torstai 1. helmikuuta 2018

Pieni suru ja suuri ilo


Eilen nukutin hieman levotonta kuopusta. Pidin sylissäni. Silittelin ja heijasin. Ihana pieni lämpöinen nuppu. Kasvanut kovasti. Täyttää jo koko sylin. Siinä hetkessä ja yhteisessä lämmössä tunsin miten kyyneleet alkoivat hiljakseen valua poskilleni. Ajattelin kuinka pidän sylissäni talon viimeistä vauvaa. Ajattelin ensin, että en aiheesta blogiin hirmuisesti kirjoittele. Lapsiluku on kovin henkilökohtainen asia. Odotusaikana en oikeastaan miettinyt koko juttua. Äitipolilla asiaa kysyttiin ja ehdotettiin, että homma hoidettaisiin pois suunnitellun sektio yhteydessä. Ajatus tuntui järkevälle. Asia on kuitenkin niin, että sydän sanoo usein yhtä ja järki toista. Tein päätöksen, joka nojasi täysin järkeen. Laitoin sydämeni hyllylle. Tunteet kuitenkin saavat sinut kiinni, vaikka ihan tietoisesti välttelisit jotakin asiaa. Sektio tuli ja meni. Toipuminen ja vauva-arki veivät ajatukseni toisaalle tehdystä päätöksestä. Väsymys siirsi ajatuksen käsittelyä eteenpäin.

Eilen. Lastenhuoneen yövalon loisteessa tunne vihdoin tuli. Suru. En enää koskaan tunne vauvan hentoisia liikkeitä. En koskaan enää silittele ja höpöttele omalle vauvakummulleni. Ei enää vauvoja meidän taloon. Haluaisin pitää Pikku Tähteni ikuisesti vauvana. Pitää iltaisin sylissäni ja nukuttaa suloisille unten maille. Silitellä nukkuvan vauvan pehmeää poskea. Usein istun keinutuolissa pinnasängyn vieressä vielä pitkään sen jälkeen, kun vauva on jo nukahtanut. Yritän pysäyttää ajan.

Jollakin tapaa juuri nyt ja tässä kohdassa elämääni tajuan ajan rajallisuuden aivan eri tavoin kuin koskaan aikaisemmin. Jokin vaihe on nyt tullut päätökseen. Olen kulkenut yhden polun loppuun. Järkeni sanoo, että kroppani ei olisi yksinkertaisesti enää kestänyt uutta synnytystä. Kolme lasta on loistava saavutus ja voin olla tilanteestamme onnellinen. Synnyttäminen ei ollut asia, joka olisi hoitunut minulta helposti ja ilman ongelmia. Suunniteltu sektio ei jättänyt onneksi mitään sattuman varaan, mutta ei silti tehnyt synnytyksestä minulle helpompaa. Tilanteessa oli läsnä erilaiset pelot ja ahdistukset. Voin vain kaiken jälkeen todeta, että kroppani on antanut sen minkä se on pystyny. Tehnyt työnsä.

Nyt elämä aukeaa eteen hieman muuttuneena. Lapsiluku on täysi. Nyt keskitymme kasvattamaan lapsia ja vaalimaan yhteistä aikaa. Olen äärettömän kiitollinen omista lapsistani ja perheestäni tästä järkyttävästä väsymyksestä huolimatta. Upeita tyyppejä ihan jokainen. Nyt seikkaillaan yhdessä ja etsitään se meidän paikka auringossa. Pieni suru on kuitenkin surtava pois.

2 kommenttia:

  1. Voi että, jäin miettimään nyt edellistä kommenttiani, jossa toivotin tsemppiä viimeiseen kotiäitivuoteen... Tarkoitin sillä ihan puhtaasti vain tällä erää viimeistä, en ollenkaan ajatellut, että sinulle niillä sanoilla voi olla ihan eri merkitys :( Olen pahoillani, aina pitäisi miettiä miten sanansa muotoilee <3 Ikävä kuulla, että olet joutunut kohtaamaan jotain lopullista lasten hankkimisen suhteen. Voin vain kuvitella niitä tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Elviira ei mitään hätää! Ymmärsin kyllä ihan täysin, mitä tarkoitit ja iloitsin kommentistasi ja rohkaisusta. Mieli on kummallinen juttu. Joitakin asioita pureskelee tosi pitkään. Meidän Pikku Tähti on jo 10 kk ja vasta nyt saatoin muutamalla sanalla kirjoittaa sektiosta ja niistä päätöksistä joita siinä yhteydessä tehtiin. Olen aika helpottunut, että tunteet lopulta tulivat ulos. Päätös oli todella iso tehdä. Näin jälkikäteen mietin, että oliko ajankohta vähän väärä tai tuliko asia sittenkin vähän liian nopeasti eteen, kun mieli täyttyi vielä sen hetkisen odotuksen ajatuksista. Katse ei ollut vielä niin tiukasti tulevassa. Onneksi voin kaiken jossittelun jälkeen aina palata realiteetteihin ja ne puoltavat kyllä ratkaisun järkevyyttä.

      Poista