tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ikäkriisi

Nyt se alkaa pikku hiljaa tuntumaan. Ikääntyminen. Olen aina tykännyt elää pientä ja vaatimatonta elämää. On tuntunut pelkästään hyvälle olla pikkuisen tylsä ja väritön. Olla joku vaan, joka ei liiaksi erotu taustasta. Välillä olen saattanut nauraa kovaan ääneen, mutta muuten en ole halunnut juuri näkyä. Se on sopinut minulle paremmin kuin hyvin. En ole aikaisemmin stressaillut ikääni ja kokenut sen olevan kliseisesti todellakin pelkkä numero, joka ei kerro minusta juuri mitään. Olen vaalinut lapsellisuuttani kuin pientä aarretta.

Nyt jotakin kummallista on tapahtunut. Olen tajunnut, että nyt kun minun pitäisi asettua aloilleni ja ruveta ajattelemaan mm. lasten kerho- ja koulupaikkoja minua vain ahdistaa. En halua enää olla aloillani. Haluaisin sen sijaan lähteä seikkailuun, vaihtaa tähänastisen elämäntapani tyystin toiseen. Outoa. Pelkään, että tämä oli nyt tässä. Toki vanhemmuus on seikkailu, mutta kaipaisin vielä jotakin muuta. Haluan vielä kokea ja nähdä. Ja en nyt tarkoita mitään matkaa kerran vuodessa Aurinkorannalle.

Samalla olen huomannut että minusta on löytynyt uusi piirre: itsekkyys. Mietin paljon enemmän sitä mitä minä haluan ja mitä minä tarvitsen. Itsekkyyttä voi siis oppia myös myöhemmin elämässä. En myöskään halua seisoa kenenkään selän takana piilossa. Hyvin vahvana on tullut ajatus siitä, että minullakin on oikeus tulla pois omasta lokosestani ja olla mitä haluan. Olenko kasvanut vihdoin aikuiseksi?

En toki halua laittaa kaikkea elämässäni uusiksi. Minulla on ihana perhe. Mies ja lapset. Tuon oman karvanaamani kanssa haluaisin tehdä jotakin erilaista. Ajatella elämän uusiksi, keskittyä meille tärkeisiin juttuihin, nauttia ajasta kahdestaan ja perheenä. Haluaisin saavuttaa myös jotakin ihan vain minä yksinäni. Vielä on tovi kotiäitiyttä edessä ja sen jälkeen en tiedä mikä minua odottaa. Paluu entisiin töihini vai koulunpenkille. Pieniä virityksiä tässä on useampaan suuntaan. Olen yrittänyt nyt pienoisesti viedä elämääni erinäisiin suuntiin sen sijaan, että vain katsoisin minne elämä vie minua. Tavotteita ja päämääriä on hyvä olla. Unelmia ja haaveita. Ei saisi liikaa tottua siihen miten asiat ovat.

En tiedä kestääkö tämä levottomuus sisälläni kaksi päivää vai kuukausia. Mietin missä minä olen vuoden päästä ja mitä tekemässä. Toivon, että olen jossakin missä haluan olla. Toivon että elämässäni on sopivassa suhteessa seikkailua ja iloisia käänteitä. En halua alkaa vielä vakavasti pönöttämään paikoillani. Olen levoton luonne ja ollut sitä aina. Minä vain unohdin sen hetkeksi. Onko joku teistä laittanut elämänsä uusiksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti