tiistai 13. lokakuuta 2015

Freeze the time


Olen onnellinen siitä, että on jokin aika minne paeta. Nykymenon alkaessa ahdistaa voin sukeltaa hetkeksi vanhoihin muistoihin. Aikaan kun lapsuudenkotiini saapui Atari ja VHS-nauhuri. Saa muistella pitkältä tuntuneita kesälomia, jolloin pyöräiltiin kavereiden kanssa pitkin raittia, pelattiin tennistä ja käytiin uimassa. Soiteltiin toisillemme lankapuhelimilla ja saatiin valitusta turhasta juoruamisesta. Istuttiin laiturilla jalat viileässsä vedessä. Syksyisin ostettiin kouluun uudet reput ja penaalit. Kannettiin kirjastosta kotiin roskaromaaneja ja samalla käynnillä kuunneltiin uusimmat LP-levyt. Kotona nauhoitettiin biisejä radiosta kasetille. Vähän myöhemmin kuvaan tuli mukaan Nuokun discot ja Beverly hills 90210.

Meillä oli oma tiivis pieni kaveriporukka. Vasta lukiossa alkoi pikku hiljaa tulla rakoa ystävyyteen, mutta vielä kuljettiin samoja polkuja. Juhlittiin kotibileissä ja keksittiin älyttömiä tempauksia, mutta ei koskaan oltu ns. pahanteossa. Oli pienoista ahdistusta valintojen tekemisestä. Kaikki tuntui tulevan eteen niin nopeasti. Kaiken keskelle mahtui sydänsuruja, autolla rimpan heittämistä (älytöntä hommaa) ja YES monen CD:n vaihtaja. Joskus joku biisi vie suoraan takaisin noihin hetkiin.

Opiskelut veivät meidät ystävykset lopulta eri kaupunkeihin ja välimatkaa tuli myös muuten. Meni vuosia ja porukka valmistui, eli hurjia menovuosia, meni naimisiin ja teki lapsia. Ja nyt ilokseni olen saanut elämääni takaisin yhden vanhoista ystävistäni. Vaikka olemme vuosien varrella muuttuneet ja emme pääse näkemään kovinkaan usein, niin silti yhteys on säilynyt. Lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat jättäneet jälkensä. Yhä minusta tuntuu, että bestis tuntee minut paremmin kuin moni muu tässä maailmassa. Nyt me olemme molemmat äitejä. Huikeeta. Ostetaan kausikukkasia kukkaruukkuihin. Me kaksi tyttöä, jotka keinuivat yhdessä kerrostalon takapihalla. Nyt meidän omat tytöt leikkivät keskenään.

Me koostutaan monenlaisista palasista. Me kasvetaan, vakavoidutaan ja syvällä sisällämme me kannetaan muistoja. Muistoja ensisuudelmista ja sydänsuruista, epäonnistumisista ja riemun kiljahduksista. Ajan kuluminen on välillä hämmentävää. Kasvot peilissä muuttuu, varteen kertyy arpia ja sydän viisastuu. Aika antaa tervetullutta perspektiiviä. Sitä suhtautuu itseensä lempeämmin. Hymähtää. Elämään tulee harmaan sävyjä. Ehdottomuus kaikkoaa. Ei enää suostu elämään niin ahtaasti.

Tähän postaukseen sopii hienosti vintiltä tekemäni löytö. Kaksi filmirullaa, jotka olin unohtanut vuosiksi purkkiin. En yhtään tiedä mitä kuvia teetätyksessä paljastuu. Täysi arvoitus. Kädessäni on kaksi aikakapselia. Oi, sitä aikaa ennen digikameroita ja kaikkea tätä hienoa hömppää ja risuaitoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti