maanantai 23. helmikuuta 2015

Kuntoon ja kauniiksi synnytyksen jälkeen - Korvaa kahvi yrttiteellä!


Päätin jo kuopusta odottaessani, että synnytyksen jälkeen huolehtisin myös omasta jaksamisestani. Esikoisen kohdalla unohdin itseni pitkäksi aikaa aivan täysin ja tämä myös näkyi kasaantuneena pahana olona. En halua toistaa virhettäni ja ajamalla ajaa itseäni suohon oman jaksamiseni kanssa. Haluan pitää itsestäni parempaa huolta tällä kertaa. Kaikki jotka minut tuntevat tietävät, että en ole mikään terveys/salihirmu. Pyrin tekemään pienoista elämäntapamuutosta, mutta omilla ehdoillani. Tärkeintä on, että muutokset tuntuvat itsestä hyville ja luonteville eli en ole vieläkään hankkimassa salikorttia. Yritän muuttaa huonoja pinttyneitä tapojani paremmiksi ja löytää elämääni sellaisia asioita, jotka auttavat minua pysymään energisenä ja torjumaan mielialan laskuja. Toivon, että näistä omista pienistä Ahaa- elämyksistäni olisi hyötyä kaikille teille, jotka elätte kanssani samaa elämänvaihetta. Mitä siis on luvassa? Pieniä ja suuria juttuja. Yritän käsitellä mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti kaikkia niitä asioita, joista oman elämäni hyvä olo muodostuu.

Oloni on ollut jo pidemmän aikaa hieman nuutunut. Loppuraskauden vaivat, synnytys ja juuri nyt ajankohtaiset yövalvomiset vauvan kanssa ovat kuluttaneet kropastani kaikki energiavarastot tyhjiin. Uskon, että monet muut tavallani alkavat hotkia sokeria ja kofeiinia vain pysyäkseen pystyssä ja toimintakykyisenä. Tästä alkaa kierre, jota on vaikea pysäyttää. Tunnustan olevani sokerikoukussa. Keskellä yötä suklaa auttaa selviytymään taas yhdestä yösyötöstä, kun jalat uhkaavat pettää alta ja silmät luppaavat kiinni. Aamulla kahvin tankkaaminen tuntuu ainoalle keinolle saada kroppa suoriutumaan aamutoimista lasten kanssa. Päivällä oma syöminen jää toissijaiseksi, kun huolehdin ensin lasten tarpeista. Välillä oman näläntunteen unohtaa tyystin. Oma ruokailuni tuntuu pakostakin venymään iltapainotteiseksi. Järki sanoo, että toimin aivan typerästi, mutta väsymys ja kiire ajavat huonoihin ratkaisuihin. Ja miksi minua sitten väsyttää? Olisiko syynä juuri nuo huonot ruokailutottumukset? Voisiko olla, että tietoisilla valinnoilla voisi vaikuttaa positiivisesti omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin? Kenties siihen, että tekisi parempia valintoja itsensä kannalta ei menisikään aikaa yhtään sen enempää?

Oikea ravinto ja nesteen riittävä tankkaaminen päivän aikana pitää elimistön mukana menossa. Kenties olisi hyvä miettiä olisiko syytä unohtaa kahvi kokonaan? Voisiko sen korvata, vaikka yrttiteellä? Pukka-tuotteet ovat olleet vahvasti esillä eri lehdissä ja varsinkin yrttiteet ovat olleet kovassa nousussa. Ilokseni sain testattavakseni kolme erilaista yrttiteetä:

Tähtianis & kaneli
Makutestin voittaja. Mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi yhden kupin myötä (Hih).

Womankind (karpalo, ruusu, vanilja, shatavari-yrtti)
Mielialoja tasapainottava ja tyyneyttä lupaava teenautinto. 

Kamomilla, vanilja & Manuka hunaja
Rauhoittava ja rentouttava yrttitee.




Englantilaiset Pukka- yrttiteet ovat korkealaatuisia ja valikoima on niin laaja, että jokainen löytää varmasti juuri itselleen sopivan makuyhdistelmän. Aineosat ovat kofeiinittomia, eettisesti tuotettuja- ja luomulaatua. Eron kyllä maistaa. Ihanat yrtit ja mausteet tuoksuvat pahvipakkaustenkin läpi. Ja oi nuo ihanaiset pakkaukset kauniilla kuvituksilla ja inspiroivilla lausahduksilla. Oma suosikkini oli ehdottomasti Tähtianis & kanelitee! Nam. Suosittelen lämpimästi. Parin päivän testauksen jälkeen voin sanoa, että kaipaan kahvia aina vain vähemmän ja vähemmän.

Luvassa lähiaikoina: Terveellisempi vaihtoehto sipsien mässäilyyn, kehittelyssä hyvä smoothiejuoma ja testissä Pukka Aloe Vera mehu ja Bounce energia ball

Yhteistyössä MiruMaru ja Ruohonjuuri

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tyttö ja sen veli


Voi kun joku olisi kertonut miten voi tuntua olo riittämättömälle, kun perheessä on kaksi lasta yhden sijaan. Meillä keskusteltiin pitkään, hartaasti ja lukuisia kertoja esikoisen kanssa tulevasta muutoksesta. Mitä tarkoittaa, kun pikkuveli saapuu kotiin. Pääsääntöisesti onkin mennyt todella mukavasti. Isosisko on ollut pikkuveljestään hurjan innostunut. On ollut liikuttavaa seurata miten omakseen hän on pikkuveljen ottanut. Into hoitaa ja hoivata vauvaa on suuri. Isi ja äitikin on ollut huomattavasti rennommalla asenteella uuden vauvan kanssa liikkeellä. Ei panikointia, ei turhia pinnan kiristymisiä, vaan melkoisella kaikki hoituu kyllä asenteella ollaan tätä kaikille uutta arkea eletty eteenpäin.

Noh, mikä sitten on se kipuspiste ja ongelma? Esikoisen uhmaikä ja vauva-arki yhdistettynä saa äidin piuhat välillä menemään solmuun. Toki ymmärrystä riittää tytön käytökselle, mutta välillä päivän aikana tulee eteen niin uskomattomia tilanteita, että huh, huh. Talo suorastaan repeilee liitoksistaan. Ovet paukkuvat ja huuto raikaa. Vauvan kanssa esikoinen on todella nätisti, mutta äitiin, isään ja mummoon puretaan sitten sitä kiukkua ja turhautumista. Kukaan ei ole koskaan missään sanonut tai kirjoittanut siitä miten rankkaa pienen ihmisen kiukkua ja suuttumusta on ottaa vastaan. On jotenkin selviö, että aikuinen ei pahoita mieltään lapsen sanoista ja teoista. Tässä kohden minä kyllä totean, että olen poikkeus sääntöön. Minusta tuntuu pahalle ja joskus salaa itken muutaman kyyneleen.

Päivissä on aina toki enemmän hyvää kuin huonoa. Pidän aina huolen siitä, että viimeistään nukkumaan mennessä keskustellaan päivästä ja päätetään se hyviin fiiliksiin. Silitetään, paijataan ja kerrotaan, että tyttö on yhtä rakas äidilleen kuin taloon tullut uusi vauva. Tuntuu vain hieman hassulle, että etukäteen pelkäsi niin kovasti sitä, että esikoinen tuntisi mustasukkaisuutta vauvaa kohtaan ja haluaisi koko vauvelin ulos talosta. Ilmeisesti äiti on kuitenki se, jonka pitäisi välillä tytön mielestä mennä tiehensä. Olen tytön mielestä ihan offari (tämä on tytön omasta suusta ja tarkoittaa ilmeisesti jotakin melkoisen negatiivista). Huokaisu. Noh, tämä on kestettävä ja toivottava, että uhmis menee menojaan jossakin vaiheessa.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Isyysloman vai maailmanloppu?


Eilen se sitten tapahtui. Musta maanantai. Mieheni isyysloma loppui. Tietysti yritin siihen henkisesti etukäteen valmistautua, mutta se ei pehmentänyt iskua yhtään. Koko sunnuntain olin ihan herkillä ja yritin kehitellä jotakin aivan turhaa riitaa mieheni kanssa. Jokainen varmasti tietää miten vaikeaa on välillä sanoa jotakin ihan suoraan ja rehellisesti toiselle ihmiselle. On helpompaa kähistä jostakin aivan turhasta ja purkaa näin sitä omaa ahdistustaan toiselle. Miten sitä nyt voisi sanoa, että hanki potkut töistä ja elellään ihan näin perheen kesken täällä omassa kuplassamme. Ruvetaan kasvattamaan omat vihanneksemme ja hankitaan pari kanaa ja nostellaan vain tukia, mutta älä pliis lähde takaisin töihin ja jätä meitä tänne yksin.  

Totuus on, että olen jo pitkään kipuillut sen kanssa, että mieheni on arkena niin paljon poissa. Hän lähtee aamulla aikaisin ja palaa kotiin illalla väsyneenä. Olen suorastaan kateellinen niille perheille, joiden isät ovat kotona joka päivä kello 16.30 Ja samalla tiedän, että monissa perheissä toinen vanhemmista saattaa tehdä matkatöitä ja olla vielä paljon enemmän poissa kotoa. Kerrankin haluan kuitenkin ihan itsekkäästi ajatella vain omaa tilannettani. Koen yhteisen elämämme olevan jatkuvasti epätasapainossa. Lapset ovat pieniä vain kerran ja minä haluaisin enemmän aikaa perheelle. Olen valmis pakkaamaan tavaramme jälleen laatikoihin ja muuttamaan lähemmäs mieheni työpaikkaa. Uskon, että miehenikin on ruvennut enemmän ja enemmän kärsimään myös itse menetetystä ajasta lasten kanssa. Oman perheen merkitys on kasvanut myös hänen mielessään.

Ennen asioiden korjaantumista minun ja kahden pikkuisen on luotava omat toimivat rutiinimme viikolle, jotta selviämme päivistä. Takana on nyt kaksi yksin valvottua yötä yösyöttöjen ja migreenin parissa. Heti aamusta esikoisen herättyä alkaa toinen ruljanssi. Toivoisin, että minulla olisi enemmän kuin kaksi kättä. Rauhalliset aamukahvit ovat jääneet historiaan ja voin vain rukoilla, että pääsee käymään edes vessassa jossakin sopivassa välissä. Mummon tulo paikalle pelastaa paljon. Saan syöttää vauvan rauhassa ja koirakin pääsee nurkalle hoitamaan asiansa. Eniten kuitenkin kaipaan sitä sänkistä miestä flanellisessa paitapuserossa ojentamaan oikealla hetkellä puklurättiä tai tuttia, kiikuttamaan puhdasta bodya likaisen tilalle ja mittaamaan kylpyveden lämpötilaa. Yöllä mietin miten minä tästä kaikesta hommasta selviän yksin niin, että pyykitkin tulee pestyä, talo välillä siivottua ja, että edes välillä uunissa odottaisi lämmin ruoka. Tiedän, että selviän. Se on minun hommani, minun työni. Tämän katon alla nukkuu minun perheeni, josta minä pidän huolta. Minä jaksan ja pystyn, koska olen äiti ja vaimo.

Oletko sinä laittanut elämääsi uusiksi lasten myötä?

lauantai 14. helmikuuta 2015

Minun rakas oma ärsytyksen aiheeni


Miten sitä voisi kirjoittaa ja avata oman elämänsä tärkeintä ihmissuhdetta niin, että osaisi sanoiksi pukea tämän tunteen, jota sinua kohtaan kannan mukanani vuodesta toiseen. Sanat eivät tunnu riittävän. Me olemme kai aika erikoinen pari. Yhteistä polkua olemme tallanneet kohta 20- vuotta. En vaihtaisi hetkeäkään pois ja tämä ei tarkoita sitä, että suhteemme ja avioliittomme olisi jotenkin kupruton ja täydellinen. Epätäydellisyys on parasta meissä. Epätäydellisyys on todellista. Me olemme rehellisesti yhdessä. Sinä ja minä. Olen tässä sinua varten yhtä tosissani kuin aina ennenkin. Kerätään yhä yhteisiä muistoja ja biisejä omaan ääniraitaamme.

Meidän yhteiseen elämäämme on mahtunut paljon erilaisia vaiheita: 16- vuotiaiden teinien ensi-ihastuminen, yhteen muuttaminen kamalaan ensiasuntoon ja opintotuella sitkuttelu, ensimmäiset vuodet duunareina huonoissa työpaikoissa ja uusien suuntien etsiminen urapoluilla, irtiottoja, kasvamista, naimisiinmeno ilman suurempia hössötyksiä 10 yhteisen vuoden jälkeen, muutto parempien töiden perässä suureen kaupunkiin, oman kodin ostaminen ja haaveiden toteuttaminen, toistemme uudelleen löytäminen ja perheen perustaminen. Iloa, surua, itkua, naurua, huumoria ja rakkautta on riittänyt jaettavaksi runsaalla kädellä. Ja ärsytyksen aiheita (tämän totean kaikella lämmöllä).

Vieläkin voin katsoa sinua ja nähdä sinussa sen saman pojan, johon joskus nuoruudessani rakastuin. Toki olemme molemmat aikuistuneet sen jälkeen ja välillä naurammekin omalle keski-ikäisyydellemme, joka ilmenee lähinnä vaihtuneilla kiinnostuksenkohteilla ja siinä, että sinä haluat katsoa telkkarista A-studiota ja murtomaahiihtoa. Olet paras ystäväni koko maailmassa. Meidän kodissamme mekastetaan ja riidellään rehellisesti, meillä pyydetään anteeksi ja halitaan riidan päälle eikä koskaan mennä nukkumaan vihaisina.

En ole koskaan edes osannut kuvitella elämääni ilman sinua. Me yhdessä olemme olleet aina jotakin sellaista mistä en ole ollut valmis luopumaan. Me olemme aina kannatelleet toisiamme. Juuri nyt elämme uutta elämänvaihetta suhteellisen tuoreina vanhempina. Elämän meille asettamat haasteet ovat erilaisempia kuin ennen. Yhteistä aikaa ei juuri ole ja välillä terapeuttisesti haaveilemme jo eläkevuosista. Lupaan sinulle, että en hukkaa meitä arjen keskelle. En koskaan pidä sinua itsestäänselvyytenä. Sinä olet minulle korvaamaton.

Suukko sinulle rakas.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tammikuu täynnä toimintaa ja suuria tunteita


Tammikuu oli yhtä hulinaa ja siksi koko perinteinen kuukauden poiminnat postaus on pahasti myöhässä. Pääkin on vielä pienoisesti jumissa tai jäässä. Yritetään listata muutama kohokohta ja myös vähemmän hohtoinen tapaus.

Ilahduttanut tuntematonta pienellä paketilla
Odotus päättyi ja synnytys koitti
Aqua-rakkulat polttavat hitosti, mutta ilokaasu on upea keksintö
Vauva
Suuria tunteita
Isyysvapaa alkoi
Isosisko tapasi pikkuveljensä
Isimies perhehuoneessa!
Pääsy kotiin synnäriltä! Hurraa!!
Onnitteluja, kukkasia ja kakkuja
Vieraita
Neuvolatädin kotikäynti
Veritulppa epäily jalassa ja ultraus
Helpotuksen huokaus
Vauvan punnitus neuvolassa
Ihanaa vauva-arkea eli puklurättejä ja kakkavaippoja
Yksi sekaisin oleva corgi
Talvisia puuhasteluita pihamaalla
Blogin väsäämistä kiireellä
Nukkunut (vihdoinkin)
Ensitreffit alttarilla/Erilaiset perheet (koukussa)
Kana maksaa 15 euroa kpl
Selvittänyt tukasta 10 takkua
Todennut, että isännällä on yhtä suuret silmäpussit, kun minullakin

Biisi: Poikaa on tutustutettu Eaglesin tuotantoon 

Elokuva: Dynastia kaudet 1 ja 2 (yövalvomiset)

Tytön lausahdus: "Vauva tuli äidin masusta, minä olen tullut äidin masusta ja isi on tullut äidin masusta".

Pojan puuhastelut: Äiti ja isä ovat saaneet päällensä: puklua, pissaa ja kakkaa.

tiistai 10. helmikuuta 2015

DIY- korvakorut



Tässä jälleen ehdotuksia ystävänpäivän varalle. Mikäli ystäväsi on minun tavallani korujen suuri fani, niin hän voisi tykästyä pariin itsetehtyjä korvakoruja. Korvakorujen valmistamiseen tarvitset: vanhoja tai uusia korvakorunosia, pieniä ja suuria nappeja, kontaktiliimaa ja korupihdit. Kuvasta selviää, että korvakorut ovat hiukkasen eripariset - kas siinä juju.

Ainoa ongelma korujen tekemisessä on se, että siihen jää pienoisesti koukkuun.  

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kun oma keho pettää

Synnytyksen tai paremminkin sen yrityksen jälkeen olen kovasti pohtinut miksi ihmeessä minulle käy aina niin, että päädyn veitsen alle. Kohtasin neuvolan käytävällä tuntemattomaksi jääneen äidin joka pikakelasi minulle oman synnytyksensä kulun. Hän päätti kertomuksensa kommenttiin" En tiedä miksi joku toivoisi sektiota itse". En kommentoinut mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa tänne blogiini ajatuksiani aiheesta. Moni varmasti muistaa synnytystapa-arvio raivarini, jossa pyysin suunniteltua sektiota. Suositusta siihen ei voitu antaa, jonka jälkeen asennoiduin synnyttämään alateitse. Todellakin voi sanoa, että oma motivaationi ja asenteeni olivat tässä kohden ihan kohdallaan. Jos minulle sanotaan synnytystapa-arviossa lääkärin toimesta, että alatiesynnytys on mahdollinen ja toivottava niin minähän teen kuten sanotaan. Synnärille lähtiessämme olin päättänyt, että teen kaikkeni minkä pystyn ja katsotaan tilannetta niin pitkälle kuin sitä vain voi katsoa.

Alatiesynnytyksen yrittämisestä jäi itselle epäonnistunut fiilis. En pystynyt, vaikka kuinka olisin halunnut. Oma kroppani petti minut hetkellä, jolloin olisin kipeästi tarvinnut onnistumisen kokemusta. Muistot esikoisen synnyttämisen epäonnistumisesta olivat jo valmiiksi alla ja sen päälle kasattiin vielä uusi verestävä kokemus. Alatiesynnytys ei ole kiinni omasta halusta tai tahdosta. Kaikki eivät yksinkertaisesti pysty samaan. Jokaisen kroppa reagoi synnytykseen aivan omalla tavallaan. Ja kuitenkin terveydenhuollon ammattilaiset haluavat puristaa kaikki synnyttäjät ulos samasta tuubista. Olen edelleen sitä mieltä, että puuhasta puuttuu jokin inhimillisyyden piirre. Synnyttäjä nähdään objektina ei aktiivisena osallistujana tapauksissa, joissa kaikki ei suju suunnitellusti.

Synnytystapa-arvion jälkeen ajattelin itsekseni, että minun olisi hyvin vaikea selittää tilannetta itselleni, jos päätyisin taas hätäsektioon sen jälkeen, kun olin pyytänyt sektiota suunniteltuna toimenpiteenä. Toisaalta ajattelen nyt, että tunsin silloin ja tunnen yhä itseni parhaiten. En ollut ensisynnyttäjä arviota annettaessa enkä ole sitä nytkään. Minä olin kokenut esikoisen kohdalla kaiken sen mitä olin kokenut. Lääkärit ja kätilöt vaihtuivat odotusajan ja itse synnytyksen aikana useasti. Kukaan muu ei ollut todistamassa tapahtumien kulkua alusta loppuun saakka. Eikö minua olisi pitänyt siis kuunnella enemmän? Halusin itse valita hallitun tavan tuoda lapsemme tähän maailmaan ja sitä ei minulle suotu. Parempi vaihtoehto oli ilmeisesti 30 tunnin alatiesynnytyksen yrittäminen ja sen päätteeksi hätäsektio.

Ajattelen, että minun ja monen muun naisen kroppaa ei ole luotu synnyttämistä varten. Onneksi kuitenkin pystyn kantamaan elämää sisälläni. Synnyttäminen tai sen yrittäminen ei ole naisen elämän pienempiä asioita. Ne ovat kokemuksia, joihin lataamme paljon tunnetta ja varmasti omiakin odotuksia. Muistoja kannetaan läpi koko elämän. Toivon, että omat muistoni kultautuvat ajan kanssa. Kirjoitin aikaisemmin blogiini, että naiseuteni tai äitiyteni eivät ole kiinni siitä millä tavalla lapseni tähän maailmaan saatan. Kokemani jälkeen joudun myöntämään, että pienoisen loven epäonnistumiset ovat naiseuteeni ja äitiyteeni nakertaneet. Mietin olenko huonompi, kuin joku toinen? Uusi epäonnistuminen toi mukanaan kaksinkertaisen lastin kannateltavaksi.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Synnytyskertomus vol 2

Tämä postaus tuntuu hieman vaikealle tehdä. Luultavasti se johtuu siitä, että omat tunteeni ovat synnytyksen suhteen vielä melkoisesti mykkyrällä. Rinnassa puristaa ilo ja samalla pienoinen suru. Toivon kuitenkin, että tämä synnytyskertomuksen kirjoittaminen tänne blogiin auttaa myös minua itseäni eteenpäin. Supistukset alkoivat kotona su-ma välisenä yönä kello 03.00 aikoihin. Olin melkoisen helpottunut, että aika vihdoin koitti. Halusin pysyä tälläkin kertaa kotona mahdollisimman pitkään. Nousin nopeasti jaloittelemaan, koska tuntui, että supistukset oli helpompi ottaa vastaan seisten ja liikkeessä. Välillä käväisin lämpöisessä suihkussa. Seurasin kelloa ja tuntien kulumista. Esikoinen nukkui vielä omassa vuoteessaan ja halusin, että saataisiin tytön aamutoimet hoidettua normaalisti. Mummo saapui paikalle ja esikoinen lähti aamupalan jälkeen hänen matkaansa hyvillä mielin. Supistukset olivat vaihtelevia. Välillä ne tulivat 10 min välein ja välillä taas tuli kolme supistusta viiden minuutin sisällä.

Hieman ennen kello 11 olin vihdoin valmis lähtemään kassini kanssa laitokselle. Autossa olikin sitten jo hieman hankalaa istua supistusten tullessa. Äitipolilla meidät ohjattiin nopeasti käyrille ja meitä oli vastassa sama kätilö, jonka kanssa olimme jutelleet pelkopolilla. Supistuksia tuli vaihtelevasti ja kätilö kysyi heti, että pärjäänkö kivun kanssa ja sanoin pärjääväni. Käyriltä meidät ohjattiin potilashuoneeseen, jossa vaihdoin sairaalavaatteet päälleni. Jyväpussi lämmitettiin ja mies piti huolen siitä, että join ja söin jotakin pientä. Ajantaju alkaa todella nopeasti hämärtyä synnytyksessä. Itsellä oli ajatus, että mennään tässä supistus kerrallaan ja välissä levätään ne minuutit, jotka ovat mahdollista levätä. Liian kauas ei voi kurkottaa. Kipujen yltyessä soitimme kelloa ja kätilö antoi ensimmäisen lihakseen pistettävän pistoksen. Tuntui helpotukselle, että kivunlievitystä sai pyytäessä. En tiedä miten paljon pistos auttoi itse kipuihin, mutta uskon, että sillä oli paljon psykologista vaikutusta. Onnistuin kovista kivuista huolimatta pysymään melko rauhallisena ja jopa määrätietoisena.

Kätilöille tuli vuoronvaihto ja tässä tilanteessa uusi kätilö tutki avautumisen tilanteen ja sain kokeilla jumppapallon päällä istumista. Makuulla ollessa supistukset tuntuivat paljon kovemmille kuin seistessä tai jumppapallon päällä ollessa. Vaihdoimme synnytyssalin puolelle ja sain ilokaasumaskin. Tässä kohden on pelkkää hyvää sanottavaa ilokaasusta. Ensimmäisessä synnytyksessäni en kokenut, että siitä olisi ollut kovinkaan suurta apua, mutta nyt se auttoi minua jaksamaan todella pitkälle. Ilokaasu rauhoitti, rytmitti hengitystä ja poisti kivulta sen terävimmän piikin. Nopeasti osasin myös lukea monitoreja ja ajoittaa ilokaasun hengittämisen oikein. Ilokaasulla mentiin myös pitkälle aamuyön tunneille saakka. Välillä keinuttiin kiikkustuolissa. Aqua-rakkulat tuli myös testattua tällä reissulla.

Jälleen kerran tuli eteen kätilöiden vuoronvaihto. Supistuksia ja vauvan vointia seurattiin tarkasti. Synnytys oli kestänyt jo melkoisen pitkään ja voimani alkoivat hiipua. Sain rauhoittavaa lääkitystä ja kipulääkettä, että saisin hetken nukuttua. Avautumisen senttejä seurattiin ja edistystä ei juurikaan tapahtunut. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain vihdoin epiduraalipuudutuksen ja kalvot puhkaistiin. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että kohdunkaula alkoi vetäytyä ja avautuminen pysähtyä. Synnytystä pyrittiin pitämään käynnissä tipan avulla. Aamuvuoroon tuli uusi kätilö sekä synnytyslääkäri. Lääkäri totesi, että olisi turha enää jatkaa pidempään. Synnytys oli keskeytynyt. Supistukset olivat heikentyneet. Lapsi alkoi stressaantua. Edessä oli jälleen hätäsektio. Tällä kertaa menin leikkaussaliin tajuissani ja olin hereillä toimenpiteen ajan. Näin pienen poikani heti, kun hän oli syntynyt tiistaiaamuna 20.1.2015 kello 8.48 ja hän oli varsinainen hurmuri. Seuraavat tunnit olin enemmän ja vähemmän poissa pelistä. Seilasin tajuttomuuden ja pienten väläysten rajamailla heräämössä, josta minut vietiin lopulta osastolle.

Näin synnytystä jälkikäteen ajatellessa on mielessä monta asiaa, jotka menivät hyvin. Ympärillämme oli todella ystävällistä henkilökuntaa ja minusta tuntui, että olin enemmän mukana, kun ensimmäisellä kerralla. Todella pitkään ajattelin, että minähän synnytän tämän lapsen alateitse kuten niin monet muutkin ennen minua. Kivunlievityksen suhteen sain itse tiettyyn pisteeseen asti päättää mitä tunsin tarvitsevani. Luulen, että tämä oli tärkeä tekijä sen suhteen, että tunsin edes jollakin tavalla kontroloivani tilannetta. Epätoivo alkoi oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun seurasin kelloa ja kuluvia tunteja ja kuuntelin avautumisen senttimääriä. Hyvin nopeasti ymmärsin, että oli käymässä samoin, kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Tämän ajatuksen kanssa oleminen tuntui pahalle. Olin väsynyt ja uupunut ja tiesin, että leikkauspöydälle päätyminen olisi väistämätöntä. Mietin miten pitkään minua pidettäisiin siinä tilassa jossa olin. Odotin, että huoneeseen tulisi joku joka sanoisi, että nyt tämä saa riittää ja niinhän siinä sitten kävikin ja siinä vaiheessa se tuntui palaselta armoa. Synnytystä oli takana 30 tuntia.

Tätä kertomusta ei voisi päättää ilman suurta mainintaa omasta miehestäni. Kiitos sinulle, kun jaoit kanssani nämä hetket. Näihin kuvaamiini tunteihin mahtui paljon meidän keskinäistä vitsailua ja tunnelman keventämistä. Kiitos, että sain tuntea oloni kanssasi turvalliseksi. Kiitos, että jaksoit kannatella minua ja sain puristaa kättäsi kipujen yltyessä. Yhdessä olemme enemmän kuin kumpikaan meistä erikseen.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Uusia vauvanvaatteita ja SNEAK PEEK tulevaan


Haluan kiittää lämpöisesti kaikkia teitä onnen toivotuksistanne. Onnitteluja on sadellut tänne blogiin, Instagramiin ja MiruMarun FB-sivuille mahdottomat määrät. Kiitos. Tuntuu, että niin moni ihminen on elänyt hengessä mukana nämä viimeiset viikot.Talo on täyttynyt kukkasista ja vieraista kotiin paluumme jälkeen. Tarkoituksena on järjestää pienoiset juhlat lähipiirille ennen isimiehen töihin paluuta eli juhlahumussa täällä vielä tovi jatketaan. Tänään saimme myös sovittua vauvan ristiäispäivän ajankohdan. 

Pienoinen poika on saanut pehmoisia paketteja lähipiiriltä ja nyt päätinkin räpsiä niistä muutamat kuvat tänne blogiin. Melkoisia ihanuuksia. Oikein tulevan kalamiehen vaatteita. Lisää postauksia ja kuvien ilotulitusta koskien lastenvaatteita on vielä tulossa.

Tässä samalla vinkkaan jo kaikkia tulevasta. MiruMarussa on alkamassa helmikuussa postausten sarja: Kuntoon ja kauniiksi synnytyksen jälkeen. Tarkoituksena on motivoida itseäni ja innostaa myös samalla teitä kaikkia muita samassa elämäntilanteessa olevia pitämään itsestänne hyvää huolta. Takana on pitkä vauvan odotus ja synnytys. Isyyslomien jälkeen koittaa paluu arkeen. Monista saattaa tuntua siltä, että voimavarat ovat vähissä ja väsymys painaa. Aikomuksenani on pitää blogissani meteliä siitä, että me äidit pitäisimme huolta myös omasta jaksamisestamme. Lähde siis tekemään yhdessä kanssani tätä matkaa! Innostetaan me äidit toinen toisiamme kohti hyvää oloa.