sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kuntoon ja kauniiksi synnytyksen jälkeen - Mieli


Olen pyöritellyt tätä postausta mielessäni vuoden ajan monta kertaa. Mitä kertoisin ja kuinka kaiken sanoittaisin. Mistä tuntee ja tietää, että kaikki ei ole aivan kohdallaan? Voiko luottaa siihen, että kyseessä on vain jokin ohimenevä vaihe. Selviänkö tästäkin laskukaudesta ihan vain itsekseni. Päivä päivältä on vaikeampaa ja vaikeampaa löytää aiheita iloon, vaikka elämässä kaiken pitäisi olla hyvin. Mistä minä puhun? Masennuksesta.

Syy avautumiselle on yksinkertainen. Tiedän, että en ole yksin. Tätäkin blogia lukee joku, joka tunnistaa parista lauseesta itsensä ja omat tuntemuksensa. Silti me usein uskomme olevamme yksin. Kaikki ne muut tuntuvat pärjäävän niin paljon paremmin. Ovat reippaita ja iloisia. Puuhastelevat puutarhassa ja leipovat itse omat näkkileipänsä. Kasvattavat ihaltavasti omat ja vielä naapurinkin lapset. Ja sitten olen minä. Liian herkkä ja jatkuvasti alisuoriutuva äiti. Äiti joka ei jaksa kiikutta lapsiaan leikkipuistoon, koska pelkää nukahtavansa puistonpenkille. Äiti joka ei jaksa jutella mukavia ventovieraiden kanssa. Äiti joka ei halua nähdä ketään.

Masennus ei ole oma valinta. Se ei ole periksi antamista. Se on jotakin joka kerääntyy sisälle pikku hiljaa ja lopulta räjähtää naamalle. Itse yritin odotusaikana ja vauvan syntymän jälkeen kaikin keinoin pitää mielialan korkealla. Tarkkailin itseäni ja siltikin kaaduin nenälleni. Ja yhä vieläkin minä taistelen. Yritän pysyä mukana kaikessa, hoitaa kodin ja lapset, kirjoitella blogia ja olla osa kaikkea. Välillä haluaisin vain vetäytyä kaikesta ja mennä kuoreeni. Keksin itselleni pieniä projekteja ja yritän saada ne valmiiksi. Pysyn liikkeessä. En halua antaa periksi tälle kaiken nielevälle väsymykselle. Vuoden aikana on ollut aamuja, jolloin olen ajatellut, että en yksinkertaisesti pysty nousemaan ylös sängystä. Olen kuitenkin noussut. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Välillä olen ajatellut viikon kerrallaan ja toisinaan mennyt vain hetkestä toiseen. Ja kaiken keskellä talossa on ollut maailman aurinkoisin vauva. Vauva joka hymyilee ja remahtaa herkästi nauruun. Minäkin olen hymyillyt ja nauranut. Pieniä hetkiä, mutta ne ovat tuntuneet kultahipuille.

Toiset meistä ovat alttiimpia masennukselle. Itse olen ajatellut, että luovuttamalla saisin itseni todennäköisesti todella nopeasti todella huonoon kuntoon. Oma valintani on taistella ja laittaa kampoihin. Käyttää kaikkea sitä voimaa joka sisälläni on. Yritän tehdä itselleni mielekkäitä asioita, vaikka se on todella vaikeaa silloin, kun ei oikeastaan ole omaa aikaa. On opeteltava ihan oikeasti kysymään: mitä minä tahdon. On osattava sanoa EI. Ja on kestettävä se, että omalla kumppanilla voi olla totuttelemista asian suhteen. On otettava pieniä askelia ja suunnattava katse tulevaisuuteen. 

Kaiken kanssa oppii elämään. Tämän postauksen myötä haluan antaa kasvot masennukselle. Ne kasvot voivat hymyillä. Ja voimaa ja rauhaa kaikille teille, jotka kuljette samaa polkua. Tänään seison tasaisen osuuden edessä. On paljon mitä odottaa ja minusta tuntuu, että pystyn mihin vain. Masennus ei tee minusta huonompaa ihmistä. Osaa vihdoin elää tämän asian kanssa. Masennus on tehnyt minusta taistelijan.

9 kommenttia:

  1. Voih! <3 Täällä ollaan, jos kuuntelijaa tarvitaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kaunis kiitos Agu. Olet kultainen. Toivon, että postaus loisi uskoa siihen, että huominen voi todellakin olla parempi. Haastavan ja uuvuttavan taipaleen jälkeen voi taas löytää ilon itsestään.

      Poista
  2. "Se on jotakin joka kerääntyy sisälle pikku hiljaa..." Hyvin sanottu, tiedä tasan tarkkaan tuon tunteen. Itse ainakin välillä intoudun yli voimavarojeni ja sitten huomaankin uupuvani. Olen muutaman vuoden yrittänyt löytää tasapainoa, mutta vielä en ole täysin onnistunut - kehittynyt sentään olen. Paljon voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasapainon löytäminen on todella oleellista. Itsekin olen melkoinen suorittaja ja vaadin itseltäni paljon. Ei aina osaa kuunnella omaa ääntäni ja levätä tai vain olla. Voimia myös sinulle! Onneksi kaiken kanssa menee eteenpäin myös itsetuntemuksen. Kaunista syksyä sinulle!

      Poista
  3. <3 Tärkeästä asiasta kirjoiti. Olet rohkea! <3 Voimahali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selina. Sinä olet yksi urheimmista ihmisistä, jonka olen saanut tavata. Inspiroit ihmisiä ympärilläsi. Sinussa on rohkeutta, sitkeyttä ja iloa.

      Poista
  4. "Se on jotakin joka kerääntyy sisälle pikku hiljaa ja lopulta räjähtää naamalle. "
    Siis juuri noin. Sitä luulee olevansa vielä voitolla, kun se räjähtääkin. Onneksi mulla ei ole ollut vuosikausiin enää, vaikkakin välillä tuntuu, että se hiipii, aina olen kuitenkin päässyt niskan päälle. Vielä.

    Voimia sulle todella paljon. Rohkea kirjoitus. Säkin selviydyt vielä tämän kamppailun voittajaksi. ♡

    VastaaPoista
  5. "Se on jotakin joka kerääntyy sisälle pikku hiljaa ja lopulta räjähtää naamalle. "
    Siis juuri noin. Sitä luulee olevansa vielä voitolla, kun se räjähtääkin. Onneksi mulla ei ole ollut vuosikausiin enää, vaikkakin välillä tuntuu, että se hiipii, aina olen kuitenkin päässyt niskan päälle. Vielä.

    Voimia sulle todella paljon. Rohkea kirjoitus. Säkin selviydyt vielä tämän kamppailun voittajaksi. ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna ihanasta kommentistasi ja siitä, että kerroit palan omaa tarinaa! Luulen, että koko homman avain ainakin osittain on siinä, että oppii tässä matkalla itsestään. Mitä paremmin itsensä tunteen sitä helpompi on välttää sudenkuoppia ja toisaalta myöskin motivoida itseään. Minulla on päässäni semmoinen haave tai visio, jota hellin. Teen työtä, että haaveesta tulisi totta ja iloitsen jokaisesta etapista. Elämä on valoa ja varjoa. Suloista syksyä sinulle!!

      Poista