lauantai 17. tammikuuta 2015

Synnytykseen ihan hetki ja oma ukko ärsyttää!


Karmaiseva otsikko. Tiedän. Anteeksi. Olen kuitenkin luvannut itselleni kirjoitella tänne blogin puolelle ihan oikeita fiiliksiä ja tässä niitä nyt on tarjolla aidoimmillaan. Täällä vielä ollaan yhtenä pakettina ja odottaminen tuntuu melkoisen piinalliselle. Toisaalta sitä on oltava valmis lähtemään kassin kanssa milloin tahansa ja toisaalta taas on alistuttava odottamaan. Mieli on todella herkässä ja sitäkös ei perheen mies osaa ottaa yhtään huomioon. Ottaa niin päästä! Toivon, että synnytys ei käynnisty nyt, kun toisen naama jurppii ihan tosissaan! Minulla ei ole nyt yhtään sellainen olo, että haluaisin mennä toista puolitiehen vastaan tai tehdä yhtään alkeellista myönnytystä missään asiassa. Haluan olla väsynyt ja kärttyisä. Mikäli tässä mielentilassa (jossa mieheni ei osaa mielestäni tehdä mitään oikein) kuitenkin päädytään synnyttämään, on urakasta tulossa varsin piinallinen meille molemmille. 

Koko kropan ollessa niin kipeä ja arka, kun se vain voi olla näin lasketun ajan ylittyessä huomenna viikolla voisi odottaa, että oma rakastava mies haluaisi helpottaa oloani kaikilla keinoilla. Ei todellakaan. Mies kyllä kokkaa, mutta jättää minut siivoamaan kamalaa sotkua keittiöön. Hieronta tarkoittaa meidän talossa parin minuutin epämääräistä tökkimistä. Viikolla olen ihan töötissä, kun mieheni tulee vihdoin töistä iltaseitsemältä tai myöhemmin. Yritän mielessäni lohdukkeeksi kuvitella, miten kovaa elämäni olisi, jos mieheni olisi töissä öljynporauslautalla. Ei auta. Ei suklaalevyjä, ei leikkokukkasia, ei naistenlehtiä, ei mitään pientä elettä, josta voisi tulkita, että mieheni osaisi myötäelää vierelläni. Ja kyllä minä haluan ja ansaitsen huomiota.

Postaukseni saattaa ärsyttää nyt ihan kamalasti jotakin lukijaa. Pahoittelut siitä. Saa nähdä sateleeko tästä postauksestani nyt ihan blogini ensimmäiset vihaiset anonyymit kommentit tyyliin "Haloo. Miehesi tulee viikolla kotiin vasta iltaseitsemältä. Ei kai se nyt sinun jalkojasi enää jaksa hieroa". Sanonkin nyt jo etukäteen puolustuksekseni, että en väitä, että fiilikseni olisivat mitenkään järkeviä tai edes reiluja. Hormonit ovat hormoneja ja väsymys siihen päälle, niin tuloksen voi varmasti ymmärtää aika moni. Varsinkin jos itsellä sattuu olemaan tästä tilasta kokemusta. Ison ruhon mukana kuljettaminen on tässä vaiheessa jo varsin uuvuttavaa. Nilkat turpoavat, kun kävelen talon päästä päähän. Pienen tytön potatus tuntuu ihan piinalliselle tämän ison masun kanssa. Uhman vastaanottaminen yksin päivästä päivään jurppii vähän sekin. Tässä kohden anonyymi kommentoisi, että "Itsehän olet lapsesi hankkinut". Niin.

Jälkikirjoitus: 
Mies palasi kaupasta ruusut kädessä. Onneksi esikoinen tiesi kertoa, että kukat olivat appivanhemmilta. Illalla mies teki kuitenkin hyvää ruokaa ja siivosi itse jälkensä! Kyllä se on hyvä ukko kuitenkin.

6 kommenttia:

  1. Kiva ja mielenkiintoinen blogi, liityin lukijoihin! Bongasin tuolta google+:n ryhmästä. Voih, itseä harmittaa, etten keksinyt bloginkirjottamista silloin kun itse odotin.. onnea tulevaan "koitokseen" :)

    VastaaPoista
  2. Tästä kirjoittelusta on kyllä huimasti apua! Huomasin, että oma kiukku ihan laantui, kun sain puretuksi postaukseen tuntojani. Rupesi ihan suorastaan naurattamaan.

    VastaaPoista
  3. Hehe ihana teksti :D:)! Ja hyvä kun ukkeli kokkaili :).

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä h-hetkeen! :) Vikat viikot on sellasta odottelua ja mies saa olla aika varpaillaan kotona ;) Muistan esikoisen kohdalla varsinkin ne vikat viikot!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kovasti Janica!! Stemppiä tarvitaan ja rutkasti. Kovasti haluaisin vaavin jo syliin.

    VastaaPoista