keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Synnytyskertomus vol 2

Tämä postaus tuntuu hieman vaikealle tehdä. Luultavasti se johtuu siitä, että omat tunteeni ovat synnytyksen suhteen vielä melkoisesti mykkyrällä. Rinnassa puristaa ilo ja samalla pienoinen suru. Toivon kuitenkin, että tämä synnytyskertomuksen kirjoittaminen tänne blogiin auttaa myös minua itseäni eteenpäin. Supistukset alkoivat kotona su-ma välisenä yönä kello 03.00 aikoihin. Olin melkoisen helpottunut, että aika vihdoin koitti. Halusin pysyä tälläkin kertaa kotona mahdollisimman pitkään. Nousin nopeasti jaloittelemaan, koska tuntui, että supistukset oli helpompi ottaa vastaan seisten ja liikkeessä. Välillä käväisin lämpöisessä suihkussa. Seurasin kelloa ja tuntien kulumista. Esikoinen nukkui vielä omassa vuoteessaan ja halusin, että saataisiin tytön aamutoimet hoidettua normaalisti. Mummo saapui paikalle ja esikoinen lähti aamupalan jälkeen hänen matkaansa hyvillä mielin. Supistukset olivat vaihtelevia. Välillä ne tulivat 10 min välein ja välillä taas tuli kolme supistusta viiden minuutin sisällä.

Hieman ennen kello 11 olin vihdoin valmis lähtemään kassini kanssa laitokselle. Autossa olikin sitten jo hieman hankalaa istua supistusten tullessa. Äitipolilla meidät ohjattiin nopeasti käyrille ja meitä oli vastassa sama kätilö, jonka kanssa olimme jutelleet pelkopolilla. Supistuksia tuli vaihtelevasti ja kätilö kysyi heti, että pärjäänkö kivun kanssa ja sanoin pärjääväni. Käyriltä meidät ohjattiin potilashuoneeseen, jossa vaihdoin sairaalavaatteet päälleni. Jyväpussi lämmitettiin ja mies piti huolen siitä, että join ja söin jotakin pientä. Ajantaju alkaa todella nopeasti hämärtyä synnytyksessä. Itsellä oli ajatus, että mennään tässä supistus kerrallaan ja välissä levätään ne minuutit, jotka ovat mahdollista levätä. Liian kauas ei voi kurkottaa. Kipujen yltyessä soitimme kelloa ja kätilö antoi ensimmäisen lihakseen pistettävän pistoksen. Tuntui helpotukselle, että kivunlievitystä sai pyytäessä. En tiedä miten paljon pistos auttoi itse kipuihin, mutta uskon, että sillä oli paljon psykologista vaikutusta. Onnistuin kovista kivuista huolimatta pysymään melko rauhallisena ja jopa määrätietoisena.

Kätilöille tuli vuoronvaihto ja tässä tilanteessa uusi kätilö tutki avautumisen tilanteen ja sain kokeilla jumppapallon päällä istumista. Makuulla ollessa supistukset tuntuivat paljon kovemmille kuin seistessä tai jumppapallon päällä ollessa. Vaihdoimme synnytyssalin puolelle ja sain ilokaasumaskin. Tässä kohden on pelkkää hyvää sanottavaa ilokaasusta. Ensimmäisessä synnytyksessäni en kokenut, että siitä olisi ollut kovinkaan suurta apua, mutta nyt se auttoi minua jaksamaan todella pitkälle. Ilokaasu rauhoitti, rytmitti hengitystä ja poisti kivulta sen terävimmän piikin. Nopeasti osasin myös lukea monitoreja ja ajoittaa ilokaasun hengittämisen oikein. Ilokaasulla mentiin myös pitkälle aamuyön tunneille saakka. Välillä keinuttiin kiikkustuolissa. Aqua-rakkulat tuli myös testattua tällä reissulla.

Jälleen kerran tuli eteen kätilöiden vuoronvaihto. Supistuksia ja vauvan vointia seurattiin tarkasti. Synnytys oli kestänyt jo melkoisen pitkään ja voimani alkoivat hiipua. Sain rauhoittavaa lääkitystä ja kipulääkettä, että saisin hetken nukuttua. Avautumisen senttejä seurattiin ja edistystä ei juurikaan tapahtunut. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen sain vihdoin epiduraalipuudutuksen ja kalvot puhkaistiin. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että kohdunkaula alkoi vetäytyä ja avautuminen pysähtyä. Synnytystä pyrittiin pitämään käynnissä tipan avulla. Aamuvuoroon tuli uusi kätilö sekä synnytyslääkäri. Lääkäri totesi, että olisi turha enää jatkaa pidempään. Synnytys oli keskeytynyt. Supistukset olivat heikentyneet. Lapsi alkoi stressaantua. Edessä oli jälleen hätäsektio. Tällä kertaa menin leikkaussaliin tajuissani ja olin hereillä toimenpiteen ajan. Näin pienen poikani heti, kun hän oli syntynyt tiistaiaamuna 20.1.2015 kello 8.48 ja hän oli varsinainen hurmuri. Seuraavat tunnit olin enemmän ja vähemmän poissa pelistä. Seilasin tajuttomuuden ja pienten väläysten rajamailla heräämössä, josta minut vietiin lopulta osastolle.

Näin synnytystä jälkikäteen ajatellessa on mielessä monta asiaa, jotka menivät hyvin. Ympärillämme oli todella ystävällistä henkilökuntaa ja minusta tuntui, että olin enemmän mukana, kun ensimmäisellä kerralla. Todella pitkään ajattelin, että minähän synnytän tämän lapsen alateitse kuten niin monet muutkin ennen minua. Kivunlievityksen suhteen sain itse tiettyyn pisteeseen asti päättää mitä tunsin tarvitsevani. Luulen, että tämä oli tärkeä tekijä sen suhteen, että tunsin edes jollakin tavalla kontroloivani tilannetta. Epätoivo alkoi oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun seurasin kelloa ja kuluvia tunteja ja kuuntelin avautumisen senttimääriä. Hyvin nopeasti ymmärsin, että oli käymässä samoin, kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Tämän ajatuksen kanssa oleminen tuntui pahalle. Olin väsynyt ja uupunut ja tiesin, että leikkauspöydälle päätyminen olisi väistämätöntä. Mietin miten pitkään minua pidettäisiin siinä tilassa jossa olin. Odotin, että huoneeseen tulisi joku joka sanoisi, että nyt tämä saa riittää ja niinhän siinä sitten kävikin ja siinä vaiheessa se tuntui palaselta armoa. Synnytystä oli takana 30 tuntia.

Tätä kertomusta ei voisi päättää ilman suurta mainintaa omasta miehestäni. Kiitos sinulle, kun jaoit kanssani nämä hetket. Näihin kuvaamiini tunteihin mahtui paljon meidän keskinäistä vitsailua ja tunnelman keventämistä. Kiitos, että sain tuntea oloni kanssasi turvalliseksi. Kiitos, että jaksoit kannatella minua ja sain puristaa kättäsi kipujen yltyessä. Yhdessä olemme enemmän kuin kumpikaan meistä erikseen.

4 kommenttia:

  1. Huh, kuulostaa aikaoiselta reissulta!
    Synnyttämään lähtiessä ei kyllä tiedä mitä on edessä.. erilaisia mullakin molemmat ja jälkitouhutkin molemmista. Henkilökunta onneksi omalla kohdalla ollut kyllä hyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lopputulos on kuitenkin aina se mikä eniten merkitsee eli terve poika. Onneksi huonoista fiiliksistä päästää nopeasti irti ja keskittyy siihen mikä meni hienosti ja hyvin. Pieni onni se on, kun ei tiedä mitä milloinkin edessä on. Asiat ottaa vain vastaan. Minullakin oli ympärillä ihanaa henkilökuntaa. Onneksi. Luulen, että ne huonot fiilikset johtuu eniten siitä omasta kykenemättömyydestä johonkin sellaiseen mikä on monelle ihan normi suoritus eli alatiesynnytys. Omalla kohdalla se ei vain onnistu, vaikka kuinka haluaisi. Harmistus.

      Poista
  2. Hei, eksyin tänne blogiisi kun itselläni on juurikin takana yksi sektio pysähtyneen synnytyksen (ja epäsuhdanne epäilyn) takia. Nyt on toinen vauva mahassa ja synnytystapa-arviointi ensi viikolla. Olen paljon pyöritellyt mielessä, haluaisinko suoraan suunniteltuun sektioon tästä toisesta ja mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä varmemmalta se tuntuu. Luin, että sinä et ollut vastaavassa tilanteessa saanut suunniteltua sektiota ja vähän pelkäänkin, että minulle käy samoin... Intuitio kuitenkin sanoo, että sektioon mennään tällä toisellakin kertaa väistämättä - haluaisin kuitenkin välttää sen turhan alatiesynnytysyrittämisen.

    Lähinnä halusin tulla kommentoimaan, että on mukava lukea näitä kokemuksia, mistä löytää itsensä kanssa samaistumisen aiheita. Ja tosiaan, onneksi kaikki päätyi lopulta kuitenkin kohdallanne parhaiten eli vauva saatiin turvallisesti ulkomaailmaan. Harmi vain, että ei voida nähdä tulevaisuuteen ja siten päättää heti, mikä synnytystapa on kunkin kohdalla paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle hirmuisesti kommentistasi. Toivon sinulle mielenrauhaa tulevaan synnytykseen. Voimia ja jaksamista koitokseen sekä ihanaa huolehtivaista henkilökuntaa ympärillesi. Sinä selviät kyllä!

      Poista