maanantai 9. helmikuuta 2015

Kun oma keho pettää

Synnytyksen tai paremminkin sen yrityksen jälkeen olen kovasti pohtinut miksi ihmeessä minulle käy aina niin, että päädyn veitsen alle. Kohtasin neuvolan käytävällä tuntemattomaksi jääneen äidin joka pikakelasi minulle oman synnytyksensä kulun. Hän päätti kertomuksensa kommenttiin" En tiedä miksi joku toivoisi sektiota itse". En kommentoinut mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa tänne blogiini ajatuksiani aiheesta. Moni varmasti muistaa synnytystapa-arvio raivarini, jossa pyysin suunniteltua sektiota. Suositusta siihen ei voitu antaa, jonka jälkeen asennoiduin synnyttämään alateitse. Todellakin voi sanoa, että oma motivaationi ja asenteeni olivat tässä kohden ihan kohdallaan. Jos minulle sanotaan synnytystapa-arviossa lääkärin toimesta, että alatiesynnytys on mahdollinen ja toivottava niin minähän teen kuten sanotaan. Synnärille lähtiessämme olin päättänyt, että teen kaikkeni minkä pystyn ja katsotaan tilannetta niin pitkälle kuin sitä vain voi katsoa.

Alatiesynnytyksen yrittämisestä jäi itselle epäonnistunut fiilis. En pystynyt, vaikka kuinka olisin halunnut. Oma kroppani petti minut hetkellä, jolloin olisin kipeästi tarvinnut onnistumisen kokemusta. Muistot esikoisen synnyttämisen epäonnistumisesta olivat jo valmiiksi alla ja sen päälle kasattiin vielä uusi verestävä kokemus. Alatiesynnytys ei ole kiinni omasta halusta tai tahdosta. Kaikki eivät yksinkertaisesti pysty samaan. Jokaisen kroppa reagoi synnytykseen aivan omalla tavallaan. Ja kuitenkin terveydenhuollon ammattilaiset haluavat puristaa kaikki synnyttäjät ulos samasta tuubista. Olen edelleen sitä mieltä, että puuhasta puuttuu jokin inhimillisyyden piirre. Synnyttäjä nähdään objektina ei aktiivisena osallistujana tapauksissa, joissa kaikki ei suju suunnitellusti.

Synnytystapa-arvion jälkeen ajattelin itsekseni, että minun olisi hyvin vaikea selittää tilannetta itselleni, jos päätyisin taas hätäsektioon sen jälkeen, kun olin pyytänyt sektiota suunniteltuna toimenpiteenä. Toisaalta ajattelen nyt, että tunsin silloin ja tunnen yhä itseni parhaiten. En ollut ensisynnyttäjä arviota annettaessa enkä ole sitä nytkään. Minä olin kokenut esikoisen kohdalla kaiken sen mitä olin kokenut. Lääkärit ja kätilöt vaihtuivat odotusajan ja itse synnytyksen aikana useasti. Kukaan muu ei ollut todistamassa tapahtumien kulkua alusta loppuun saakka. Eikö minua olisi pitänyt siis kuunnella enemmän? Halusin itse valita hallitun tavan tuoda lapsemme tähän maailmaan ja sitä ei minulle suotu. Parempi vaihtoehto oli ilmeisesti 30 tunnin alatiesynnytyksen yrittäminen ja sen päätteeksi hätäsektio.

Ajattelen, että minun ja monen muun naisen kroppaa ei ole luotu synnyttämistä varten. Onneksi kuitenkin pystyn kantamaan elämää sisälläni. Synnyttäminen tai sen yrittäminen ei ole naisen elämän pienempiä asioita. Ne ovat kokemuksia, joihin lataamme paljon tunnetta ja varmasti omiakin odotuksia. Muistoja kannetaan läpi koko elämän. Toivon, että omat muistoni kultautuvat ajan kanssa. Kirjoitin aikaisemmin blogiini, että naiseuteni tai äitiyteni eivät ole kiinni siitä millä tavalla lapseni tähän maailmaan saatan. Kokemani jälkeen joudun myöntämään, että pienoisen loven epäonnistumiset ovat naiseuteeni ja äitiyteeni nakertaneet. Mietin olenko huonompi, kuin joku toinen? Uusi epäonnistuminen toi mukanaan kaksinkertaisen lastin kannateltavaksi.

2 kommenttia:

  1. Pöh! Yhtä hyvä olet kun alakautta vauvansa pungertaneet :) Onneksi elämme 2000-luvulla ja sait synnytykseen avun (vaikka liihan myöhään), ennen aikaan olisi ollut toisin. Ikävä aina kuulla huonoja kokemuksia noista synnytystapa-arvio tapaamisista ja muutenkin epäonnistuneista synnytyksistä :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janica rohkaisusta. Pohjalta noustaan vielä ja käännän nämä fiilarit voitoksi. Aikaa siihen menee varmasti tovi.

      Poista