lauantai 11. heinäkuuta 2015

Hei, me ollaan lehdessä!


On aivan pakko avautua mieheni ja minun pienestä seikkailusta Otavamedialla. Olipa aikamoinen kokemus. Osa meidän ihanista bloggareista sai kutsun seuraavassa Kaksplus lehdessä ilmestyvään suureen bloginumeroon. Minä olin sitten tosiaan mieheni kanssa heinäkuun numerossa antamassa pienoista parisuhdehaastattelua ja kuvattava tietysti myös. En ikinä ole edes ajatellut, että olisin missään lehdessä haastateltavana. No en minä myöskään ikinä olisi uskonut bloggaavani Kaksplussan blogiyhteisössä. Yksi juttu johtaa toiseen ja sitä rataa. Välistä on ihan pakko pysähtyä ihmettelemään. Olen tavannut uskomattomia tyyppejä ja saanut olla mukana kivoissa projekteissa sekä päässyt osallistuman mukaviin pieniin juhliin ja tapaamisiin. Bloggaamisen myötä elämäni on kummasti rikastunut. Ja loppua ei näy. Oikeastaan tahti vain kiihtyy. Hienoja asioita tapahtuu jatkuvalla syötöllä.

Takaisin asiaan eli minä rakastan sinua artikkelisarjaan. Pienoisesti yritin haastatteluun etukäteen valmistautua lukaisemalla läpi kaikki talosta löytyneet Kaksplus lehdet. Mieheni oli sitä mieltä, että sinne mennään ja sitten vastataan mitä mieleen tulee ja näin me lopulta teimmekin. Haastattelu tuntui niin paljon tavalliselle jutustelulle, että ei sitä olisi millään tavoin voinut etukäteen itse edes käsikirjoittaa. Mieheni ei ole mikään suuri tunteistaan puhuja, joten siksi olikin perin mielenkiintoista kuulla mitä mieheni kysymyksiin vastasi. Liikuttavinta ja samalla uutta tietoa minulle oli se, kun mieheni kertoi muistavansa minut jo yläasteen bussipysäkiltä. Ja mihin hän oli kiinnittänyt huomionsa? Hymyyni. Tässä kohden pieni paljastus: minulla oli tuolloin hammastuet. Tosi rakkautta!

Jännitin kovasti etukäteen ja vielä paikan päälläkin valokuvausta. Suhtaudun kameran objektiiviin pelokkaasti. En osaa olla luonnollinen ja koko naamaani alkaa suorastaan nykimään jännityksestä. Tilannetta ei auttanut yhtään se, että kuvaaja käski meitä ottamaan puserot pois päältä. No huh, huh. Kilttinä tyttönä tottelin. Kuvaaja kävi vielä välillä nykimässä peittoa ja minä pidin kauhuissani reunasta kiinni. Meinasin sanoa kuvaajalle, että kuulkaas me harvoin nukahdetaan mieheni kanssa samaan sänkyyn kotona ja minä nukun vaatteet päällä enkä missään pikku hepenissä, koska yöllä pitää hipsiä keittiöön lämmittämään vastiketta. Tämä kuvaus ei nyt ole realistinen laisinkaan! Jätin sitten kuitenkin sanomatta.

Miksi minä kirjoitan tästä koko jutusta? En nostaakseni omaa häntääni vaan siksi, että haluan rohkaista teitä muitakin tekemään jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Me olemme mieheni kanssa nauraneet monet naurut, kun olemme muistelleet tätä pientä reissua Helsinkiin. Seuraavaksi yritän saada mieheni hyppäämään kanssani paribenjihypyn. Luultavasti ei lämpene ajatukselle.

2 kommenttia:

  1. Mahtava juttu oli lehdessä. :)

    http://blogit.kaksplus.fi/blogi/yksinhuoltajaaidiksi2011/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kauheasti!! Jääköön tämä ensimmäiseksi ja varmasti viimeiseksi melkein nakukuvaukseksi mihin osallistun. Niin ja tuskin miehenikään haluaa enää paljastella. Hih. Ihanaa heinäkuuta sinulle. Mansikoita ja auringonpaistetta.

      Poista