perjantai 30. tammikuuta 2015

Baby in the House


Paljon on tapahtunut ja maailma mullistunut näiden lähipäivien aikana. Arki on mennyt ihan uusiksi. Vielä etsitään sitä meille sopivaa systeemiä ja tempoa asioiden kanssa. Kaikki hoidetaan siten, kun pikku mies talossa sallii. Hauskoja ja koomisia tilanteita on riittänyt melkoisesti. Niitä tuntuu syntyvän eniten arkisista jutuista, kun talossa hyörii nyt isimies. Tavallisesti me tytöt olemme tottuneet olemaan aika omillamme viikolla. Isyysloma juoksee hurjaa vauhtia eteenpäin. Nyt jos koskaan ajan haluaisi pysäyttää.

Hymyilyttää, kun katselen talossa ympärilleni. Täällä näyttää juuri sille, kun taloon olisi saapunut vauva. Tuttipulloja, rintapumppu, puklurättejä, pieniä vaippoja ja kaikki tavarat hieman hujan hajan. Sängyt peittämättä pitkälle iltapäivään (jos kukaan ei ole tulossa kylään) ja tiskejä hieman kasaantuu tiskipöydälle. Kaikki ihanasti sekaisin täällä meidän Huvikummussa. Isimies rupeaa muistuttamaan enemmän ja enemmän äityliä: molemmilla silmäpussit (hih). Ihanaa elämää!

Synnytyskertomus vol 2 on tarkoitus postailla, kun saan ensin itse asian prosessoitua itseni kanssa. Takana on melkoisen rankka reissu. Palkinto on tietysti mitä parhain eli terve poika. Voiko muuta enää toivoa. Talossa vietämme ihanaa vauva-arkea ja tutustumme uuteen tulokkaaseen. Sydän on täyttynyt onnen pärskähdyksillä. Meillä on kaikki hyvin. Yhdessä on hyvä olla. 

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ei niin täydelliset blogiäidit- Syyllisyyden tunne ei auta paremmaksi äidiksi


Minä olen nuoresta asti ollut lahjakas sen suhteen miten paljon osaan kasata kiviä omaan kuormaani. En ole koskaan osannut elää ns. mieli keveänä ja ilman huolia. Salaa olen kipeillyt tämän oman elämänkatsomukseni kanssa ja kadehtinut toisten positiivista ja uteliasta asennetta elämää kohtaan. Olen kai aina katsonut omaa elämääni ulkopuolisen silmin. Olen ollut oman elämäni irrallinen ja leijuva palanen. En ole pohjimmiltani negatiivinen ihminen. Olen vain ollut pitkään pelokas elämään tätä elämää täysillä. Varmuudeksi olen pitänyt jalan aina jarrupolkimella.

Oma ruoska on se mikä viiltää syvimmältä. Oman riman asettamien liian korkealle on ansakuoppa, mihin putoaa moni äiti. Mitä enemmän olen yrittänyt olla täydellinen sitä huonommin olen hommassa onnistunut. Oma riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne ovat olleet äitiyden alkutaipaleella murskaavia. Kuinka minun piti omasta mielestäni suoriutua kaikesta itse. Kielsin itseltäni pitkään inhimilliset tunteet kuten väsymyksen. Ajatus omasta loputtomasta venymisestä oli mennä liian pitkälle. Unohdin hetkeksi, että meitähän on tässä kaksi: isä ja äiti. Tunsin kamalaa syyllisyyttä, jos istuin hetkenkin sohvalla tai keskityin johonkin muuhun, kuin omaan tyttäreeni. En osannut ajatella, että parisuhteestakin olisi ollut hyvä pitää huolta. Uppouduin niin täysin olemaan äiti, että kaikki muut osa-alueet tuntuivat tipahtaneen elämästäni pois. Syyllisyyden tunteen kanssa eläminen milloin mistäkin syystä ei auttanut minua olemaan parempi äiti. Päinvastoin. Syvissä vesissä tarpominen oli uuvuttavaa ja voimavarat vievää puuhaa.

Äitiys on muuttanut minua paljon. Eteeni on tullut paljon tilanteita, joihin on täytynyt vain heittäytyä. On ollut hienoa oivaltaa itsestään niitä perimmäisiä totuuksia ja huomata, että omia ajatuksia pystyy myös muuttamaan ja elämää muokkaamaan kohti sitä parempaa. Pahassa olossa ei tarvitse elää loputtomiin. Omasta kivireestä voi purkaa lastia pois ja täyttää se elämän pienillä iloilla. Hetkessä eläminen on taito, jota voi treenata. Olen luvannut itselleni, että myös minä saan olla välillä tarpeeton.Olen parempi äiti ja vaimo, kun pidän huolta myös itsestäni ja omasta jaksamisestani. Tänä vuonna aion opetella tervettä itsekkyyttä ja sallia itselleni enemmän omaa aika. Kysyn välillä itseltäni: "Mitä sinä tarvitset?"

Postaus on osa Kaksplus blogien Ei niin täydelliset blogiäidit postausten sarjaa. Käy tutustumassa myös muiden mahtavien naisten oivaltaviin ja herkkiin postauksiin!

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kirje masuvauvalle


Olemme viettäneet yhdessä pitkän tovin sinä ja minä. Odotus jatkuu yhä. Aluksi oli vain hentoiset liikkeet kuin pienen sulan hipaisut. Ajan saatossa sinä olet kasvanut ja vahvistunut. Olet kulkenut mukanani ja jakanut kanssani kaiken. Isäsi odottaa kovasti tapaamistasi. Hänen ääneensä ja isojen lämpöisten käsien kosketus on sinulle tuttu. Olet ehkä huomannut, että äitisi on melkoisen puuhakas nainen. Äiti joka ei aina osaa levätä silloin, kun pitäisi vaan on alati liikkeessä. Olet varmasti masuun asti kuullut kuinka elämä raikaa tässä talossa johon sinua odotetaan saapuvaksi. Meillä rakastetaan ja nauretaan, suututaan ja lepytään. Isosiskosi on oppinut sulkemaan oman huoneensa oven melkoisella kolinalla ja välillä koiruus haukkuu ja ujeltaa. 

Teemme sinulle kaikki ilolla tilaa. Sinä tuot mukanasi suuren ilon ja muokkaat meitä perheenä. Me saamme elää taas tässä talossa hetken vauva-arkea. Elämisen tahti hidastuu ja on enemmän aikaa hämmästelylle ja kummastelulle. Sinä opetat meitä kaikkia olemaan enemmän läsnä ja nauttimaan vain pelkästä yhdessä olemisesta. Sinä olet ihan omanlaisesi. Vielä arvoitus meille kaikille. Mietin usein oletko yhtä vilkas kuin isosiskosi ja muistutatko hänen tavallaan isäänne. Onko sinulla jo syntyessäsi tumma ja pitkä tukka kuten siskollasi oli. Kohta sen näemme.

Haluan, että voit elää elämäsi siten, että tiedät aina mistä olet lähtöisin. Voit ponnistaa maailmalle ja aina palata kotiin. Olen rinnallasi, mutta samalla annan sinun tehdä omat valintasi. Haluan aina rohkaista sinua olemaan rehellinen itsellesi ja muille ihmisille. Haluan opettaa sinulle, että ketään tässä maailmassa ei saa talloa. Toivon, että opit unelmoimaan isosti, mutta osaisit samalla elää jalat maassa. Haluan antaa sinulle juuret ja siivet.

Olen iloinen, että saat kasvaa yhdessä isosiskosi kanssa. Uskon, että teistä kahdesta tulee toisillenne korvaamattomia. Olette sisaruksia, mutta toivon, että teistä tulee myös todellisia ystäviä toisillenne. 

Sinua odottaen
Äiti, Isä, Isosisko

lauantai 17. tammikuuta 2015

Synnytykseen ihan hetki ja oma ukko ärsyttää!


Karmaiseva otsikko. Tiedän. Anteeksi. Olen kuitenkin luvannut itselleni kirjoitella tänne blogin puolelle ihan oikeita fiiliksiä ja tässä niitä nyt on tarjolla aidoimmillaan. Täällä vielä ollaan yhtenä pakettina ja odottaminen tuntuu melkoisen piinalliselle. Toisaalta sitä on oltava valmis lähtemään kassin kanssa milloin tahansa ja toisaalta taas on alistuttava odottamaan. Mieli on todella herkässä ja sitäkös ei perheen mies osaa ottaa yhtään huomioon. Ottaa niin päästä! Toivon, että synnytys ei käynnisty nyt, kun toisen naama jurppii ihan tosissaan! Minulla ei ole nyt yhtään sellainen olo, että haluaisin mennä toista puolitiehen vastaan tai tehdä yhtään alkeellista myönnytystä missään asiassa. Haluan olla väsynyt ja kärttyisä. Mikäli tässä mielentilassa (jossa mieheni ei osaa mielestäni tehdä mitään oikein) kuitenkin päädytään synnyttämään, on urakasta tulossa varsin piinallinen meille molemmille. 

Koko kropan ollessa niin kipeä ja arka, kun se vain voi olla näin lasketun ajan ylittyessä huomenna viikolla voisi odottaa, että oma rakastava mies haluaisi helpottaa oloani kaikilla keinoilla. Ei todellakaan. Mies kyllä kokkaa, mutta jättää minut siivoamaan kamalaa sotkua keittiöön. Hieronta tarkoittaa meidän talossa parin minuutin epämääräistä tökkimistä. Viikolla olen ihan töötissä, kun mieheni tulee vihdoin töistä iltaseitsemältä tai myöhemmin. Yritän mielessäni lohdukkeeksi kuvitella, miten kovaa elämäni olisi, jos mieheni olisi töissä öljynporauslautalla. Ei auta. Ei suklaalevyjä, ei leikkokukkasia, ei naistenlehtiä, ei mitään pientä elettä, josta voisi tulkita, että mieheni osaisi myötäelää vierelläni. Ja kyllä minä haluan ja ansaitsen huomiota.

Postaukseni saattaa ärsyttää nyt ihan kamalasti jotakin lukijaa. Pahoittelut siitä. Saa nähdä sateleeko tästä postauksestani nyt ihan blogini ensimmäiset vihaiset anonyymit kommentit tyyliin "Haloo. Miehesi tulee viikolla kotiin vasta iltaseitsemältä. Ei kai se nyt sinun jalkojasi enää jaksa hieroa". Sanonkin nyt jo etukäteen puolustuksekseni, että en väitä, että fiilikseni olisivat mitenkään järkeviä tai edes reiluja. Hormonit ovat hormoneja ja väsymys siihen päälle, niin tuloksen voi varmasti ymmärtää aika moni. Varsinkin jos itsellä sattuu olemaan tästä tilasta kokemusta. Ison ruhon mukana kuljettaminen on tässä vaiheessa jo varsin uuvuttavaa. Nilkat turpoavat, kun kävelen talon päästä päähän. Pienen tytön potatus tuntuu ihan piinalliselle tämän ison masun kanssa. Uhman vastaanottaminen yksin päivästä päivään jurppii vähän sekin. Tässä kohden anonyymi kommentoisi, että "Itsehän olet lapsesi hankkinut". Niin.

Jälkikirjoitus: 
Mies palasi kaupasta ruusut kädessä. Onneksi esikoinen tiesi kertoa, että kukat olivat appivanhemmilta. Illalla mies teki kuitenkin hyvää ruokaa ja siivosi itse jälkensä! Kyllä se on hyvä ukko kuitenkin.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kun elämä satuttaa


Kun jostakin kipeästä asiasta on kulunut tarpeeksi aikaa sitä voi tarkastella ilman, että tuska tuntuu enää pistävänä kipuna rinnassa. Asioita, tapahtumia ja sanomisia ei unohda, mutta niiden merkitykset muuttuvat ja ne tuntuvat saavan uuden viitekehyksen. Väistämättä rupeaa ajattelemaan, mitä hyvää kipeyden keskeltä on syntynyt. Jokaisen elämään näitä suruja ja murheita mahtuu, kuten myös onnellisuuden ilotulitusta. Pettymyksiä seuraa onnistuminen ja luopumisen jälkeen voit saada takaisin enemmän kuin mistä luovuit. Suru jää, ehkä asumaan sydämen pieneen sopukkaan kuin muistuttamaan jonkin asian tärkeydestä.

Vuosia sitten minulle tapahtui jotakin sellaista, mikä repi minut rikki. Kaikki elämäni perusrakenteet tuntuivat sortuvan varoittamatta yhdessä yössä. Tunsin niin suurta kipua, että se tuntui vievän jalat alta. Näin jälkikäteen ajateltuna mikään ei ole kasvattanut minua enempää ihmisenä, kun tuo oman elämän täydellinen epäonnistuminen. Synkeyden keskellä löysin itseni ja oman sisäisen vahvuuteni. Ymmärsin syvemmin kuin koskaan aikaisemmin, mitä elämältäni halusin. Olin pitänyt monia asioita itsestäänselvyytenä. En ollut tarpeeksi osannut arvostaa sitä mitä minulla oli. En ollut osannut pitää huolta.

Myrskyn väistyttyä ymmärsin, että minä haluan sittenkin lapsia ja ihan oikean perheen. Tämä ajatus oli ollut minulle pitkään vieras ja ahdistava. Elin onnellisena "uraputkessani" enkä halunnut minkään asian sotkevan kuvioitani. Vilpittömästi luulin yli kolmikymppiseksi, että en halua lapsia ja piste. En pitänyt itseäni kovinkaan äidillisenä tyyppinä ja vastuunottaminen pienestä ihmisestä hirvitti ihan kamalasti. Lisänä oli varmasti tuhti annos itsekkyyttä ja minä, minä ajattelua. Suhtaudun lapsen saamiseen kuin maailman loppuun. Eniten vierastin ajatusta, että joku todella tarvitsisi minua ja olisi minusta riippuvainen. 

Nyt kohta kahden lapsen äitinä ajattelen, että pelkäämäni asiat ovat lopulta tuoneet minulle suunnattoman paljon iloa. Elämäni on saanut oikeaa sisältöä. Lapseni tarvitsevat minua ja minä tiedän paikkani maailmassa paljon todellisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Levottomuus sisälläni on rauennut ja osaan elää koko ajan enemmän ja enemmän hetkessä. Arvostaen sitä kaikkea hienoa, mitä minulla on tässä ja nyt. Vaalien tätä meidän omaa kuviota. Kivusta voi kasvaa jotakin kaunista. Kivusta voi kasvaa oikea perhe.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Hiljainen tuulikello



Sydäntä ihan riipii jokainen vuosi, kun joulukoristeet pitää pakata taas laatikoihin. Koti näyttää tyhjälle ja riisutulle. Monella on varmasti sama fiilis. Ulkona riittää vielä pimeyttä ja onneksi tuikkuja ja kynttilöitä voi vielä poltella ihan rauhassa pitkän tovin. Koti kuitenkin tuntuu ihan huutavan tyhjyyttään ja kaipaavan jotakin pientä koristusta. Muutama projekti hautuu mielessäni ja yhden sainkin jo valmiiksi. Nimesin sen hiljaiseksi tuulikelloksi, vaikka ihan sisätiloissa ajattelin sillä koristaa synkän nurkan. 

Pingotin vanhan pitsiliinan metalliseen kehikkoon, jonka olen aikoinaan pelastanut vanhasta lampunvarjostimesta. Mausteeksi ohuita satiininauhoja niin paljon, kuin vain sielu sietää. Jatkojalostusta ajatellen pitsiliinaan voisi vielä lisätä kristalleja ja paljetteja. Nahkanauha toimii ripustuslenkkinä. Näitä tuulikelloja voisi tehdä rykelmän koristamaan esimerkiksi ikkunaa. Ovat melkoisen kauniita ja nopeita valmistaa. Miten sinä piristät kotiasi joulun jälkeen?

maanantai 5. tammikuuta 2015

Jos kukaan ei järjestä vauvakutsuja?


Yksinäisyys. Yksinäisyys ei ole jotakin, joka alkaa vasta kotiäitiyden myötä, vaan jo odottava äiti voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Uskaltaisin väittää, että elämämme on risaisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Enää juuri kukaan ei asetu kotoisasti asumaan yhteen ja ainoaan paikkaan ja rakenna elämäänsä muuttumattomuuden varaan. Välillä tuntuu siltä, että ainoa pysyvä asia tässä meidän ajassamme on jatkuva uuteen sopeutuminen. Työpaikkojen perässä on mentävä ja ylitettävä kuntien ja kaupunkien rajat. Välimatkat omaan sukuun ja perheeseen voivat olla välillä huimiakin. Ystävät jäävät pitkin poikin maailmaa. Ei ole helppoa ystävystyä ja hankkia uusia kavereita varsinkaan aikuisena. Kaikki meistä ei ole sitä sosiaalista perhekerho ainesta. Ja kuitenkin jokainen meistä tarvitsisi ystävän.

Yksinäisyys voi korostua pienissä asioissa. Näin oman odotukseni loppuvaiheessa raskausviikolla 39+1 mieleeni tuli, että kukaan ei ole järjestämässä minulle vauvakutsuja. Hetken mietin miten mukavaa se olisi, jos joku muistaisi minua ja saisin koottua kotiini kaikki rakkaat ystävät ja kaverit vuosien varrelta. Olisi ihana kuulla kaikkien kuulumiset. Elämä on kuitenkin heittänyt meidät kaikki erilleen ja osa elää vielä ihan eri elämänvaihetta. Mitä siis tehdä jos kukaan ei ole järjestämässä niitä vauvakutsuja? Pitäisikö tuntea itsensä vieläkin yksinäisemmäksi. Pitäisikö omaa oloaan pahentaa ja lukea eri julkaisuista vinkkejä siitä miten kivat yllätyskutsut järjestetään. 

Jokainen odottava äiti ansaitsisi oman hetkensä. Ajatus juhlista on kieltämättä kaunis. Minä päätin, että en jää asiaa murehtimaan ja järjestän itse itselleni pienen tauon arjesta. Seuraksi halusin oman rakkaani. Varasimme lähikaupungista hotellin ja pakenimme sinne yhdeksi yöksi. Kävimme rauhassa syömässä pitkän kaavan mukaan ja nautimme kahdenkeskeisestä ajasta. Pakkasin mukaan kasvonaamion ja päätin olla tunnin lämpöisessä suihkussa, jos siltä tuntuisi. Tehdä kaikkea sitä mihin normaalisti ei ole aikaa. Tehdä ei yhtään mitään. Yhdessä. Kannatti. Suosittelen.

Oman hetken ottaminen onnistuu tietysti myös ihan kotonakin. Tärkeintä on, että tekee jotakin mistä tulee itselle hyvä mieli. Oma koti-spa-hetki voi olla ihan yhtä rentouttava tapa juhlistaa omaa aikaa. Saunaan lempituoksua, kynttilöitä, saunahunajaa, uudet ihanan tuoksuiset pesuaineet ja pesukukka. Saunan jälkeen huolellinen ihon kuorinta ja kosteutus. Kylpytakki ja tohvelit jalassa nauttimaan mansikoita ja alkoholitonta kuohuvaa hienosta lasista. Hemmottele itseäsi! Loppuraskauden vaivat vaivaavat toisia enemmän ja toisia vähemmän. Monella yöunet jäävät lyhyiksi. Nyt on tärkeää pitää huolta omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista, sekä kerätä voimia tulevaan koitokseen. Miten sinä hemmottelisit itseäsi?

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uudet nukkumajärjestelyt


Tästä on ollut puhetta jo aikaisemminkin, mutta ajattelin vielä palata aiheeseen toviksi. Tytön uusi huone on ollut ahkerassa käytössä. On ollut tosi liikuttavaa nähdä miten tyttö haluaa esitellä jokaiselle taloon tulevalle vieraalle oman uuden huoneensa. Pinnasänky jäi äidin ja isän makuuhuoneeseen vaavia varten eikä sitä ole enää vaadittu takaisin. Aluksi pelkäsin, että miten kauan menee, kunnes tyttö asettuu uuteen huoneeseensa. Erityisesti minua jännitti kuinka unet maistuvat uudessa laidattomassa sängyssä, josta on niin helppo kavuta pois. Pari iltaa meni äidillä ja isällä hiki otsalla, mutta ihmeen helpolla tyttö lopulta luovutti ja tyytyi uuteen järjestelyyn. Toki puhuttiin, että aina saa tulla äidin ja isän viereen ja ovi pidetään auki  ja mitään ei tarvitse pelätä. Monena yönä tyttö tuleekin pehmoeläin kainalossa meidän sänkyymme jatkamaan uniaan. Tärkeintä on, että ei hätäänny yksin herätessään tai putoa sängystä. Äiti kulkee yöllä korjaamassa nukkuma-asentoa ja asettelemassa tyynyjä puskureiksi ja turvavyöhykkeiksi. Hassu minä. Tämäkin on taas uusi virstanpylväs.

Olin varustautunut kovaan vääntöön ja taisteluun huoneiden vaihdon suhteen ja päätin siksi hankkia tytölle yllätyksen. Erityisenä lahjana tyttö sai huoneeseensa uuden yövalon. Pabobon tähtiprojektori on kyllä ollut todella tykätty ja sitä on ihan kiva katsella itsekin, kun tyttöä nukuttaa. Melkoisen ihana laite siis. Laite heijastaa vaihtuvissa väreissä kattoon ja seinille tähtitaivaan. Projektorissa on myös musiikki toiminto, mutta sitä emme ole käyttäneet. Laitteen voi ladata kännykän laturilla eli ei tarvitse pelata patterien kanssa, joka on suuri plussa. Laite säästää myös virtaa ja sammuttaa itsensä 45 min jälkeen. Pari kertaa on tähti muksahtanut maahan kärpässienen päältä ja toimii vielä ihan moitteettomasti. Laitteella on onneksi kahden vuoden takuu. Hienointa on, että projektorissa ei ole mitään johtoja ja se on kevyt sekä mukavan näköinen. Projektorin tulin tilanneeksi Lekmeriltä. Kerrankin oli jotakin hyötyä siitä, että valvoo yölliseen aikaan. Nappasin laitteen kätevästi alesta.

Saa nähdä miten meillä nukutaan sitten, kun vauva tulee taloon. Siihen aiheeseen palataan hetken päästä.