torstai 20. marraskuuta 2014

Kuka päättää äitiyden arvon mittarit?

Laitan nyt lusikkani soppaan jota on latkittu ja monessa blogissa ja lehdissä. Olen seurannut yleistä keskustelua äitiydestä kohta neljä vuotta. Ennen ohitin aiheen, koska se ei ollut omalla kohdallani ajankohtainen. Oman äitiyden myötä kaikki kommentit tarttuvat hanakammin hihoihin roikkumaan. Olen aika perillä siitä mistä milloinkin keskustellaan, mutta en anna kirjoittelun juuri häiritä itseäni. Olen päättänyt keskittyä vain omaan juttuuni ja se on resepti joka on toiminut aika pitkälle. Keskustelupalstojen jutut eivät saa minua tuntemaan huonoa omaatuntoa. En yritä sovittaa itseäni mihinkään lokoseen oman äitiyteni kanssa. Olen myös ollut arvostelematta muita äitejä. En harrasta vertailua. Olen kokenut äitiyden vapauttavana asiana. Minä osaan ja minä pystyn tähän hommaan sekä teen sen tavallani.

Yhden kerran on osunut silti isku kipeästi minuunkin ja hieman yllättävältä taholta. Taantuman kourissa kamppailevan maamme silloinen pääministeri Katainen toitotti kuinka äidit on saatava kotoaan takaisin töihin nopeammin. Osui ja upposi. Vietin unettomia öitä ja podin huonommuuttani ja lopulta lähdin iltatöihin 6 kuukaudeksi oman alani ulkopuolelle. Saatoin taas tuntea hitusen ihmisarvoa. En siis tunnusta mitään äitiyden mittareita, mutta pääministerin sana painaa. Maailma on muuttunut. Ennen kotiäitiyttä arvostettiin ja nyt olemme tilanteessa, jossa sitä pitää jopa selitellä ja hivenen puolustella. Olen pahoillani moisesta kehityksestä. Tiedän, että kotiäitiys ei sovi kaikille ja en lähde siitäkään tekemään tässä postauksessa mitään ristiretkeä. Toista lasta odotellessani laskeskelen, että meidän perhe pitäytyy kahdessa lapsessa ja äitikin haluaa takaisin työelämään sitten, kun aika on kypsä kuopuksen kohdalla. 

On puhuttu myös paljon siitä kuinka toinen äiti on toiselle äidille susi. Voisiko olla niin, että kaikki äidit ovat jossakin vaiheessa epävarmoja ja tämä epävarmuus heijastuu sitten niillä arvostelevilla puheilla toisista? Oma pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuu väärää kanavaa pitkin syyttömien harteille. Meidät kaikki on opetettu pärjäämään ja seisomaan omilla jaloillamme ja yhteisöllisyys on roimassa laskussa. Jokainen on yksin oman kuutionsa sisällä ja näkee vain heijasteita toisten lapsiperheiden elämästä. Itse ajattelen usein, että meillä kaikilla äideillä on varmasi joskus omat mustat hetkemme ja se vain kuuluu elämään. Niihin hetkiin ei pidä jäädä kiinni eikä niitä pidä ruokkia. Äitiys on homma johon sitoutuu koko elämäkseen ja se on pitkä aika harjoittaa itseruoskintaa! Pitää osata nollata ja antaa itselleen hieman armoa. Vähemmän täydellinenkin kelpaa. Toivoisin, että mediassa rummutettaisiin enemmän tätä puolta. En usko, että hyvän äitiyden mittarit ovat sellaisia, että niitä äidit toisilleen säätelevät. Meille syötetään joka tuutista niin paljon sitä huttua mitä meidän pitäisi olla. Rooleja on loputtomasti ja mitä aktiivisempi on sitä parempi: leivo, sisusta, tee itse oma näkkileipäsi, huolehdi kauneudestasi ja pidä itsesi kuosissa, toteuta itseäsi työelämässä, ole läsnä oleva äiti ja vaimo, kanaemo joka pitää huolen kaikista ja vielä täydellinen imettäjä. Mitä jos olisit jotakin tuosta listasta yhden päivän viikossa tai aina silloin tällöin ja muuten ihan tavis?

Minä olen oppinut hidastamaan tahtia esikoisen myötä ja ottamaan rennommin. Aluksi oli vaikea istua tuolissa vauva sylissä paikoillaan, kun oli tottunut olemaan jatkuvasti liikkeessä. Esikoisen kasvaessa olen tietoisesti muuttanut käytöstäni ja ajatellut, että tehdään enemmän yhdessä ja siivotaan vähemmän. Toisinaan annan luvan itselleni viettää tytön kanssa ihan laiskalörttipäivää. Ajattelen, että ketään ei palvele se, että teen, teen hirveästi ja olen sitten ihan poikki. Tyttö ja mieskin tykkäävät, kun äiti kotona on rennommalla tuulella. Oma reseptini on siis, että pitäisi miettiä mihin tekemiseen oman energiansa keskittää.

Mitä, jos se toinen äiti leikkipuiston penkillä olisi vaikka mahdollinen kaveri tai ystävä? Miten olisi ripaus vertaistukea ja ymmärrystä sen pelon sijaan, että tuo toinen varmasti hoitaa homman paremmin. Täydellistä pakettia ei ole kenelläkään ja sen voi varmuudella sanoa (ei edes tällä bloggarilla). Myös me itse rakennetaan tai osallistutaan siihen, että rakennetaan muureja ympärillemme. Ei lähdetä mukaan negaatioon vaan sen sijaan pirautetaan tutulle äitikaverille ja kutsutaan muksuineen kahvittelemaan. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Olen väsynyt ja iso mursu


Viikonloppuna tuli käytettyä aikaa pesemällä ja viikkaamalla vauvanvaatteita kaappiin. Tuli jotenkin heti rauhallisempi olo, kun sai jotakin konkreettista tehtyä vauvan eteen. Laitoskassi on myös komerossa odottamassa ja se auttaa myös saamaan lisää mielenrauhaa. Lauantaina olisi tiedossa reissu Ikeaan (josta olen paniikissa hössännyt miehelleni jo monta viikkoa) ja sunnuntaina olisi tarkoitus huhkia paikat kuntoon. Toivon, että sitten voin loput tästä raskausajasta maata sohvalla täydellisen stressi vapaana. Hahaa.

Olenkin jo täällä blogissa tullut kertaalleen maininneeksi, että olen kamala murehtia. Ajan varmasti mieheni joskus ihan loppuun hätäilemällä milloin mistäkin. Osa huolista on varmasti ihan todellisia ja osa ei niin vakavasti otettavia. Olen aina ollut myös kova tekemään ja raskauden tässä vaiheessa koen oloni jotenkin todella turhautuneeksi, kun en voi enää tehdä ihan kaikkea itse. Sunnuntaina olin tosin salaa vintillä töissä siirtelemässä tavaroita pois leikkihuoneen tieltä. Ei varmasti ollut taas kaikista viisainta hommaa minulta. Onko teillä muilla ongelmia hidastaa tahtia raskauden edetessä?

Yhä ihmettelen näitä omia tunteitani. Katselen potkareita ja bodyja ja ihmettelen itsekseni, että todellako niihin kohta putkahtaa vauva. Samalla kylkiluihin pistelee jatkuvasti tosi ikävästi, kun pienoisella käy tila ahtaaksi masussa. Olen väsynyt ja iso mursu joka ei saa nukutuksi. Vauva on todella tulossa. Haloo nainen. Välillä sitä stressaa, että hommat on ihan levällään, että en ole vielä valmis ja toisena päivänä uppoaa vaaleansinisiin unelmiin ja toivoisi, että vauva olisi jo täällä.

Eiliseen kuului: ulkoilua, helmien näpertelyä, piirtelyä, leikkaamista ja liimaamista, kylpyhetkiä sekä Prinsessa ja sammakko elokuvaa. Paljon ehtii tehdä päivän aikana. Tulevissa postailuissa pohditaan lähenevää synnytystä ja pääsette kurkistamaan viikonlopun aikana valmistuvia projekteja eli tytön huonetta, vauvan omaa nurkkausta ja vintin leikkihuonetta. Noh ehkä en ehdi tehdä kaikkea ihan yhtenä viikonloppuna. Kuvia kuitenkin luvassa.

Laittelen huomenissa MiruMarun Instagramiin kuvia omista äitiyspakkaus suosikeistani! Olen kokenut todella hyväksi tämän uuden rytmin, jossa postaukset ja Instagram vuorottelevat. Näin voin tarjota teille rakkaat lukijat jokaisena päivänä jotakin kivaa. Mitä olette mieltä?

torstai 13. marraskuuta 2014

Uuden vauvan tulo taloon on esikoisen lapsuuden loppu?


Moni juttu on ollut sellainen mitä olen ihmetellyt lapsettomana ja sitten täydellisesti tajunnut saatuani oman lapsen. En ymmärtänyt, kun vasta äskettäin, että tämä sama kehitys jatkuu toisen lapsen odotuksen ja syntymän myötä. Mieleeni tuli jokin pikku pätkä amerikkalaisesta äitiys aiheisesta realitysarjasta, jossa viimeisillään raskaana oleva jo yhden lapsen äiti itki sitä, että uuden vauvan saapuminen kotiin päättäisi esikoisen lapsuuden. Muistan, että olin ihan äimästynyt, että mistä se nainen oikein puhuu ja, että kuulkaas hulluja. En itse sanoittaisi asiaa ihan noin, mutta jotakin tuosta tunteesta voin jakaa. 

On selvää, että perheen dynamiikka menee uuden tulokkaan myötä hetkellisesti sekaisin ja asettuu sitten ajan kuluessa uusille uomilleen. Pieni ihminen jota kaikki on nyt hartaasti odottamassa syntyväksi tuo mukanaan myös hämminkiä. Itse oivalsin, että äidin ja tyttären hempeät hetket kahden täkeistä koostuvan majan alla vähenevät. Meidän kaikkien tulee tehdä tilaa uudelle vauvalle. Toki ajattelen myös niin, että vauva rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja mahdollistaa esikoiselle hyvin toisen tyyppisen roolin mihin hän vielä tässä vaiheessa on tottunut. Se, että tyttö saa olla vanhempi, osaava ja jo osin itsenäinen voi tuottaa esikoiselle myös ylpeyttä omista taidoistaan. Vauvan hoitoon pyrin ottamaan tyttöä mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös puhunut isovanhemmille ja lausunut ääneen toivomuksen siitä, että esikoista huomioitaisiin erityisesti uuden vauvan tullessa taloon. Toivon, että kaikki tuo tasaisi tietämme ensimmäiset kuukaudet. Tärkeää on myös perheen oma aika, että saamme kaikki yhdessä rauhoittua ja vain olla. Jatkossa on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että osaisimme jakaa isänä ja äitinä aikaa ja huomiota esikoisen ja vauvan kesken. Isä voi myös hoitaa vauvaa jolloin me "tytöt" voimme tehdä kahdestaan jotakin kivaa.

En etukäteen osannut edes ajatella, että miettisin näitä juttuja näinkin paljon ennen kuopuksen syntymää. Erityisesti hämmästyin sitä pientä surun ailahdusta sisälläni, kun ajattelin, että pieni tyttäreni joutuu kohta jakamaan isän ja äidin pikkuveljensä kanssa. Mullistus on varmasti suuri pienen tytön elämässä. Kaikki voi toki sujua todella hienosti ja tyttö voi taas jälleen kerran yllättää vanhempansa. Olen silti varautunut melkoiseen tunteiden mylläkkään tytön osalta.Elämällä se selviää. Esikoisen lapsuuden päättymiseen en kuitenkaan usko!  Pieni ikäero takaa sen, että yhteisiä puuhia löytyy varmasti. Ja onhan se ihana ajatus, että kulkevat ja kasvavat vierätysten ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten teidän perheessäänne esikoinen on ottanut uuden tulokkaan vastaan? Ja miten olette helpottaneet tilannetta?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivän tunnelmia

Isänpäivä sujui meidän talossa ihanan rauhallisesti. Aamulla saimme kaikki nukkua pitkään ja minä ehdin silti keittiöön ensimmäisenä keittämään aamukahvia ja valmistamaan runsaampaa aamiaista. Söimme aamiaisen turhia kiirehtimättä tuikkujen valossa. Isä ja tyttö katsoivat yhdessä Uuno Turhapuro elokuvaa, kun äiti siivosi keittiön kuntoon. Laitoimme takkaan pienet tulet ja suoraan sanoen tunnelmoimme hieman. Seuraavaksi oli vuorossa räiskäleiden paistaminen. Loput aamupäivästä vietimme yhdessä leikkien ja iltapäivällä avustin tyttöä tekemään papalle oman kortin ja valmistin mascarponemoussea anoppilaan vietäväksi, jossa viihdyimme iltaan asti. Päivä oli oikein mukava ja rento. Hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Illalla tyttö oli niin väsynyt päivän tohinoista, että uni tuli helpolla.

Käy kurkkaamassa lisää tunnelmapaloja eiliseltä MiruMarun Instagram sivuilta.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Isättömän isänpäivä

Tämä on varmasti henkilökohtaisin postaukseni ikinä. Lähestyvä isänpäivä herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Toisaalta on mukava juhlistaa oman lapsen isää ja tehdä päivästä yhdessä erikoinen. Toisaalta tiedän, että en ole muistamassa omaa isääni millään tavalla. En lähetä korttia, en soita kertoakseni, että perheemme saa tammikuussa uuden jäsenen. Tunnen vain epämääräistä tyhjyyden tunnetta ja surua. Isäni lähti ollessani noin 2- vuoden ikäinen ja voisi sanoa, että olen elänyt elämäni isättömänä, niin olemattomaksi suhteemme on muodostunut. Ollessani alakouluikäinen hän vielä kävi katsomassa veljeäni ja minua muutaman kerran vuodessa, mutta käynnit harvenivat ja harvenit kunnes loppuivat kokonaan. Muutaman kerran olemme 10 vuoden aikana puhuneet lyhyesti puhelimessa. Varmasti minäkin haaveilin lapsena tovin, että vanhempani palaisivat takaisin yhteen ja saisin eheän perheen, mutta hyvin nopeasti asennoiduin vain elämään ilman isää. Teininä luultavasti ajattelin uhmakkaasti, että jos minusta ei välitetä, niin minäkään en välitä. Vähitellen koko ihmistä ei ollut enää minulle olemassa.

Oman perheen perustaminen ja äidiksi tuleminen on osaltaan tuonut pintaan jotakin sellaista mitä olen vuosia kätkenyt sisääni: ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Oma perheeni on minulle äärimmäisen tärkeä ja iloitsen siitä, että pienellä tytöllämme on elämässään isä, joka rakastaa häntä. Pieni tyttö ihailee ja palvoo isäänsä. Noiden kahden erityisen ihmisen suhteen kehittymistä on ollut ihana päästä seuraamaan. Siinä on ollut mukana myös puoleltani paljon hämmennystä. Olen nähnyt kuinka lujasti oma tyttäreni puristaa isänsä kättä, hakee turvaa ja läheisyyttä. Ilooni sekoittuu paljon omaa kipuiluani sillä näen nyt omin silmin kaiken sen mistä olen itse jäänyt paitsi.

Olen yrittänyt kuvitella vanhempani nuorina perheellisinä ja miettinyt millaisia toiveita tai haaveita heillä on mahdollisesti ollut. Erityisesti olen yrittänyt kuvitella mitä ajatuksia isäni päässä on kenties liikkunut ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, että hän päätti lähteä. Olen kuvitellut hänet pakkaamassa laukkujaan ja irrottamassa kuva-albumista perhekuvia. Millaiselta hänestä on tuntunut laittaa kotinsa ulko-ovi viimeistä kertaa kiinni takanaan. Näen äitini surulliset kasvot ja kaksi pientä lasta, jotka eivät tiedä mitä on tapahtumassa. Pystyn kuvittelemaan paljon ja ymmärtämään.

Tiedän jo nyt, että tarinaani ei ole kirjoitettu mitään onnellista loppua sen suhteen, että saisin tehtyä isäni kanssa jonkinlaisen rauhan. Aikani haaveilin sellaisesta kahden aikuisen ihmisen kohtaamisesta, jossa puhuttaisiin auki muutamia ajatuksia. Molemmat meistä voisi tuntea jonkinlaista helpotusta ja päätöksen saamista asioille. Oikea elämä on sitä, että asiat vain jäävät, niin kuin ne ovat ja jokaisen on itse löydettävä rauha itsensä kanssa. Minun todellisuuttani on, että minulla on isä, joka ei ole halunnut tutustua minuun tai olla osa elämääni. Tämä kirjoitus on omistettu kaikille isättömille lapsille, jotka eivät juhli huomenna omaa isäänsä. Pienemmät lapset kenties muistavat kortilla omaa pappaansa kuten minäkin tein aikoinani. Isättömyys ei tee meistä sen huonompia. Oikeastaan se ei määrittele meitä ihmisinä millään tavalla. Isättömyys kertoo vain yhden ihmisen vastuuttomasta ja itsekkäästä päätöksestä jättää huomioimatta omat velvollisuutensa. Mikään asia tässä maailmassa ei oikeuta hylkäämään omia lapsiaan. Aikuinen on aina aikuinen ja isä on aina isä ovat olosuhteet kuinka haasteelliset tahansa. Isyys on kunniatehtävä. Tämän kaiken sanon ja kirjoitan ilman katkeruutta vain toteamalla, että me kaikki olisimme ansainneet parempaa. 

 Pieni palanen kiinnostusta,
se olisi merkinnyt paljon.
Sinulla on minun silmäni.
Sinä olet tullut minuun.
Pohdiskelet
Ahmit kirjoja.
Rakastat tehdä käsilläsi.

Olet levoton luonne. jonka
on vaikea asettua aloilleen.
Kaipaat maailmalle,
nähdä ja kokea.

Pelkäät olla yksin.
Pelkäät, että
sinut jätetään jälkeen.
Pelkäät, että et ole tarpeeksi tärkeä.

Kuinka samanlaisia me olemmekaan.
Sinut jätettiin ja
sinä jätit minut.

Kuinka rikkinäinen sinä mahdoitkaan olla.
Rikkinäinen teki lapsestaan samanlaisen.
Pieni lapsi uskoo aina, että
syy on hänessä.
Aikuisena ihmettelee mistä oikein on kotoisin.

Hellitkö syvällä sisimmässäsi 
muutamaa muistoa?
Miltä pienen tytön kädet tuntuivat kaulalla.
Vielä hetken luottavainen katse.
Sanat: "Isä älä lähde".

torstai 6. marraskuuta 2014

Tyttö lähtee ja äiti jää...

Eilen tuli koettua jonkinlainen virstanpylväs. Pieni tyttö kapusi mummon autoon ja lähti itsekseen mummolaan muutamaksi tunniksi ja äiti jäi vilkuttamaan kotipihaan. Toki tyttö on mummolassa aikaa viettänyt ihan ominpäin ennenkin, mutta olemme aina itse vieneet. Tuntui jotenkin orvolle jäädä yksin pihaan vilkuttamaan. Onneksi masussa on seuraa. Mieli herkistyi ja kyynel tuli poskelle, kun ajattelin miten nopeasti tyttö on kasvanut ja kerhon aloitukseenkin on enää vajaa vuosi. Ajattelin pidänkö minä meistä kahdesta hanakammin kiinni ja tyttö olisi itse valmiimpi lähtemään maailmaan. Ihanasti hihkaisi äidille: " Älä huoli. Minä tulen takaisin".

Välillä sitä unelmoi, että saisi pienen hetken olla ihan rauhassa ja sitten, kun saa ei tiedä mitä tekisi itsensä kanssa. Katselen kelloa ja vilkuilen ikkunasta ulos. Omituista. Iltasella meidän talossa toisinaan kinastellaan nukuttamisesta, koska olisi joskus ihan kiva jäädä katsomaan jotakin sarjaa töllystä. Ja kuitenkin usein minä menen häätämään isän pois pinnasängyn viereltä ja käyn siihen itse viereen lepäämään. Tuntuu, että vasta sitten osaan rauhoittua. Olen kyllä tietoisesti tehnyt tilaa isälle ja ollut todella mielissäni siitä, että isällä ja tytöllä on ihan omia juttuja johon äiti ei kuulu. Kolmestaan on parasta ja hauskinta olla, mutta tänään tytön lähtiessä pihasta mietin olenko liian kiinni omassa lapsessani.

Omat kokemukset vaikuttavat hurjasti siihen millaisia vanhempia meistä tulee. Jokaisella on varmasti joku juttu mistä ajattelee, että: "Sitten, kun minulla on omia lapsia niin teen sen ja sen jutun ihan toisin". Minun kohdallani se on läsnäolo. Olen itse ollut pienestä paljon hoidossa ja itsekseni. En toki arvostele tai soimaa tästä omaa äitiäni vaan suhtaudun ymmärryksellä. Tiedän miksi asia oli niin ja moni muukin, mutta nyt itse äitinä ollessani arvostan korkealle sitä, että olen aidosti läsnä tytön elämässä. Olen valinnut itse kotiäitiyden ja en ole katunut sitä hetkeäkään. Tämä on hienoa aikaa ja toivoisin, että jokainen äiti ja isä voisi halutessaan tehdä saman valinnan. Raha kuitenkin pyörittää maailmaa melkoisesti ja sanelee monelle sen, miten asiat tulee hoitaa. Ja varmasti perheissä joissa molemmat vanhemmat ovat töissä on myös yhteistä aikaa ja läsnäoloa. Postauksen tarkoitus ei ole asetella mitään vastakkain. Kirjoittelen vain omia fiiliksiäni ja ne saa jakaa tai olla eri mieltä. Samalla tässä voisin lausua kiitokset miehelleni joka on tukenut valintaani ja mahdollistanut omalla puurtamisellaan sen, että voin olla kotona lapsemme kanssa.

Aika on kuitenkin rajallista ja sen ymmärtää, kun tyttö lähtee ilman äitiä omasta pihasta vaikkakin vain kohti mummolaa. Päiväkerhon alkaessa tämä pieni kupla särkyy ja oman lapsen elämään tulee uusia ihmisiä: lisää pieniä ystäviä ja kerhotäti joka on monelle lapselle melkoisen rakas. En voi olla ajattelematta, että joudun luopumaan jostakin, vaikka samalla varmasti on hurjan ylpeä siitä, että tyttö pärjää hienosti ja nauttii olostaan. Pieni potku masussa muistuttaa, että: " Hei minä olen tulossa täältä maailmaan ja sinun syliisi". Välillä se oikein räjähtää tajuntaan, että elämä on pian taas muuttumassa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

MiruMaru ja 2+


Vihdoinkin voin paljastaa teille kaikille, että MiruMaru kaikessa vaatimattomuudessaan on valittu Kaksplussan uuteen blogiyhteisöön! Olen super, super onnellinen ja kiitollinen tästä hienosta mahdollisuudesta, joka blogilleni on suotu. On mahtavaa päästä mukaan upeaan porukkaan. Odotan ja toivon kovasti uusia ystäviä ja teidän lukijoiden kommentteja! MiruMaru pysyy omalla paikallaan täällä tutussa osoitteessa, mutta näkyy nyt myös osoitteessa http://blogit.kaksplus.fi/blogi/mirumaru

Yritin tässä miettiä oikein oivan keinon, miten voisin hieman kertoilla itsestäni, perheestäni ja elämästäni siten, että tultaisiin kaikki tutuiksi. Mitä keltaisessa rintamamiestalossa oikein tapahtuu? Millaista elämää siellä vietetään ja millainen perhe siellä asuu? Perheeseeni kuuluu siis hieman yli 3- vuotias Pikku Neiti, aviomies (jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo ikuisuuden), tammikuussa syntyvä masuvauva ja äkäinen Mauno corgi. Belgianpaimenkoira Martti on myös täysvaltainen perheenjäsen meille, vaikka asuukin nyt appivanhemmilla. Kaikki meillä rakastaa pitkäksi venyneitä aamuja, pitää sunnuntaita viikon parhaana päivänä ja ovat sitä mieltä, että pannari pelastaa usein tiukassa tilanteessa.

Tervetuloa mukaan kaikki uudet ja vanhat lukijat. Tiedossa kaikkea vanhaa ja tuttua: sisustamista, kädentaitoja, leipomista, kirjoja ja elokuvia, koiraelämää ja tavallista arkea. Pieni muutos tulee varmasti siihen, että kirjoitan rohkeammin lapsiperheen asioista.Tuntemuksista, mitä omassa päässä vielä näin odotusajalla liikkuu, sekä tulevasta uudesta elämänvaiheesta vauvan saavuttua taloon. Periaatteeni kuvauksen suhteen pysyy ennallaan eli en kuvaa perheenjäseniä tunnistettavasti. Meidän perheen julkkis taitaa olla Mauno corgi. Toivon, että moni tavallani ajattelisi, että kelpaan porukkaan, vaikka blogini ei ole täynnä kuvia perheestäni. Elämästämme kirjoitan kuitenkin aidosti ja rehellisesti.

Tätä bloggaamista voisi kutsua minun kohdallani tule ulos kuorestasi projektiksi. Tiedän, että moni minut tunteva ei käyttäisi minusta ikinä sanaa ujo, mutta se on se syvin olemus minussa, jonka olen aina ollut erittäin hyvä kätkemään. Huomaan, että pikku hiljaa uskallan täällä blogimaailmassakin enemmän. Onneksi me ihmiset kehitytään ja mennään eteenpäin jokainen tavallaan. En oikein osaa pitää itseäni ns. bloggarina. Bloggari on joku muu tyyppi. Minä olen minä. Minusta ei tehdä juttuja lehtiin, enkä minä kulje kutsuilla, tuote-esittelyissä tai palkintogaaloissa. Se maailma on jotakin sellaista, mitä itsekin katselen kuin lasin takaa. Minulle riittää, että saan kirjoittaa.