntui pelkästään vieraalle ei palaselta minua itseäni. Pidin huolen, että vaippa oli kuiva ja massu täynnä, nostin syliin ja keinuttelin. Vauvan nukkuessa istuin tupakalla (ja minähän en siis oikeasti ole koskaan polttanut) porstuan rappusilla ja yritin vakuutella, että kyllä minusta tähän hommaan on. Kyllä minä osaan olla äiti ja paniikin sijaan tulee muita tunteita tuota nyyttiä kohtaan.

Äitiyteni alkoi pikkuhiljaa muodostua valvotuista öistä, lohdun tarjoamisesta pienelle käärölle, perushoidosta ja uuden erilaisen arjen sietämisestä. Äitiys vahvistui, kun osasin toimia oikein vauvan itkiessä ja sain hänet tyynnytettyä. Rakkaus syttyi pieni pala kerrallaan yhdessä eletyn arjen keskellä. Mieheni haki omaa rooliaan kauemmin ja kävi läpi vielä aikuistumistaan. Välillä oli hetkiä, jolloin olin katkera siitä, että toinen vieressä sai hukuttautua töihinsä ja haparoida omassa roolissaan ja minun piti yksin kantaa vastuuta 24/7. Uskon, että tässä on syy parisuhdekriisiin ensimmäisen lapsen synnyttyä monessa lapsiperheessä. Paine suoriutua tuntuu valtaisalle. Pitää näyttää ulospäin siltä, että pärjää hyvin uudessa tilanteessa. Ihanteellinen, täydellinen perhe. Kukaan ei halua olla toista huonompi. Turvakaukalon hankinta on se helppo osuus vanhemmuudessa. Todellinen haaste on vanhemmuuteen kasvaminen. 

Ja voi sitä päivää, kun se jysähtää tajuntaa, että pieni ihminen tuli maailmaan ja muutti sinut sydänjuuriasi myöten. Valtava rakkaus täyttää mielen joka sopukan ja tunnet todellista onnea ja tarpeellisuutta. Matka sinne on pomppuinen melkein jokaisella. Toki en väitä, että aina olisi näin. Ja nyt meillä on ollut jo pitkään talossa maailman paras iskä joka varmasti on aivan eri tavalla valmis ottamaan vastaan tulevan kuopuksemme. Ja sama koskee myös minua. Tällä kertaa olen valmiimpi. Elämä ei myllerry ihan täysin, kun tietää mitä on tulossa edes osittain. Se helpottaa kummasti. Monet ovat kertoilleet kuinka ovat rennompia kuopuksen kanssa. Kaikki jännittäminen ja pelko siitä, että ei pärjää vauvan kanssa on poissa ja sitä ajattelee, että esikoinenkin on vielä hengissä ja hyvissä voimissa. Laittakaa omia ajatuksianne jakoon!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti