torstai 12. marraskuuta 2015

Isänpäivä keltaisessa talossa


Isänpäivä. Siihen liittyy aina kaksi fiilistä. On ihanaa juhlistaa meidän perheen isiä. Tehdä salaa kortti perheen neiti pippurin kanssa. Valmistaa aamulla isille aamiainen ja syödä se kaikessa rauhassa kynttilänvalossa. Viettää aikaa yhdessä. Leipoa suklaakakku ja myöhemmin päivällä viedä se anoppilaan, jossa juhlistetaan pappaa.

Ja sitten on se toinen fiilis. Humiseva tyhjyys. Joka vuosi mietin missä kunnossa vanheneva isäni on. Haluaisin vain käpertyä itseeni ja surra. Surra yhtenä päivänä vuodessa sitä, että olen ollut lähes koko elämäni isätön. Päivästä on tullut minulle raskaampi vuosi vuodelta. Oman perheen perustaminen on tuonut monta asiaa enemmän iholle. Ilman lapsia ja tätä upeaa kuviota, jonka osanen minäkin saan olla en koskaan olisi täysin ymmärtänyt mitä olen menettänyt. Uskon kuitenkin eteenpäin menemiseen. En halua katkeroitua tai syyttää. Suru on kuitenkin surtava pois. Joskus mietin kuinka kauan se ottaa aikaa.

Meidän perheen isistä olen oikein ylpeä. Isi on rauhallinen ja hermostuu harvoin lapsille. Isi antaa esikoisen häärätä keittiössä apuna. Isi kuljettaa esikoista pitkin pihaa kottikärryillä. Vie kalaan ja rakentelee linnunpönttöjä. Lukee iltasatuja. Hauskuuttaa vauvaa ja tuo vaimolleen joskus suklaalevyn. Tekee kovasti töitä, mutta pitää meidät aina mielessä. Kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti