perjantai 27. tammikuuta 2017

Aika synnärillä jännittää - Vanhat traumat nostavat päätänsä


Jännitän kovasti synnärillä vietettäviä päiviä. Edellinen kokemus oli jo oikein mukava, mutta se ei poistanut ensimmäisen vierailuni aiheuttamia traumoja. Olen muutenkin melko kotona viihtyvää tyyppiä. Jännitän varmasti myös edessä olevaa suunniteltua sektiota, mutta eniten ahdistusta minulle  tuottaa olla poissa kotoa ja vieraassa ympäristössä. Ahdistuksen taso osastolla ollessani on tuntunut jokaisella kerralla melkoisen kuormittavalta. En osaa edes nukkua, vaikka unta siinä kohden juuri tarvitsisi. Olen ollut molempien leikkausten jälkeen aina todella uupunut ja melkoisen pihalla. Viime kerralla saimme toiveidemme mukaisesti perhehuoneen ja se pelasti paljon. Tilanteen tietää usein vasta siinä vaiheessa, kun ollaan menossa itse osastolle. Huone onneksi järjestyi ja mieheni vietti siellä kanssamme yhden yön ja muutenkin runsaasti aikaa kunnes kotiuduin kolmen päivän jälkeen.

Neuvolassa juttelin tuntemuksistani ja edellisistä kokemuksistani. Käynti pelkopolilla tuli myös esille, mutta en kokenut saaneeni siitä viimeksikään paljon irti. Yritän täyttää esitietolomakkeen mahdollisimman tarkkaan. Suhtaudun asiaan myös osaksi realistisesti. Omille tunteilleni en voi mitään. Edessä on koettelemus ja se täytyy vain kestää. Onneksi osastolle ei tarvitse jäädä pysyvästi. Kyllä sieltä lopulta kotiin pääsee, vaikka aika tuntuukin minusta todella pitkälle. Toivon kovasti, että saamme perhehuoneen tälläkin kertaa. Neuvolassa juttelimme myös siitä, että tutkimuksia siitä miten äidit kokevat osastolla olemisen on tehty kovin vähän tai ei ollenkaan. Aihe ei kuitenkaan ole neuvolassa täysin vieras. Tämä tieto helpotti minua hiukan. En ole yksin ahdistukseni kanssa.

Itse osastolla oleminen oli tietysti ensimmäisellä kerralla varsin outoa. Vauvan syntyminen hätäsektiolla oli iso yllätys jo sinänsä. En ollut koskaan aikaisemmin joutunut olemaan sairaalassa toimenpiteessä tai osastolla yöpymässä. Leikkauksen jälkeinen olotila oli myös täysin vieras. Oli pakahduttavan kuuma elokuu. Minusta tuntui kirjaimellisesti, että tukehdun. Näin jälkikäteen ajateltuna kyseessä oli selkeästi ahdistusoire. Vauva oli tietysti ihana, mutta ensikertalaisena mukana oli paljon myös epävarmuutta. Pystyin leikkauksen jäljiltä tuskin liikkumaan. Vauvan hoitaminen oli todella vaikeaa ja siihen sai vain vähän apuja henkilökunnalta.

Ensimmäisenä aamuna minulta tiedusteltiin tiukkaan sävyyn miksi en ollut vaihtanut omia lakanoitani. Enhän minä tiennyt mistään osaston säännöistä. Hoitaja toi vauvalle keittosuolatipat ja sain kuulla läksytyksen siitä miksi en kertonut, että kyseinen pakkaus oli jo vauvalle annettu. Vauva itki ja minulta ei tullut maitoa. Samainen hoitaja vain kapaloi vauvani tiukkaan pakettiin, jotta se rauhoittuisi. Lisämaitoa sai rukoilla. Kuinka olisin kyennyt ruokkimaan lastani, kun maitoa ei tullut. Maito nousi vasta viidentenä päivänä leikkauksen jälkeen. Toisena päivänäni tiedustelin särkylääkkeiden perään. Lääkkeitä tuotiin epäsäännöllisesti ja ihmettelin kuuluiko minuun koskea ja kuinka kovaa. Uutena vuoroon tullut hoitaja järjesti lääkityksen onneksi kuntoo.

Huonetoverini kotiutettiin ja minut siirrettin vauvani kanssa toiseen huoneeseen. Tovin huoneessa oltuani uusi huonetoverini ilmoitti, kuinka hän oli ollut eristyksissä loisepäilyn vuoksi. Huonetoverini jatkaessa yksityiskohtien kertoilua tunsin kuinka tuskainen hiki alkoi valumaan pitkin otsaani. Onneksi mieheni tuli juuri silloin katsomaan minua ja vauvaa. Henkilökunta ei siirron yhteydessä ollut kertonut minulle mitään. Vaaraa ei varmasti enää ollut, mutta ahdistus nosti melkoisesti päätänsä.

Seuraavaksi oli luvassa imetysmaratoni juuri valmistuneen kätilön käsissä. Maito ei edelleenkään ollut noussut, mutta meidän piti vauvan kanssa pakonomaisesti yrittää ja yrittää tunti tolkulla. Vauva itki kainalossani ja olimme molemmat hiestä märkiä. Kätilö kävi itse välillä syömässä ja meidän ateriat jäivät syömättä. Seuraavana päivänä vuoroon tullut kätiö antoi minulle rintapumpun käteen. Homma helpottui hiukan. Pumppauksen jälkeen kaikki näkivät selvästi, että maito ei ollut lähtenyt vielä nousemaan ja vauva tarvitsi lisämaitoa.

Lopulta koitti päivä, jolloin lääkäri antoi luvan kotiutukselle. Olin helpottunut. Silloin paikalle saapui kätilö, joka olisi halunnut pitää meidät vielä osastolla. Syytä tähän ei annettu. Mies pakkasi tomerasti tavarat kassiin ja työnnyimme ulos ovista. Helpotus on ollut kaikilla kerroilla valtaisa, kun matka kotiin on alkanut. Olen voinut taas hengittää. Kotona kumpikaan vauva ei ole itkenyt nälkäänsä ja minäkin olen päässyt hoitamaan leikkaushaavaa ilman jonotusta yleiseen suihkuun. Olen jopa ehtinyt syödä jotakin ja nukkumaan. Osastolla on toki ollut myös aina ystävällisiä kätilöitä. Kaunis kiitos heistä. Olen myös kuullut monen äidin suusta kuinka hyviä muistoja heillä on ajastaan synnärillä. Postauksen tarkoitus ei muutenkaan ole lytätä ketään vaan kertoa, että äidit voivat tavallani olla osastolla myös melkoisen ahdistuneita. Hormonit tekevät varmasti osansa, mutta eivät selitä koko asiaa. Potilaan ei myöskään tulisi koskaan joutua tilanteeseen, jossa joutuu pitämään omia puoliaan. Harva meistä onnistuu siinä väsyneenä ja alikuntoisena.

10 kommenttia:

  1. Oih, tiedän tuon, kuinka kamalaa synnärillä ja ylipäätään sairaalassa voi olla. Mulla jäi kans inhottavat muistot esikoisen kanssa sieltä ja teinkin potilasasiamiehelle kantelun kohtelustani, joka kyllä otettiin todesta ylilääkäriä myöten ja hoitajat puhutettiin vakavasti. Osittain senkin avulla pääsin kokemuksesta yli, kun tunsin, että sain asian jotenkin käsiteltyä ja kunnollisen anteeksipyynnön.

    Mä sanoisin neuvona myös sen, että yritä asennoitua niin, että otat sairaalassa olon niin, että saat ruoka- ja pyykkihuollon jonkun muun tekemänä. Muista myös, että sä oot jo äiti ja tiedät mitä vauvasi tarvitsee, joten voit napakasti sanoa hankalille hoitajille, että haluan, että tehdään näin ja näin.
    Yhteissuihkut ja vessat on kyllä hirveitä, minä pöpökammoisena vihaan niitä. :(

    Mutta sairaalassa oloonkin tottuu. Laskin pikaisesti, että viimeisen kolmen vuoden aikana oon ollut raskauksien ja perussairaiden lasten kanssa yhteensä yli 30 päivää sairaalassa, ja koko touhusta on tullut rutiinia. Kantsii ajatella niin, että käyt hakee sieltä tarvitsemasi palvelun ja lähdet pois. Se on rankkaa, mut lopulta hyvin lyhyt aika elämässä. Siellä on kivoja ja ikäviä ihmisiä, mut ite ainakin muistan lopulta vain ne kivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin kehoitettiin viemää asiaa eteenpäin. Kenties olen hieman arka ja siis olenkin. Olin niin helpottunut kotiin pääsemisestä, että halusin vain unohtaa koko jutun. Keskittyä vauvaan. Silloin en ajatellut, että ajatukset seuraisivat minua jokaisen odotuksen aikana. Toinen käyntini synnärillä oli jo helpompi. Kävin pelkopolilla, kirjasin esitietolomakkeen erityisen huolellisesti, osasin toivoa perhehuonetta ja sen saimme. henkilökunta kohteli minua ystävällisesti ja sain olla melkoisen rauhassa vauvan kanssa. Vaikka kaikki oli paljon, paljon paremmin mieli ja kroppa reagoivat samalla tavalla. En pystynyt nukkumaan ja olin ahdistunut. Jälki oli jäänyt ja syvälle. Nyt edessä on sama mylläkkä omassa mielessä. Meneekö kaikki hyvin. Toivottavasti. Kiitos sinulle suuresti omien tuntemustesi jakamisesta!! Ja rohkaisusta.

      Poista
  2. Heippa! Sairaalassa olo on epämiellyttävää, mutta kuten kirjoitit - se pitää kestää ja kaikkeen tottuu. Olemme viettäneet tänä vuonna 186 päivää sairaalassa vastasyntyneen esikoisen sairauden vuoksi, joten pari päivää ei kuulosta pahalta. Sanoisin, että nimenomaan omia tunteitaan ja asennettaan voi työstää ja muuttaa. Oma asenteeni on selvästi muuttunut. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan, siis viime vuonna jopa :-) Toivottavasti tänä vuonna olisi toisin.

      Poista
    2. Sinulla on ollut melkoisesti siedätyshoitoa (jos sitä siksi voi sanoa). Toki jos ympäristö muuttuu tutummaksi, niin siihen ei samalla tavalla enää reagoi. Kiitos sinulle stempeistä! Muistan ne synnärillä. Ja olenhan minä itsekin taas vanhempi, viisaampi ja kokeneempi kuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Ihanaa viikonloppua!

      Poista
  3. Oho, ompa sulla ollut tympeää toimintaa! :/ Itselläni on sinänsä ok muistot, kätilöt ja hoitajat oli mukavia ja asiallisia. En ole kuitenkaan ihminen, joka viihtyy vieraissa paikoissa vieraiden ihmisten kanssa, joten oli suuri helpotus aikanaan päästä kotiin.

    Toivottavasti sulle tällä kertaa jää paljon hyviä muistoja! Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos zempeistä! Tiedän niin tuon tunteen, kun vieraassa paikassa tuntee olonsa hieman kurjaksi. Muistan miten muut äidit tuntuivat juttelevan iloisesti ruokalassa. Minusta ei ollut siihen. Halusin vain niin kovasti kotiin.

      Poista
  4. Kylläpä oot joutunut kokemaan ikävää kohtelua! Miten äidillä voi maito nousta jos ei saa edes syötävää?! Onneks tiiät nyt kolmannella kerralla mitä mahdollisesti tapahtuu ja miten vauvaa hoidetaan, joten osaat vaatia parempaa kohtelua. Sairaalassa olo ei oo koskaan kivaa, mutta onneks se on vaan lyhyt aika (ei varmaan paljoa lohduta..). Tsemppiä!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti olen kokeneempi ja varmempi. Taas vähän viisaampi. Kovasti toivon perhehuonetta. Se veisi paljon stressiä pois. Kiitos tsempeistä! Pidän ne mielessä.

      Poista