maanantai 12. tammikuuta 2015

Kun elämä satuttaa


Kun jostakin kipeästä asiasta on kulunut tarpeeksi aikaa sitä voi tarkastella ilman, että tuska tuntuu enää pistävänä kipuna rinnassa. Asioita, tapahtumia ja sanomisia ei unohda, mutta niiden merkitykset muuttuvat ja ne tuntuvat saavan uuden viitekehyksen. Väistämättä rupeaa ajattelemaan mitä hyvää kipeyden keskeltä on syntynyt. Jokaisen elämään näitä suruja ja murheita mahtuu, kuten myös sydämen pakahduttavaa iloa. Pettymyksiä seuraa onnistuminen ja luopumisen jälkeen voit saada takaisin enemmän kuin mistä luovuit. Suru jää ehkä asumaan sydämen pieneen sopukkaan kuin muistuttamaan jonkin asian tärkeydestä.

Vuosia sitten minulle tapahtui jotakin sellaista mikä repi minut rikki. Kaikki elämäni perusrakenteet tuntuivat sortuvan varoittamatta yhdessä yössä. Jouduin tuntemaan niin suurta kipua, että se tuntui vievän jalat altani. Näin jälkikäteen ajateltuna mikään ei ole kasvattanut minua enempää ihmisenä, kun tuo oman elämän täydellinen epäonnistuminen. Synkeyden keskellä löysin itseni ja oman vahvuuteni ja ymmärsin syvemmin kuin koskaan aikaisemmin mitä elämältäni halusin. Olin pitänyt monia asioita itsestäänselvyytenä enkä ollut osannut arvostaa täysillä sitä mitä minulla oli. 

Myrskyn silmän väistyttyä ymmärsin, että minä haluan sittenkin lapsia ja ihan oikean perheen. Tämä ajatus oli ollut minulle pitkään vieras ja jopa ahdistava. Elin onnellisena "uraputkessani" enkä kaivannut mitään mikä sekottaisi elämäni. Vilpittömästi luulin yli kolmikymppiseksi, että en halua lapsia ja piste. En pitänyt itseäni äidillisenä tyyppinä ja vastuunottaminen pienestä ihmisestä hirvitti ihan pirusti. Lisänä oli varmasti tuhti annos itsekkyyttä ja minä, minä ajattelua. Suhtaudun lapsen saamiseen, kuin maailman loppuun. Elämä sellaisena, kun sen tuntisin päättyisi. Eniten vierastin ajatusta, että joku todella tarvitsisi minua ja olisi minusta riippuvainen. 

Nyt kohta kahden lapsen äitinä ajattelen, että miten juuri nuo asiat mitä eniten pelkäsin ovat tuoneet minulle niin paljon iloa ja oikeaa sisältöä elämääni. Lapseni tarvitsevat minua ja minä tiedän paikkani maailmassa paljon todellisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Levottomuus sisälläni on rauennut ja osaan elää koko ajan enemmän ja enemmän hetkessä. Arvostaen sitä kaikkea hienoa mitä minulla on tässä ja nyt. Kivusta voi kasvaa jotakin kaunista. Kivusta voi kasvaa oikea perhe.

1 kommentti: