torstai 24. toukokuuta 2018

Mahdoton tilanne


Viime yönä yritin järjestellä ajatuksiani. Turhaan. En päässyt mihinkään. Ajatus katkesi heti alkuunsa. Suotta sitä peitellä, että viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut monta negatiivista juttua. Asioita, jotka ovat vieneet voimiani. Aina ei elämä näytä sitä aurinkoista puoltaan. En tiedä onko loppujen lopuksi kovinkaan hyvä asia, että pystyn kohtalaisen pitkään elämään, jopa täysin mahdottomassa tilanteessa. Oma sisäinen maailmani on rakennettu siten, että olen melkoisen sisukas. Kestän epämukavuutta suhteellisen hyvin. Synkkinä hetkinä pystyn aina näkemään valoon. Pystyn näkemään kuinka asiat korjataan ja tehdään jälleen hyviksi. Olen valmis nielemään aika pitkälle omia tunteitani ja ahdistus läikkyy yli todella harvoin. Kestän, jaksan ja kannattelen. Väsymys ja negatiiviset fiilikset kuitenkin löytävät tiensä meistä jokaisen luo, vaikka käyttäisimme niiden torjumiseen kaiken energian, joka meillä on. Silloin usein väsymys on vähintäänkin murskaava. Ja rehellisesti sanottuna minusta tuntuu juuri nyt siltä kuin elämä pettäisi minut. Eikö se näe kuinka paljon yritän?

Pelkään, että unettomuus yrittää palata osaksi elämääni. Tiedän sen johtuvan siitä, että olen äärimmäisen stressaantunut. Yritän kaikkeni, että en ruokkisi ongelmaa, vaan keskityn pitämään rytmini mahdollisimman muuttumattomina. Jollakin tapaa käyn hivenen ylikierroksilla. Etsin hyvää fiilistä pienistä jutuista ja projekteista. Hukutan itseni erilaisiin töihin, jotta elämä pysyisi toisaalta mielekkäänä ja minulla olisi  kuva, että pystyn järjestämään ja hallitsemaan elämän oikkuja. Toisen ihmisen tunteita en kuitenkaan pysty hallitsemaan. Ja vaikka kuinka vahvasti tahtoisin en saa asioita järjestymään haluamallani tavalla, vaikka olisin kuinka oikeassa ajatuksissani. Elämä ei vain toimi niin.

Pieniä mörköjä on siis nurkissa. Asioita, jotka ajattelin jo selvittäneeni ja voittaneeni. Toivon näkeminen on äärimmäisen tärkeää. Ilman toivoa on vaikea hengittää. Ahdistus valtaa mielen ja paniikki nostaa päätänsä. On lähes pelottavaa, kuinka elämän peruspalikat voivat lähteä horjumaan. Kaikki tärkeät elementit, joiden ympärille olen rakentanut elämäni. Tämän hetkinen tilanne tuntuu kuin täsmäiskulle. Elämä on tähdännyt osuvasti panssarin väliin. Tiedän kuitenkin, että en kaadu. Ja se joka väittää, että minä en ole kiitollinen..ei tiedä mistään mitään. Minä näen kaiken..jokaisen kukan omenapuussa, raitilla jolkottelevan kissan, ohi pyyhkäisevän höyhenen ja auringon piirtämän prisman. Huomaan jokaisen ystävällisen eleen. Minä hymyilen naapuruston vanhalle papalle, joka nostaa minulle hattua ohikulkiessaan. Iloitsen sateesta, iloitsen auringosta ja hämmästelen rikkaruohojen kauneutta. Musiikkia kuunnellessani yritän erottaa jokaisen soittimen soinnut toisistaan. Minun elämäni koostuu tuhansista ja taas tuhansista pienistä ilon palasista. Ja siltikin olen välillä musertavan onneton. Kannan murheita. Omiani ja toisten. Minä en kuitenkaan kaadu. Välillä on vain päiviä, jolloin tämä matka tuntuu kovin pitkältä.

8 kommenttia:

  1. Voi sinuu ♡♡

    Tämä teksti kolahti.

    Paljon halauksia ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotetaan pientä puhuria selän taakse, joka auttaa matkan taittamista ylämäessä.

      Poista
    2. Kyllä se puhuri sieltä löytyy, ihan varmasti ♡

      Poista
  2. Muistahan jättää muillekin jotain murehdittavaa... ei yhden ihmisen tarvitse jaksaa ihan kaikkea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kyllä, niin oikeassa. Ja asiat eivät toki murehtimalla parane. Yritän tällä eteen aukeavalla uudella viikolla vaihtaa kevyemmälle vaihteelle. Ja monen asian suhteen olen tehnyt sen, mikä on ollut tehtävissä..se riittää. Kiitos kommentistasi ja ihanaa viikkoa sinulle,

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Pelkkä kirjoittaminen helpotti kovasti. Kaunista kesäpäivää sinulle!

      Poista
  4. Voi miten surullisen kauniisti kirjoitit... En tiedä mitään tilanteestasi ja ahdistuksen taustoista, mutta toivon sydämestäni, että asiat kääntyvät parhain päin <3 <3

    VastaaPoista