torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden viimeinen postaus ja mysteeri vinkki


4.12 Tuulta, sadetta, myrskyä ja rakkautta. 

Ehdin sittenkin istua hetkeksi alas kirjoittamaan vuoden viimeisen postauksen. Koko päivän olen ajatellut, että tänään pitää ehtiä koneelle. Kuopus nukkuu huoneessaan ja minä tässä istun nojatuolissa ihan vieressä ja valvon hänen untansa rakettien paukkuessa. Mitä vuodesta 2015 jää mieleen? Isoin asia on tietysti kuopuksen syntymä ja perheen kasvaminen. Tuo pieni suloinen taapero on sulattanut, niin monen ihmisen sydämen. Rehellisesti voin sanoa, että aurinkoisen hymyn paisteessa minunkin sydämeni suli ikiroudastaan. Tänä vuonna olen uskaltanut vihdoin rakastaa ja tulla ulos kuorestani. Olen opetellut elämään tätä elämää. Olen opetellut korjaamaan asennettani suhteessa muihin ihmisiin. Olen unohtanut olla puolustuskannalla. Olen miettinyt miten voisin kohdella minulle rakasta ihmistä paremmin. Miten voisin näyttää rakkauteni ja elää sitä todeksi. Olen muistanut vuosien jälkeen oman leikkisyyteni ja kepeyteni. Olen löytänyt itseni uudestaan.

Joku on sanonut, että lapset valitsevat omat vanhempansa, että lapsillamme on meille jotakin opetettavaa. Esikoiseni on opettanut minut pitämään enemmän melua. Tekemään itseni näkyväksi. Kuopus taas on antanut rohkeuden rakastaa. Kiitos näistä elämän suurista lahjoista. Olisin täydellisen hukassa ilman perhettäni. Kulunut vuosi on ollut rakkauden ja perheen yhdistymisen aikaa. Uskoisin, että tämä vuosi jää mieleeni myös henkisen kasvun aikana.

Tulevaan vuoteen suhtaudun uteliaasti. Odotan mitä elämä tielleni heittää. Tiedän jo nyt, että olen itse aktiivisesti raivaamassa omaa polkuani . En suostu enää oman elämäni sivuhenkilöksi. Kovalla työllä palaset tulevat loksahtamaan paikoilleen ja elämä vie minut seikkailuihin. Uskon, että jotakin todella hyvää on tulossa. Minulle ja koko perheelleni. Uusi vaihe elämässämme alkaa. Uskon, että nämä siivet kantavat läpi ilon ja itkun.

Blogin osalta vuosi on ollut todella vilkas. On ollut tapahtumia ja tapaamisia. Monet hienot ihmiset ovat rikastuttaneet elämääni. Osan kanssa olen saanut tavata kasvokkain ja osan kanssa taas olen tullut tutuiksi somessa. Vuoteen on mahtunut hienoja postauksia, turhautumista, kuohuvien kilistelyä ja iloa kirjoittamisesta. Blogi on myös selkeästi vakiintunut. Olen rauhoittunut kirjoittajana ja keskittynyt enemmän aiheisiin, jotka koskettavat minua itseäni. Kirjoitan ilolla elämästä. Valosta ja varjosta. Oma tyyli tehdä tätä hommaa on löytynyt.

Tammikuun lopussa on myös vihdoin aika paljastaa mysteeri vinkkien viitoittama tie. On todella ilo päästä jakamaan teidän kanssanne palanen merkityksellistä matkaa. Moni on saattanut jo miettiä mistä kummasta on kyse. Kaikki kyllä paljastuu. Toivon teille kaikille oikein toiveikasta vuotta 2016!!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Mitä se pukki toi?


Tänä vuonna pukki yllätti minut monella paketilla. Minulla oli oikeastaan vain kaksi toivetta. Ihailin kaupassa Downton Abbey - Kartanon vuosi kirjaa ja mielessäni toivon, että sen aattona saisin kääreistä avata. Vinkkasin kaupassa miehelleni, mutta hän meni vain mutisten ohi kirjaosastolla. Jouluni pelasti rakas anoppini, joka tietää minun olevan sarjan vannoutunut fani. Kiitos vielä hirmuisesti. Olenkin lukenut kirjasta jo suurella mielenkiinnolla kaksi lukua. Toiseksi toivelistallani oli saada mieheltäni hassu paketti, jonka arvo sai olla maksimissaan vitosen. Kuinkas sitten kävikään.


Mary ja Tom. Tykkään. Tykkään.


Ihanasta pienoisesta kassista löytyi lahjakortti Kicksin liikkeeseen. Ajattelin hankkia ainakin kasvonaamion ja ehkä poskipunan. Palataan tähän aiheeseen vielä.


Ja sitten se toinen toive. Ei tullut hassua ja hauskaa karkkihyllyltä. Tuli pientä, siroa, naisellista ja kaunista koruliikkeestä. Äitienpäivänä sain yllätyksenä nappikorvakorut ja nyt kaulakorun. Kyseessä on kaunein Kalevala Korun sarjoista eli Eira. Miten se nyt menikään: Rakasta minua eniten silloin, kun vähiten sitä ansaitsen (terveisin kärttyinen vaimo).

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Riitaisa Joulu

Oletteko huomanneet, että jouluna hieman tuppaa kiristämään? On paljon tohinaa ja touhua, sekä ne kuuluisat aikataulut, joiden puitteissa pitäisi yrittää pysyä. Lapset ovat kiukkuisia väsymyksestä ja aikuiset kärttyisiä toisilleen, kun hommat eivät mene putkeen. Jouluun kuuluvat palaneet uunikasvikset, kiire ja hiki otsalla. Oma kotikin ärsyttää, kun tavarat tippuvat kaapeista ja hyllyistä päälle, kun etsit jotakin mikä on taas kerran hukassa. Ja oma puoliso ottaa päähän, kun mieleen juolahtaa ajatus, että eihän se tajua minua ollenkaan. Se ei kuuntele mitä minä haluan. Minä haluan olla joulun rauhassa. Ilman kiirettä. Ilman väsyneitä lapsia. Minä haluan olla rauhassa kotona. Ja joka vuosi minä saan tämän saman rumban.

Meidän talossa on kaksi tyyliä miten asiat tehdään. Mieheni tapa ja mieheni tapa. Toisinaan, jos onni hymyilee meillä voi hetken aikaa mennä ajatukset samoja raiteita. Valitettavasti, se on melko harvinaista. Minä olen meistä kahdesta se, joka kaipaa enemmän omaa tilaa ja rauhaa perheelle. Lapset ovat vielä todella pieniä. Minä haluaisin viettää joulun rauhassa kotona ja varata yhden päivän sukulaisille pyhien keskeltä. Haluaisin leikkiä lasten kanssa ja tehdä kotona kaikkea sitä, mitä lapset haluavat tehdä. Ja tietysti saunoa ja syödä hyvin. Kiireettömyyden tunne on minulle se tärkein asia joulussa.

Toki meillä oli tänäkin jouluna siellä täällä ihan rattoisiakin hetkiä, mutta myös sanomista, nälvimistä ja ketutusta. Minä ajattelen, että parisuhteessa pitäisi yrittää aina pyrkiä löytämään kaikessa se kompromissi ja kultainen keskitie. Huomaan usein antavani periksi silkasta väsymyksestä ja sitten huoman olevani ahdistunut ja kärttyisä, kun asiat tehdään enemmän toisen tyylin mukaisesti. Uskon kyllä, että mieheni on erittäin tietoinen siitä miten minä haluaisin asiat tehdä, mutta sivuuttaa toiveeni melkoisen tyynesti. Ja minä loukkaannun, turhaudun ja kerään suuttumusta sisälleni. Tänä vuonna voin rehellisesti sanoa, että pilasin paljon meidän perheen joulusta silkasta väsymyksestä. Oma reppu oli jo ennen pyhien alkamista lähes tyhjä. Minä kuulun siihen joukkoon, joka toivoisi, että aina ei tarvitsisi kaikkea auki toiselle purkaa. Toivoisin, että se kaikista lähimpänä oleva ihminen katsoisi hetken ja näkisi, että tuo toinen tuossa vierellä on aivan puhki. 

Kesken pyhien kurkkua kuristaa tietoisuus siitä, että kohta nämä päivät ovat ohi ja arki koittaa. Edessä on taas ne tutut viisi päivää yksin lasten kanssa aamusta iltaan asti. Illalla kahden väsyneen ihmisen kohtaaminen ovensuussa, pikaiset iltarutiinit ja lasten nukutus. Molemmat meistä nukahtavat tahoillaan lastenhuoneisiin. Olisiko se pilannut meidän joulun, jos olisimme päättäneet yhdessä tänä vuonna ottaa joulun rennosti? On vanha viisaus, että pyhinä perheissä riidellään paljon. Odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Minä uskon, että monessa lapsiperheessä vanhemmat ovat väsyneitä. Arki vie mehut. Pyhiä suoritetaan, vaikka ne tulevat ja menevät vähemmälläkin tohinalla. Tärkeintä pitäisi olla se, että yhdessä on hauskaa. Kenties ensi vuonna kokeilemme joulunviettoa minun tavallani?

tiistai 22. joulukuuta 2015

Onni Blogien joulukalenteri luukku nro. 23 - Lunta purkissa


Ihanaa aatonaattoa ystävät. Minä saan kunnian toimia tänään joulukalenteri luukun emäntänä. Luukusta 23. putkahtaa luminen maisema. Minä en ole tänä vuonna ehtinyt hössöttää joulua. Lähes kaikki aikani on mennyt taaperon perässä pysytellessä. Halua olisi ollut kovastikin näperrellä kaikkea pientä ja suloista, mutta tänä jouluna meillä mennään hieman maltillisemmalla linjalla. Joulukarkit jätän myös suosiolla ohjelmistosta pois. Tärkeintä on, että talossa on suurin tavarakaaos taltutettu, koti tuoksuu puhtaalle ja joululle. Pienet lahjat paketoitu, kuusi koristeltu ja joulupöydästä jokainen löytää omat suosikkinsa.

Pientä tunnelmaa voi pikaisesti luoda kauniisiin lasipurkkeihin. Odotan vielä aatoksi sentin lumikerrosta pihanurmelle, mikäli se jää saapumatta on meillä lunta edes purkissa. Lumihan on tietysti suolaa, mutta näyttää kyllä melkoisen aidolle. Hangelle tepastelemaan laitoin perheen pienen tytön "Kuningaspeuran". Lisäksi purkissa on väriä mukavasti vaihtava muovinen kuusi. Aikaa koristeen tekemiseen meni muutama minuutti ja ainakin perheen pieni tyttö tykkäsi kovasti. Ja lasipurkkiin voi laittaa ihan, mitä kaapista vain löytyy!! Jokainen perheenjäsen voi koota oman purkkinsa. Mukavaa puuhaa!



Eilisen luukun meille loihti ihana matkablogi Kaukana Kotoa. Blogista löytyy mm. ihania kuvia ja tunnelmia jouluisesta Las Vegasista. Jouluaaton päräyttää mukavasti käyntiin Rapatessa Roiskuu blogi. Mitähän kivaa hän on meille keksinyt? Onni Blogien joulukalenteri pursuaa kivoja vinkkejä, fiiliksiä ja ohjeita. Käy kurkkaamassa kaikki luukut TÄÄLTÄ.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Sulka polullani


Marraskuusta lähtien tämä blogi on tuntunut jälleen omalleni. Kesästä alkaen tuskailin kirjoittamisen ja varsinkin aiheiden osalta aika paljon. Syksyllä lehtiä haravoidessani mietin, että lopetan blogin kokonaan. Ilo tehdä tätä hommaa katosi. Huomasin olevani ahdistunut. Luulen, että fiilis oli monen tekijän summa. Useassa blogissa kirjoiteltiin tuolloin väsymyksestä ja moni bloggari myös laittoi pillit pussiin. Minäkin kirjoitin arkistoon monta postausta siitä, mitä mielessäni liikkui. Mitä mieltä olin blogimaailman aiheuttamista paineista. Jätin kuitenkin julkaisematta. Miksi. Tiesin, että ilo palaisi vielä. Tiesin, että tulisi päivä, jolloin tämä blogi taas tuntuisi minusta kodille. Kaikilla asioilla on oma syklinsä. Välillä on pulahdettava syviin vesiin ja sitten on taas aika innon ja luovuuden. Tänään on hyvä päivä postata. Kertoa mitä päässäni liikkuu ja mitä elämääni kuuluu.

Päivä on ollut raskas. Vuosi vuodelta muutun herkemmäksi. Kuoreni ohenee. Sydän liikuttuu. Tänään sain olla saattamassa matkaan lapsuudestani tuttua ihmistä. Liikutus oli valtaisa. Surun voima yllättää. Se puskee väkisin läpi. Surustakin voi iloita. Se kertoo, että jokin asia tai ihminen on merkityksellinen ja tärkeä. Meitä yhdistää ohuet säikeet, mutta ne säikeet ovat yllättävän vahvoja. Monet pienet asiat nousevat suureen arvoon, kun kääntyy hetkeksi tarkastelemaan jo kuljettua matkaa.

Tänään minä olen kiitollinen omasta perheestäni ja suvustani. Elämässäni on paljon ihania ihmisiä, joita ajattelen lämmöllä. Moni on ehkä lähes tietämättään tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olen oppinut lempeyttä, sitkeyttä ja nöyryyttä elämäni tärkeiltä ihmisiltä. Olen saanut osakseni paljon lämpöä ja välittämistä.

Tänään kuopukseni otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Kädet levällään kohti äitiä. Hymy huulillaan. Riemuiten. Minä itkin. Ilosta ja surusta. Haluaisin pysäyttää ajan. Tämä kaikki menee, niin nopeasti. Toivon, että osaan arvostaa oikeita asioita. Elää enemmän hetkessä. Olla hyvä äiti ja vaimo. Olen ylpeä siitä, että olen osannut ravistaa harteiltani pois katkeruuden ja vihan. Viimeisen vuoden olen elänyt sellaista elämää, missä on ollut enemmän sijaa ilolle, naurulle ja rakkaudelle. Olen määrätietoisesti muuttanut elämäni kurssia. Näen taas jokaisen sulan, joka polulleni osuu. Eläkää ihmiset ja olkaa onnellisia. Jakakaa onni toisen kanssa, niin se tuplaantuu.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulu tulee - Olen myöhässä

Minä olen aina ollut mitä suurimmissa määrin jouluihminen. Meillä on vinttiin kertynyt vuosien saatossa aikamoinen määrä joulukoristeita. Joskus hypistelen niitä siellä jo varhain syksyllä ja odotan hartaasti, koska saan levitellä koristeet ja jouluvalot talon jokaiseen huoneeseen. Joka vuosi olen ostanut yhden koristeen lisää. Aloitin tavan jo silloin, kun asutimme ensimmäistä yhteistä kotiamme mieheni kanssa. Muistan miten himoitsin koko joulukuun marketista suberhyber jouluvaloja, jotka sai säätää eri ohjelmille. Alennusten alettua hieman ennen aattoa kipaisimme valot kotiimme hakemassa. Seuraavana vuonna halusin ehdottomasti laulavan poron ja sama homma toistui. Nyt molemmat koristeet ovat tyttäreni ehdottomia suosikkeja ja hän haluaa ne aina koristamaan omaa huonettaan. Kovasti on leikitty myös Pentikin puisilla possuilla ja lampailla.

Tänä vuonna olen pienoisesti ollut myöhässä joulun suhteen. Joulua on rakennettu kotiimme paljon aikaisempia vuosia maltillisemmin. Koristeita on tuotu vintistä alakertaan yksitellen. Olemme yrittäneet joka ilta rakentaa joulua yhdessä pienen palasen kerrallaan. Tänään koristelimme pienen joulukuusen keittiöön tuomaan tunnelmaa. Huomenna viritellään lisää jouluvaloja pihaan. Aatto lähestyy kovalla rytinällä, mutta vielä ei kiire tunnu. Vauvan myötä (joka täyttää tammikuun lopussa jo vuoden) olen lopettanut suorittamisen. Hidastanut tahtia. Oppinut sietämään paremmin kodin epäjärjestystä ja sitä, että kaikkea ei vain ehdi millään tekemään. Ja jos yrittää, niin hyvin äkkiä sitä rupeaa kiristämään. Meillä vauva pitää äitiään hereillä joka yö siinä määrin, että näin pidemmässä juoksussa se alkaa jo pikku hiljaa tuntumaan. Olen siis päättänyt, että tänä jouluna me tehdään se mikä ehditään. Jätetään ne joulukarkit nyt tekemättä ja kokeillaan vain uutta joulupipari reseptiä. Ollaan enemmän läsnä ja katsellaan yhdessä Lumiukkoa. Tehdään yhdessä mukavia juttuja. Parasta joulussa on tunnelma ja se lähtee ihmisistä. Joulu on myös mitä parhainta lautapeli aikaa! Haaveena olisi päästä pelamaan mieheni kanssa erä Master of Movies lautapeliä. Vieläköhän rökitän siinä mieheni mennen tullen.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Minä kirjoitan rakkaudesta

Olen todellakin tehnyt päätökseni. Minä kirjoitan rakkaudesta. Rohkenen näpytellä näitä näppäimiä ja avata tuota mysteeriä omalta osaltani. Toivon, että tämä olisi sellainen aihe, josta moni voisi ammentaa itselleen jotakin pientä. En väitä, että minulla olisi maailmaa mullistavia ajatuksia. Varmasti löytyy paljon minua viisaampia ja taitavampia kirjoittajia. Yritän tässä samalla kirjoittaa auki myös itselleni sitä oman elämäni keskiössä pitkään ollut asiaa. Asiaa, jota en täysin itsekään aina ole ymmärtänyt. Puhun kestävästä parisuhteesta.

Olen monesti sanonut, että uskon elämässä enemmän sattumaan ja oikkuihin, kun varsinaiseen kohtaloon. Haluaisin kyllä uskoa kohtaloon. Olisihan se aivan ihanaa, että minua varten olisi jo aikojen alussa ollut olemassa joku. Ja, että minä olisin tallannut tietäni määrätietoisesti sen yhden ja ainoan ihmisen luokse. Kaunista. Olen pureva yhdistelmä romantikkoa ja realistia. Realisti minussa nostaa päätään silloin, kun meno alkaa mennä liian siirappiseksi. Usein kaipaan mieheltäni juuri sitä romanttisuutta, mutta sitten en kuitenkaan oikein osaa ottaa sitä vastaan. Tiedättekö mistä puhun?

Mutta tosiaan mistä me aloittaisimme tämän homman? Kuinka kaksi ihmistä tapaa? Miksi joku ihminen viehättää sinua ja toinen taas ei? Mitä tapahtuu pitkässä suhteessa? Kuinka pitää kipinää yllä? Luonnollisesti käytän esimerkkinä omia kokemuksiani ja suhteellisen pitkää suhdettani. Luvassa siis sarkasmia ja huumoria. Vaikka tässä nyt ollaan ehdottomasti yhden elämän isoimman asian äärellä, niin lähestytään asiaa toki myös tunteella, mutta myös turhia kiristelemättä. Kirjoitellaan elämästä ja sen käänteistä mahdollisimman rehellisesti.

Pari viikkoa sitten kävelin myöhään illalla mieheni kanssa kohti hotellia Helsingin keskustan läpi. Ravintoloiden edessä oli isoja jonoja ja osa iloisesta väestä oli purkautunut ravintoloista muuten vain ulos juttelemaan raittiiseen sadesäähän. Kulkiessani ihmisten ohi huomasin ajattelevani, että loppujen lopuksi melkein kaikki etsivät rakkautta. Mitä jos juuri tänään tapaan sen oikean? Toivottavasti minun ei tarvitse lähteä kotiin yksin. Huomaako minua tänään kukaan? Enhän vain laittanut liikaa meikkiä? Onkohan toi varattu? Kato mua, kato mua, kato mua... Älä pliis riko mun sydäntä.

Kaikki etsivät elämäänsä rakkautta. Aivan kaikki. Kukaan ei halua olla yksin. Ei edes ne ihmiset, jotka eivät omien sanojensa mukaan halua sitoutua. Moni odottaa, että se oikea sattuisi kohdalle. Tulisi se tunne sisälle, joka todistaisi vääräksi kaikki epäilykset. Ja toki moni on valmis sitä oikeaa odotellessa kuluttamaan aikaa kenen kanssa tahansa, mikä minusta on lähtökohtaisesti todella väärin. On melkoisen turhaa selittää toiselle kuinka teki suhteen säännöt alussa ihan selväksi. Ei se elämä vain mene niin. Ja me ihmiset tarvitsemme toista ihmistä. Tarvitsemme elämäämme sen hurjan tunteiden vuoristoradan. Kyyti voi olla joskus pomppuista, mutta kaiken vaivan arvoista.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Juha Tapio Tavastialla - Kiitos


Juha Tapion torstainen Tavastian keikka oli aikamoinen elämys. On upeaa katsella artistia, joka todella antaa itsestään kaiken. Sitä iloisuuden, energian ja lämmön määrää, joka keikasta välittyi on vaikeaa sanoiksi pukea. Uskon, että moni lähti keikalta pois keveämmällä mielellä. Uskoen, että elämä kantaa ja, että olemme rakkauden arvoisia. On todella inspiroivaa nähdä toisen ihmisen toteuttavan omaa intohimoaan. Lahjakkuus ei yksin riitä, ellei sisältä löydy sitä voimakasta draivia, joka saa asiat liikkeelle. Ja me tavikset tarvitsemme valoisia ääniä luotsaamaan meitä läpi tämän elämän. Juha Tapion laulut luovat uskoa..me selviämme kyllä..me loistamme kaikki omalla tavallamme... Eikö ole hienoa saada kuljettaa noin hienoja viestejä ihmisille?

Nuorempana biisit ja artistit merkitsivät huimasti. Elettiin ja hengitettiin sanoituksia ja seurattiin listoja. Juostiin kauppaan ostamaan kauan odotettua albumia. Ja musavideot. Ei varmasti tarvitse sanoa enempää. Musiikki elää mukana kasvussa ja kuohuissa. On voimabiisejä joihin tukeutuu, kun elämä murjoo, on biisejä joihin valjastaa oman pienen kapinan ja vastarinnan, on kappaleet helliin hetkiin, kipuun ja rakkauteen. Ja aika usein kappaleet nostattavat kyyneleet ja tunteet pintaan. Jokainen meistä yrittää välillä kätkeä kipua. Elää tätä elämää. Selviytyä. Musiikki kuitenkin tavoittaa meidät. Hipaisee jotakin meissä.


Jos elämässä ei olisi musiikkia..apua. Eihän sellaista voi edes kuvitella. Minulle on ystävä joskus sanonut, että herään eloon tanssilattialla. Ja se on täysin totta. Olen aika pidättyväinen noin muuten, mutta tanssilattialla unohdan tyystin ympäröivän maailman. On vain biitti mitä seurata. Mitä, jos varaisit lipun keikalle? Ketä sinä menisit katsomaan?

Juha Tapio sai minut ajattelemaan, että on tärkeää kirjoittaa tätä blogia. Minäkin olen monen muun tavalla tuskastellut tätä hommaa. Miettinyt onko tässä mitään mieltä. Haluanko olla tukemassa omalla toiminnallani jotakin sellaista maailmaa mihin en itse usko. Toki en ole missään vaiheessa halunnut rakentaa tästä blogista paikkaa, missä kaikki on aina hyvin ja täydellisesti. Olen aina halunnut pysyä itselleni ja teille uskollisena. Blogimaailma on kuitenkin melkoisen mutkikas paikka. Ja mitä lähempänä ydintä seisoo, sitä enemmän se vaikuttaa myös omaan elämään. Olen saanut huomata, että joudun elämään tietynlaisen ristiriidan kanssa. Toisaalta olen todella yksityinen ihminen ja toisaalta taas haluan kirjoittaa. Tuoda valoa maailmaan yksi postaus kerrallaan. Teille. Tämä on pientä ja vaatimatonta, mutta minun tieni silti. 


Ja pitihän Juha Tapiolle viedä pieni paketti. Kiitos roudarille, joka huolehti paketin perille.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Vuodet täyttyvät...

Hiljaa hiipien 
vuodet täyttyvät,
täysiksi tulevat.

Tuuli vilpoinen
 käy yli peltojen ja
kutsuu sinut mukaansa laverilta kammarin.

Hetkessä sä poissa oot ja
 tiedät, niin paljon enemmän kuin me muut.

Sun tarinasi luettiin,
alusta loppuun kahlattiin.
Mitä susta jälkeen jäi, se sydämiin kätkettiin.
Mitä tarkoitusta täällä palvelit.
Kenen polkua sinä hipaisit.

Kotipihan paljaat puut.
Poika, joka juoksee, nauraa, leikkii ja piiloutuu.
Me sua täällä muistellaan, et sä poissa oo.

Katsotko jo ääretöntä maisemaa.
Hymyilet ja odotat.
Me vielä kohdataan.

Auringonsäteet viimeiset
kajastaa tyhjään ikkunaan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Meidän biisi - Kaksi puuta ja Juha Tapion videoterveiset

4.12 perjantaiaamuna olo oli aika painava. Kurkkua kuristi ja ajattelin, että tuleeko koko päivästä mitään. Torstai-iltana olin saannut kuulla suru-uutisen ja fiilikset hiipi uniin ja aamulla olo oli sekainen ja pää painoi tonnin. Oli vielä pimeää, kun ajeltiin kohti Vantaata, josta minun oli tarkoitus hypätä Helsinkiin menevään junaan. Keskellä synkkyyttä radiosta pärähti soimaan Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa biisi. Se tuntui merkiltä. Biisi voimaannutti ja ajattelin, että selviän tästä päivästä. Otan siitä kaiken irti. Keskityn hengittämään. Laitan surun hetkeksi syrjään odottamaan. Aikansa kaikelle ja tämän päivän tarkoitus on iloita. Elämä jatkuu. Jokainen päivä, jokainen hetki...aika ei odota meistä ketään.

Biisit on tärkeitä. Meille kaikille kertyy elämän aikana se oma soudtrack. Ally McBeal tutustutti monet meistä aikoinaan teemalaulun valintaan (hyväntuulinen hymähdys). Juha Tapion kappaleet ovat tulleet todella tutuiksi vuosien varrella. Lähes jokaisesta biisistä mieleen nousee jokin tietty fiilis tai hetki. Ensimmäisen kerran olen nähnyt Juha Tapion esiintyvän Töölön kirkossa. Suoritin silloin viimeistä työharjoitteluani. Ja kyllä teki vaikutuksen mies ja kitara. Ihanan rauhallinen ja levollinen ääni. Juha Tapio lauloi koko setin silmät kiinni. Muistan vieläkin sen villapuseron, joka oli Juhan päällä.

Kaksi puuta on minulle ja miehelleni todella tärkeä biisi. Moni ystävämme on sanonut, että kappaleesta tulee heti mieleen minä ja mieheni. Ja moni muu "vanha" pariskunta tuntee varmasti samoin. Kaunis, herkkä kappale rakastamisesta. Sydän lyö aina yhden ylimääräisen lyönnin, kun biisin alkutahdit pärähtävät käyntiin. Ja jos biisi oli meidän jo alun alkaenkin, niin nyt se on sitä vielä tiukemmin. En koskaan unohda sitä miltä se kuulosti viime perjantaina. En unohda hymyä oman rakkaani kasvoilla.

Voitte varmasti kuvitella sen liikutuksen, joka valtaa mielen, kun saa videoterveiset artistilta, joka on saanut mielen herkistymään monta kertaa. Oli todella iso WoW, kun saimme vielä liput Juha Tapion Tavastian keikalle 10.12 Sitä ajattelee, että eihän tällaista voi tapahtua. Olo on todella kiitollinen. Huomenna nähdään.

video

Mysteeri vinkki

maanantai 7. joulukuuta 2015

Blogin uudet tuulet... ja mysteeri vinkki.


Mysteeri vinkki

Olen palannut. Pienoisen postauskatkon syyn joudun vielä hetken teiltä salaperäisesti pimittämään. Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että kaikki selviää teille aikanaan. Kamera ja kännykkä on täynnä kuvia ja luvassa on useampi postaus tästä mysteerisestä katoamisesta. Hih. Olen ollut melkoisen kiireinen pari viikkoa ja kiinni erittäin mukavassa projektissa. Kaiken päälle on tietysti ollut heitettynä vielä normaali arki ja blogi jäi viikoksi ilman huomiotani. Parin päivän some-tauon jälkeen oli tukossa sähköposti ja kännykkä. Messenger oli täynnä lukemattomia viestejä. Sunnuntaina tätä tulvaa kävin läpi ja vastasin samalla hieman myöhässä mutamiin blogiin tulleisiin kommentteihin. Kiitos kärsivällisyydestänne.

Tarkat silmät ovat varmasti jo kuukausia sitten huomanneet, että Kaksplussan karuselli on poistunut sivupalkista. Sunnuntaina sinne ilmestyi Onni Blogien logo. Kaksplussan yhteisö toimi blogini kotina kokonaisen vuoden. Olen vieläkin hurjan kiitollinen tuosta mahtavasta mahdollisuudesta ja kasvunpaikasta. Rehellisesti voin sanoa, että poistuin yhteisöstä parempana bloggarina. Siihen vaikutti moni asia, mutta erityisesti se, että blogikaverit yhteisössä asettivat riman todella korkealle. Haluankin vielä toivottaa kaikille yhteisössä jatkaville intoa bloggaamiseen ja kiittää lämpöisesti yhteisestä taipaleesta.

Nyt MiruMaru on taas uuden edessä. Luulen, että Onni Blogit mahdollistavat postausten kirjoittelun hieman laajemmalla kehyksellä. Blogini löytyy Lifestyle kategoriasta ja tämä onkin selkeä vinkki siihen, että blogin sisältö painottuu jatkossa hieman eri tavalla. Paljon tuttua ja totuttua säilytetään. Lähinnä muutos näkyy siinä, että keskityn jatkossa enemmän DIY, sisustus ja tyyli postauksiin. Ei toki unohdeta runoja tai kirjoituksia elämästä. Joukkoon saattaa sujahtaa myös elokuva-arvosteluja ja muuta leffa-asiaa. Lisäksi suunnitteilla on uusi postaussarja parisuhteen monista koukeroista ja kiemuroista. Ennen joulua juhlistetaan uutta blogikotia ja 200 tykkääjän rajan ylittymistä MiruMarun Fb-sivujen puolella kivalla arvonnalla! Pysy siis mukana.

Tälle viikolle on luvassa vielä ihana meno. Keikka Tavastialla, mutta sitten hiljennytään Joulun odotukseen. Rakennetaan kotiin tunnelmaa palanen kerrallaan.

PS: Saattaa olla, että MiruMarun Instagramiin tupsahtaa uusi mysteeri vinkki lähiviikkoina...

maanantai 30. marraskuuta 2015

I Love movies... ja joulukalenteri info


Yksi elämäni suurimmista rakkauksista on elokuvat. Vanhan blogini puolelle kirjoittelin toisinaan myös elokuvista ja vanhoja postuksia pääset kurkistamaan TÄSTÄ. Milloin rakkauteni elokuvia kohtaan syttyi? Ensimmäinen elokuvamuistoni on Ihmemaa OZ 1939. Voi miten kauniin kimaltavat olivat ne punaiset taikakengät, jotka kiidättivät Dorothyn takaisin kotiin. Myöhemmin tuli Tähtien sota jatko-osineen ja karvaiset Ewokit. Saa nauraa, mutta minä todellakin uskon pienoisesti voimaan. Rakastan myös elokuvamusiikkia ja kaapista löytyykin monen elokuvan soundtrack. Olen myös aina lueskellut mielelläni näyttelijöiden elämänkertoja.

Mikä elokuvissa oikein kiehtoo? Tietysti ne antavat meille mahdollisuuden kurkistaaa eri aikakausiin ja tarjoavat samaistumisen kohteita. Tarina ja musiikki nivoutuvat yhteen ja nostattavat meissä suuria tunteita. Elokuvat mahdollistavat myös hetkellisen paon omasta arjesta. Elokuvat toimivat myös meidän oman tarinamme pieninä merkkipaaluina. Me kasvamme yhdessä elokuvien kanssa. Itse muistan vieläkin hyvin elävästi ensi-ihastumiseni valkokankaan hurmuriin. Elokuva oli Dirty Dancing 1987 ja Johnny Castle/Patrick Swayze oli mieletön ilmestys. Jokaisella sukupolvella on ollut omat elokuvansa. The Breakfast Club 1985 on saanut jo kulttimaineen teinielokuvien genressä.

Minulla on aina ollut todella hyvä elokuvamuisti (se on nyt hetkellisesti katkolla, koska vauva valvottaa paljon). Eri elokuvilla on minulle myös aivan erityinen merkitys. Parhaat vuotemme 1973, Minun Afrikkani 1985, Takaikkuna 1954, Tähtien sota 1977, Cleopatra 1963, Kummisedät 1972, Kun Harry tapasi Sallyn 1989, Working girl 1988, Niagara 1953, Talo Toscanan auringon alla 2003, Titanic 1997 ja Pearl Harbor 2001 merkitsevät minulle pieniä muistoja sieltä täältä. Niitä on katsottu elämän eri vaiheissa. Yksin ja mieheni kanssa. Kuumina kesäiltoina, siemailtu punaviiniä, podettu ikävää toisen ollessa intissä. James Bond- elokuvat katsottiin meidän perheessä ennen lapsien syntymää pari kertaa vuodessa järjestyksessä ja dokumentit ensin. Mielipiteet elokuvista myös vaihtelevat oman elämänvaiheen mukaan.Teininä ymmärsin täydellisesti miksi elokuvassa Parhaat Vuotemme Hubbell ja Katie erosivat. Katsoin elokuvan perheellisenä ja suorastaan kiukustuin. Miksi eivät voineet saada hommaa toimimaan, kun lapsikin on kuvioissa mukana? Sellainen hieman pistää hymyilemään itselleen.

Meidän perheessä viljellään myös paljon elokuva sitaatteja. Tänä vuonna blogin joulukalenteri löytyy twitteristä. MiruMarun TWITTER TILI täyttyy elokuva sitaateista. Ai, miksi? Siksi, koska I Love movies. Ja haluan jakaa tämänkin rakkauden teidän kanssanne. 

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Vuoden askartelija 2015 kilpailun - portfolio


Viikolla sain vihdoin kotiin oman portfolioni, jolla osallistuin Taika-lehden Vuoden askartelija 2015 kilpailun toiseen vaiheeseen. Kilpailu oli useamman kuukauden rutistus. Aluksi piti jännittää toiseen vaiheeseen pääsyä ja sitten jännittää vielä hieman lisää. Kuka 10 upeasta finalistista keräisi koko potin. Lohdutuspalkintoja tai muita mitalisijoja ei ollut kilpailussa jaossa. Voitto jäi saavuttamatta. Osallistuminen ei kaduta yhtään. Aina ei voi voittaa. Tärkeintä on todellakin tehdä parhaansa ja nauttia siitä mitä tekee.

Portfoliota selaillessani tunsin pienoista ylpeyttä itsestäni. Minä olin jaksanut läpi vaativan kisan. Tehnyt töitä illalla lasten ollessa nukkumassa ja välillä öisinkin. Vuodattanut töihin palasia itsestäni. Ja olen tyytyväinen siihen mitä sain aikaan.." Ei huono". Hih.

Vanhasta kirjasta tehty portfolio ilahdutti raatia. Ihanan värikäs totetus kuin sukellus aarrelaatikkoon. Eräs raatilainen kommentoi näin: "Portfoliota selatetssa kokee samanlaista löytämisen riemus, kuin mitä tekijäkin on varmasti tuntenut kirpputoreilla ja vanhantavaran liikkeissä etsiessään ja löytäessään innostusta ja ideoita". Hienosti persoonaa heijasteleva kokonaisuus.

Seuraavassa kuvia portfoliosta ja aloitetaan laatikosta, johon sen pakkasin.













Muista kilpailutöistä löydät kuvia TÄÄLTÄ.

Suuri kiitos yhteistyökumppaneille:

Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola
Teippitarha
Kruununjalokivi
Hobbyhouse Rita

perjantai 27. marraskuuta 2015

Uskallatko unelmoida?


Minulle sanottiin vuosia sitten, että saat kaiken mistä haaveilet...Tuon toteamuksen voi uskoa tai sitten ei. Tuo lausahdus on kuitenkin noussut mieleeni monta kertaa viimeisen parin vuoden aikana. Se on saanut minut miettimään, että olenko todella uskaltanut elämässäni haaveilla? Luoda niitä visioita itselleni mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa. Siitähän se kaikki lähtee, eikö? Rohkeus ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Haaveiden helliminen ja niitä kohti kurottaminen myös altistaa pettymyksille. Voi olla enemmän kuin tosi, että olen aina pyrkinyt kaikessa pitämään jalat tukevasti maankamaralla ja vähätellyt omaa osaamistani, että se ei vain lähtisi lentoon. Jättänyt kolkuttamatta oviin, jotta kukaan ei voisi läjäyttää niitä naamani edessä kiinni. Ja kuitenkin aina sanotaan, että ei kukaan meitä tule kotiovelta hakemaan.

Ajattelussani on tapahtunut tosi iso muutos. Tänään menen pieni unelma kerrallaan eteenpäin. Olen huomannut, että ihmeitä todella tapahtuu, kun niihin jaksaa uskoa. Minulle riittää pienetkin ihmeet. Elämän mielekkyys. Kuinka moneen asiaan sitä rohkeutta tarvitaankaan. Myös elämiseen täysillä..koko sydämellä. Ja kuinka hyvälle tuntuu huomata, että on ottanut itsensä kanssa kasvupyrähdyksen. Rehellisesti voin sanoa, että annan itsestäni paljon enemmän maailmalle kuin koskaan aikaisemmin. Sen johdosta elän ja rakastan täysvaltaisemmin. Se tekee onnelliseksi.

Unelmien eteen pitää myös uskaltaa tehdä työtä. Niihin pitää valjastaa voimaa ja energiaa. Aina ei tarvitse voittaaa. Riittää, että uskoo itseensä ja lähtee edes yrittämään. Yksi asia johtaa toiseen ja mitä vain voi tapahtua. Myös sinulle. Unelmia kannattaa myös välillä päivittää ja asettaa itselleen checkpointteja. Voi ottaa askeleen taaksepäin ja arvioida uudestaan. Kuulostella itseään. Ja jos siltä tuntuu, niin koko kurssin voi asettaa uudelleen. Raivaa polku ja kulje sitä.

Mistä minä haaveilen juuri nyt? Juuri nyt minä hellin sydämessäni isoa haavetta, joka on käymässä toteen. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sen jakamaan teidän kanssanne. Yksi unelma kerrallaan...Tämä vuosi saa upean päätöksen.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Hyviä reissuja kannattaa muistella...




Pelastimme vihdoin nämä 10 vuotta vanhat matkakuvat käytöstä poistetun läppärin kätköistä. Aluksi ajattelin, että käsittelen ne ja vasta sitten liitän ne postaukseen mukaan. Kuvat on otettu melkoisen huonolaatuisella digikameralla. Jätin käsittelyn kuitenkin tekemättä. Tuli sellainen fiilis, että siinä häviäisi kuvista jotakin oleellista pois. Kuvat on otettu keväällä Manchesterissä ja Liverpoolissa. Uskon, että juuri nämä kuvat ovat ensimmäisiä kuvia, joita olen ottanut hieman eri otteella. Muistan reissussa ajatelleeni, että haluan muistaa tämän matkan ikuisesti. 

Reissu oli tavallaan mieheni ja minun häämatka, vaikka puitteet eivät olleet kovin romanttiset. Vietimme viikon reissussa ja yövyimme opiskelijaboxissa. Reissu oli kuitenkin aivan mahtava ja ensimmäinen yhteinen isompi reissumme pariskuntana. Monesti olemme muistelleet palovammapatteria ja vesiradiota. Olemme aina olleet pienoisia Beatles-faneja, joten matka Liverpooliin oli todellinen elämys. Ja koko reissun meitä luotsasi yksi vanhimmista ystävistämme ikinä. 

Vielä joskus me palataan.












Mikä kaupunki olet? Liverpool. Aurinko paistoi koko päivän. Ajattelin miten hyvälle tuntui kävellä kaupungin katuja. Sisälläni oli merkillinen tunne. Olen tullut kotiin. Paremmin en osaa sitä selittää.








Here comes the sun, here comes the sun
And I say it's all right.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Lokerikon tuunaus


Pienen tauon jälkeen tuli taas tartuttua toimeen. Olin jo tovi sitten hankkinut kirpputorilta pienen lasivitriinin. Hintaa tuolla pikkuisella lokerikolla taisi olla vajaat 5 euroa. Lokerikko oli melkoisen ikävän näköinen, mutta pienellä tuunauksella siitä sai ihan kivan pikku säilyttimen helmille, koristeteipeille ja sekalaiselle sälälle. Tarvittiin vain pieniä tapetinpaloja ja koristeteippiä. Valmista tuli.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Pienellä karkumatkalla


Viikonloppuna pääsimme mieheni kanssa pitkästä aikaa viettämään pienen hetken kahdestaan. Lauantaiaamuna pakkasimme hätäisesti laukun ja lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä. Olen todennut jo monta kertaa itselleni, että suunnitellut aikataulut venyvät, tavarat unohtuvat laukusta ja koko reissuun valmistautuminen on nykyään melkoisen haasteellista. Sitä ei vain suoriudu asioista, niin nopeasti ja näppärästi kuin ennen. Kenties syy löytyy pienoisesta väsymyksestä ja perheemme kahdesta hidastepompusta, jotka ovat iältään 4-vee ja 9 kk.

Saavuimme kuitenkin ajoissa laivaterminaaliin ja ehdimme laivaan, joka kuljetti meidät Tallinnaan. Pienoisen reippailun jälkeen saavuimme L'Ermitage Hotelliin, josta olimme varanneet huoneen Elämyslahjat.fi:n lahjakortilla. Hotelli sijaitsee Vanhankaupungin laidalla lähellä Tallinnan ydinkeskustaa. Huoneessa meitä odotti pullo kuohuvaa ja ruusu. Koko huone oli muutenkin mielestäni tosi kaunis ja tyylikäs. Huoneesta löytyi katosvuode, kiva pieni oleskelutila ja iso kylpyhuone ammeella.




Päätimme jo kotoa lähtiessämme, että ottaisimme koko reissun levon kannalta. Sukelsimme kylpyyn ja myöhemmin illalla nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Aamulla kietouduin paksuun aamutakkiin ja tohveleihin. Ennen aamiaiselle menoa valmistin itselleni huoneen varustuksiin kuuluvalla Paulig Cupsolo keittimellä kahvit. Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään Vanhankaupungin läpi kohti laivaterminaalia. Reissu oli aika pikainen, mutta sain nukuttua yhden kokonaisen yön pitkästä aikaa. Sain kulkea käsi kädessä pitkin kaupungin katuja mieheni kanssa. Saatiin pieni tovi syventyä toisiimme. Nauraa ja hassutella.


Mukaan tuli pakattua tuttu hame ja takki. Saappaat vaihtuivat vain lenkkareihin.





Yhteistyössä MiruMaru ja Elämyslahjat.fi